Mr. Bigin uusi albumi ”Defying Gravity” kohoaa vain pari metriä maan pinnan ylle

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 17.8.2017

Hard rockin superkokoonpano Mr. Big on julkaissut tasaiseen tahtiin taidokkaasti räätälöityjä rock -albumeita vuoteen 2001 asti. Albumeita, joissa yhdistyi rouhea soundi astetta teknisempään tilutukseen. Bändi on myös keikkunut listojen kärjissä suurella hitillään ”To Be With You” sekä nauttinut arvostusta jäsenten teknisen osaamisen ansiosta. Eikä mikään ihmekään, löytyyhän bändistä basistitaituri Billy Sheehan, sekä monien idolisoima kitaravirtuoosi Paul Gilbert. Kymmenen vuoden tauon jälkeen bändi palasi jälleen studion uumeniin vuonna 2010, ja on nyt julkaissut jälleen muutaman uuden albumin, joista tuorein on heinäkuussa julkaistu ”Defying Gravity”.

Uudella albumilla on aistittavissa lämminhenkistä nostalgiaa. Albumin hengessä soi David Lee Roth sekoitettuna Extremeen unohtamatta bändin omaa rikasta historiaa. Kappalemateriaali pysyy hyvin uskollisena sille tyylille, jota yhtye on noudattanut koko levytysuransa ajan, ja josta se parhaiten tunnetaan. Avauskappale ”Open Your Eyes” on mureaa bluesissa juurtunutta rockia, jonka pienenä lisäpotkuna on dynaamisen duon Gilbert + Sheehan unisonissa soitettuja, vetreitä otelautajuoksutuksia. Toinen näpertelykappale on ”Mean To Me”, jonka parissa pitkään soittaneiden muusikoiden sormet pysyvät vetreinä. Selkeimmin menneitä muistelee kappale ”1992”, joka jo nimensä puolesta viittaa yhtyeen menneisyyteen sisältäen paljon sorminäppäryyttä vaativia suorituksia. Sen kertosäe on kuitenkin ikävä kyllä vain pihahdus verrattuna niihin kappaleisiin, joista se ottaa mallia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Albumin helein balladi ”Damn I’m In Love Again” huokuu 80- ja 90-luvun voimaballadien juustoista henkeä, mutta siitä huolimatta sen lapsenomainen viattomuus tekee siitä selkeästi paremman, kuin se tyypillinen kerrostalon kokoinen nyyhkykappale, joka löytyy monen vastaavan yhtyeen katalogista. Kappaleessa on lämmittävää aitoutta, varsin vaatimattomia mutta nättejä jousisovituksia, sekä miellyttäviä lauluharmonioita. Seitsemän minuuttia kestävä lopetuskappale ”Be Kind” on myös varsin tyylikäs, ja myös yksi levyn innokkaimpia ja sykettä nostattavimpia kappaleita. Se kehittyy hienosti blues-henkisestä tunnelmoinnista kohti loppuaan, jossa se yltyy suorastaan irrotteluksi. Lopetus olisi oikeastaan voinut kestää jopa muutaman minuutin pidempäänkin, ja se olisi tuonut hienosti vanhojen aikojen jami-henkeä mukaan.

Yksi ”Defying Gravitya” vaivaavista ongelmista on sen latteus.”Everybody Needs a Little Trouble” on svengaava rock -pala, joka on selkeästi sävelletty stadionit mielessä pitäen. Ajatukset ovat kuitenkin ehkä hieman harhailleet, sillä vaikka sekä komppi että riffi ovatkin varsin kutsuvia, jää lopputulos yllättävänkin vaisuksi. Draivia tai potkua ei tunnu löytyvän ihan samalla tavalla kuin taannoin. Nimikkokappale ”Defying Gravity” suorastaan vaatii kuulijan ravistelua ja villiä menoa. Sen groove tuntuu kuitenkin tekstikirjasta luetulta sisäisen fiiliksen sijasta. Nimestään huolimatta kappale ei ota missään kohtaa tuulta siipiensä alle, ja keskitempoisen tamppaamisen kuuntelu yli viisi minuuttia käy jo liki työstä. Iskevyyden puutteeseen vaikuttavat osittain laiskan kuuloiset rummut. Suurimmilta osin syyksi ei voi laskea rumpali Pat Torpeyn Parkinsonin tautia, sillä Torpeyn huonon kunnon takia leijonan osan albumin rumpuraidoista on soittanut Matt Starr. Myös miksaus on hieman erikoinen. Sheehanin aggressiivinen atakki ja mörisevä basso vievät paljon tilaa albumilla, rumpujen jäädessä usein hieman taka-alalle. On hienoa, että albumia ei ole miksattu liian kovalle, mutta kompressointi on kuitenkin laadultaan sellaista, että dynamiikassa ei tapahdu paljoa vaihtelua. Pidän myös paljon orgaanisesta ja ”back to basics” -tyylisestä lähestymistavasta, joka on myös omiaan tuomaan vanhojen albumien tuntua.

Parhaimmillaan Mr. Big onnistuu hyvin tuomaan nostalgisia tuntemuksia ja tuo esille näppäriäkin koukkuja ja tarttuvia melodioita. Laulaja Eric Martinilla on edelleen vahva ääni, muusikot ovat taidokkaita ja osaavat hienosti kulkea kappale edellä. Kappalemateriaali on suurimmilta osin hyvinkin mukiin menevää, parhaimmillaan varsin hyvää. Riffit eivät ole mitään mullistavaa, soolot ovat (tietenkin) loistokkaita taidonnäytteitä ja kertosäkeet tarttuvia. ”Defying Gravity” jää kuitenkin valitettavasti melko lähelle maan pintaa, vaikka olisin mielelläni kuullut sen lähtevän kunnolla kohti taivaita. Voi siis sanoa, että odotin albumilta enemmän. Kiitorata on kuitenkin tehty jo ajat sitten, eikä autopilotissa ole mitään pahaa. Ansioksi voidaan laskea myös se, että albumista välittyy hyvin positiivinen energia ja tunne siitä, että on haluttu soittaa rockia. Se on loppujen lopuksi tärkeintä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen