Mountainin ja Creamin hapokas fuusio – klassikkoarvostelussa 50-vuotias West, Bruce and Laing -debyytti ”Why Dontcha”

Yhdysvaltalainen voimarock-trio, Mountain kiersi Eurooppaa vuodenvaihteen 1971-72 tienoilla kolmannen, puoliksi studio- ja puoliksi livesisältöisen albuminsa, ”Flowers Of Evil” promorundilla. Yhtyeen tuottaja ja basisti Felix Pappalardi oli kaikkien huonoksi onneksi ajautunut ajan mittaan pahaan heroiinikoukkuun, ja ilmoitti jättävänsä yhtyeen vuoden loppuun kestävän kiertueen jälkeen. Yhtyeen järkälemäinen vokalisti-kitaristi Leslie West ja kanadalaislähtöinen rumpali Corky Laing jäivät vuoden vaihteessa Lontooseen soittelemaan ja jamittelemaan Cream-yhtyeen skotlantilaislähtöisen basistin, Jack Brucen kanssa ajatuksenaan koulia Brucesta Pappalardin paikkaaja yhtyeeseen.

Brucen, Eric Claptonin ja Ginger Bakerin muodostama ja Pappalardin tuottama jazz-ja bluespitoinen rock-suuruus Cream oli tuolloin hajonnut jo jokin aikaa takaperin. Ilman vakituista muusikon pestiä ollessaan Bruce koki yhteistyöprojektin Westin ja Laingin kanssa luontevaksi jatkoksi omalle muusikon uralleen. Mountainiin jäljelle jääneiden miesten leirissä koettiin samoin. Olihan yhtyeiden yhteistyö kiteytynyt jo vuonna 1970 äänitetylle, Mountain -debyytti ”Climbing!”:lle Brucen tekemän, komean puoliballadin ”Theme For An Imaginary Western”.

Westin ja Laingin manageri Bud Prager ja Brucen manager Robert Stigwood kilvoittelivat keskenään kumpi saisi yhtyeelle tuottoisammat olosuhteet työskennellä. Prager löi kisan pohjat järjestämällä yhtyeelle CBS/ Columbialta kolmen albumin mittaisen ja nykyrahassa viiden miljoonan Yhdysvaltain dollarin suuruisen levytyssopimuksen. Yhtye nimettiin Mountainin sijaan yksinkertaisesti trion soittajien mukaan: West, Bruce And Laing.

West, Bruce and Laing aloitti ahkeran keikkailunsa heti Mountainin hajoamisen jälkeen, alkuvuodesta 1972. Setti koostui paitsi trion keskenään tekemistä biiseistä, myös Mountainin ja Creamin materiaalista. Sitä se jatkoi pitkin vuoden 1972 loppupuolelle asti niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Kiertueen kruununa voidaan pitää New Yorkissa 6000 katsojan kapasiteetin omaavan Radio City Music Hall:in konsertin loppuun myyminen marraskuussa 1972.

Kiertämisen ohessa kolmikko alkoi myös työstää ensimmäistä albumiaan. Sen tuottajaksi pestattiin Creamin Claptonin ja Bakerin sekä Spencer Davis Groupin ja Trafficin Steve Winwoodin uuden rock-bändin Blind Faithin debyyttialbumin ja The Rolling Stonesin ”Exile On A Mainstreetin” ja Freen ”Highway” -albumit tuottanut Andy Johns. Albumin äänityksestä vastasi niin ikään Johns yhdessä sessioiden varsinaisen studioäänittäjän, Dan Turbevillen kanssa. Lopun viimein albumin tekninen toteutus onnistui kovien paineiden ja ailahtelevien olosuhteiden vallitessa verrattain hyvin.

Sessioiden aikataulu kuitenkin venyi odotettua pidemmäksi eikä vähiten syystä, että kolmikon alati pahentuneet heroiinin ja kokaiinin käyttötottumukset olivat ottaneet yhtyeen tekemisestä tiukan niskalenkin. Viimein, syksyllä 1972 levy-yhtiön saatua yhtyeeltä albumin master-nauhan, CBS:n edustajat eivät olleet tyytyväisiä sen tasokkuuteen eikä laatuun. Tästä johtuen yhtiön panostus albumin promotioimiseen jäi lopulta onnettoman pieneksi.

Kaikki ”Why Dontcha” -albumin biiseistä on West-Bruce-Laing -trion käsialaa lukuunottamatta fuusiotyyliin funkahtavaksi sovitetun sekä Brucen pontevan jylisevän bassottelun ja vokalisoinnin varaan rakentuva, yhdysvaltalaisten blues-taitureiden Eddie Boydin ja Willie Dixonin tekemä ”Third Degree”. Stereokuvassa sivuille panoroidut Westin eri otoilla sisään soittamat kitaralicksit tuovat tunnelmaan modernimpaan ennalta arvaamattomuuden vivahdetta.

Avausraita ”Why Dontcha” on raskaana riffipitoisena rockina albumin tunnetuin kappale. Westin rehvakka laulu ja rouhea kitarapikkaus nostivat biisin aikanaan erääksi ytimekkäimmäksi klassisen rockin biisiksi. Yhdessä Creamin hiteistä osaksi vastanneen Pete Brownin kanssa tehty ja Brucen tulkitsema, itärannikon tyyliin soulahtava slovari ”Out Into the Fields” laskettelee alas albumin aikusorientoituneinta laitaa. Bluesimpaa runttausosastoa edustaa puolestaan yhdessä Sandra Palmerin kanssa kirjoitettu, muhkean säröblues-kitaravallin omaava ”The Doctor”, joka jäi elämään myöhemmin vakiobiisinä yhtyeen livesettiin. Laingin laulama, huuliharppurevittelyin vahvistettu 1960-luvun John Mayall Bluesbreakers -tyylinen ”Turn Me Over” tiputtaa taas soitannan raskautta ja vääntömomenttia entisestään alaspäin eräänä albumin riisutuimpana kappaleena.

The Rolling Stonesin vyöryttävään britti rock ’n roll-sapluunaan käyvällä tavalla narskuttava ”Shake Ma Thing (Rollin’ Jack)” edustaa albumin hyvää keskitasoa. Country-folk-tyyliin taituroitu slovari ”While You Sleep” hypnotisoi puolestaan rauhallisella kehräävyydellään ja Westin kauniisti taituroimilla dobro-slide-sooloillaan. Albumin selkeimpiä jämäbiisejä on Brucen tulkitsema keskitien höttöinen, innoton ja ponneton ”Pleasure”. Albumin raskainta groovea edustaa puolestaan ”Love Is Worth the Blues”, jonka suonsilmääkkeen lailla upottavastasta heavy bluesin maaperästä ja matelevan raskaasti riffittelevästä soundista voi esimerkiksi Corrosion of Conformityn, Trouble?:n ja Zakk Wylden Pride And Gloryn havaita mallintaneen riffisoiton tyylittelyä omien kappaleittensa kantaviksi rakennusaineiksi kymmenen-parikymmentä vuotta myöhemmin. Albumin päättää Brucen kuulaasti laulama ja akustisella kitaralla kompattu, ryhdikkään lennokas glam-tyyppinen rypistys ”Pollution Woman”.

Marraskuussa 1972 ilmestyneestä ”Why Dontcha” -albumista tuli voimatrion kahdesta pitkäsoitosta se menestynein. Ilmestymisensä jälkeen se nousi Yhdysvalloissa Billboard 200-listalla parhaimmillaan sijalle 26, jolla se pysytteli yhteensä kaksikymmentä viikkoa.