Muse, Mew, French Films @ Olympiastadion, 27.7.2013

MuseAurinkoinen lauantaipäivä helli yleisöä joka oli saapunut Olympiastadionille huomattavan ajoissa jonottamaan brittiläisen rockia soittavan n, tanskalaisen poppia ja progea yhdistelevän Mewn ja kotimaisen indie-rockia soittavan French Filmsin keikkaa, jota olikin kertynyt pitkälle stadionin edustalle asti.

Yksi kiertueen myyntikoju oli tällä kertaa sijoitettu myös porttien ulkopuolelle, ja tämä on sikäli suorastaan oivallinen ratkaisu, koska näin ollen on mahdollisuus kasvattaa myyntiä, kun ostoksia voivat tehdä myös ne ihmiset, jotka eivät olleet tulossa keikalle. Kyseisen kojun eteen olikin muodostunut aivan oma jononsa.

Ovien auettua osa yleisöstä pakkautui varsin tiiviiksi massaksi lavan eteen välittömästi, kun ensimmäiseen esiintyjäänkin oli aikaa vielä lähes kaksi tuntia. Useimmat kuitenkin sijoittivat itsensä mukavasti auringonpaisteiselle kentälle makuuasentoon, kun tilaa oli edelleen oikeastaan jaettavaksi asti. Kun lavalle saapui kotimaisia voimia edustava French Films, alkoi paikalla oleva yleisö tiivistyä kohti lavaa.

French Films tuli allekirjoittaneelle tutuksi viime vuoden Flow-festivaaleilla ja on sieltä ponnahtanut näemmä muidenkin tietoisuuteen, sillä bändi tuntuu olevan tänä kesänä kaikkialla. Vaikka bändin nimi viittaakin ranskaan, on bändin materiaali huomattavan brittipophenkistä. Pirteän setin vetänyt bändi ei aivan tavoittanut stadionmittakaavaa, kun esiintyminen oli varsin minimalistista, ja klubiolosuhteet saattaisivat olla tämän tyyppiselle bändille ainakin vielä tässä vaiheessa uraa kiitollisemmat. Biisit olivat energisiä ja vetäviä sekä saivatkin aivan kiitettävästi aplodeja, mutta varsinaista liikehdintää bändi ei saanut yleisössä aikaan ennen kuin viimeisen biisin aikana.

Tanskalais-kokoonpano Mew sai yleisössä välittömästi aikaan enemmän eloa kuin French Films koko keikkansa aikana. Hämmentävää tämä on sikäli, että bändin materiaali on seesteistä, suorastaan melankolista. Lämmittelijän tarkoitus lienee saada yleisö lämpimäksi pääesiintyjää varten. Nyt Mew lämmitti lähinnä mieltä, sillä sympaattisella tavalla rauhallinen materiaali ei suuremmin houkuttele tanssiliikkeisiin. Itse kutsuisin Mewia lähinnä “itken punkkulasiin”-bändiksi, jonka materiaali kaipaisi kynttilänvaloa ja intiimimmät olosuhteet – kylmiä väreitä saatiin kuitenkin aikaan myös kirkkaassa päivänvalossa ja yksinkertainenkin voi olla äärettömän kaunista.

Mewn keikan aikana jatkui tasainen yleisövirta kentälle, mikä kertoo siitä, että melko suuri osa yleisöstä oli paikalla vain ja ainoastaan illan pääesiintyjää varten. Mewn keikan jälkeen olleen tauon aikana kentällä käväisi “Unsustainable”-videosta tuttu robotti ja jo French Filmsin keikan aikana lavan viereen kasvoi jättiläismäinen hehkulamppu. Myös stadiontornissa tapahtui jotain, sillä kentällä ollut yleisö villiintyi, mutta pressikatsomosta valitettavasti ei ollut mahdollisuutta nähdä mitä tai keitä siellä oli. Reaktioista päätellen torniin lienee kiivennyt illan pääesiintyjä, Muse.

Keikan alkaessa havaitsi välittömästi, keitä yleisö oli oikeasti tullut katsomaan. Heti “Supremacyn” ensitahdeista alkaen yleisö huusi ja hyppi kuin vimmattuna. Samoista tahdeista alkaen oli havaittavissa, että tässä ei ollut kyse vain soittamisesta, luvassa olisi spektaakkeli. Tulipallojen lämpö tuntui hyvin sujuvasti istumakatsomoon asti ja pikkuhiljaa hämärtyvä ilta alkoi tehdä myös valoshow’lle paremmin oikeutta, kuin viimekertaisella ulkotiloissa olleella keikalla Kaisaniemessä. Tyhjänä pidetty takakatsomo oli koristettu neuroneilta näyttävien valopallojen kanssa. Laiturimainen lavarakenne pääsi kunnon käyttöön ensimmäisen kerran “Resistancen” aikana, kun Bellamy ja Wolstenholme siirtyivät soittamaan laiturille. Tämä oli vain pieni vihje siitä mitä kaikkea laiturilla voidaan tehdä, kun muun muassa soittimia saatiin nostettua lavarakenteen keskeltä esiin sen mukaan, ketkä bändin jäsenistä olivat siellä soittamassa.

Bändi otti aikaisempaa enemmän kontaktia yleisöön, muttei edelleenkään siinä mittakaavassa, että olennaiseen keskittyminen olisi häiriintynyt. Omistautuneen fanin pieni soma kyltti pääsi näytölle asti ja kertoi kaiken siitä mitä musiikki joillekin voi merkitä. “This sign is too small to describe my feelings for you. I love you!” Näin omistautuneille ja uskollisille faneille todennäköisesti omistettiin myöhemmin soitettu “Follow Me”.

Animalsin” ja “Feeling Goodin” aikana lavalla kävi bisnesihmisiä, joilla ei kaikesta päätellen mennyt kovin hyvin. “Animalsin” aikana bisnesmies heitteli Muse-valuuttaa yleisöön ja biisin päätteeksi samaa rahaa räjäytettiin yleisön sekaan oikein pilvinä kun bisnesmies otti hengen itseltään. “Knights Of Cydonian” introna kuultu Wolstenholmen soittama huuliharppusoolo, Morriconen “The Man With The Harmonica”, toimi myös kuolleen bisnesmiehen muistosoittona. “Feeling Goodin” aikana lavalle saapui Bellamyn ihastuttavan grand pianon lisäksi turhautunut bisnesnainen, joka biisin nimestä huolimatta ei voinut kovin hyvin, vaan myrkytti itsensä bensiinillä.

Show oli kaiken kaikkiaan visuaalisesti huikea, kun käytössä oli paljon muutakin kuin pelkät bändin takana olevat näytöt, jotka toki nekin olivat mainiossa käytössä, kun livekuvan lisäksi tarjolla oli aivan mahtavia visuaaleja. Muun muassa “Panic Stationin” aikana taustanäytöillä tanssi animoituja valtiojohtajia ja “Knights Of Cydonian”  sekä “Madnessin” kertosäkeet näytettiin yleisölle näytöltä. “Cydonian” aikana nähtiin ja tunnettiin myös pyrotekniikkaa, joka sekin oli erinomaisessa käytössä pitkin show’ta, olematta kuitenkaan mikään itseisarvo.

Kevyen, mutta erittäin positiivisen yllätyksen keikkaan toi Wolstenholmen itsensä säveltämä ja laulama “Liquid State”, jota en varsinaisesti osannut odottaa settiin. Vanhoilla biiseillä puolestaan tuntui olevan yleisöön lähes hypnoottinen vaikutus, kun “Time Is Running Outin” ja “Stockholm Syndromen” aikana yleisö hyppi ja huusi kuin yhtenä elävänä organismina. Harvoin livenä kuullun “Yes Pleasen” päätteeksi Bellamy pirstoi kitaransa ja koko bändi poistui lavalta. Tässä vaiheessa kukaan ei kuitenkaan uskonut keikan päättymiseen, sillä Muse on tunnettu kahden encoren tekijä, eikä lavan vieressä koko keikan ajan odotellut hehkulamppu ollut vielä päässyt oikeuksiinsa.

Tähän saatiin korjaus itse asiassa välittömästi bändin palatessa lavalle, kun “Blackoutin” ja “Guiding Lightin” aikana hehkulamppu päästettiin ilmoille kiertämään yleisöä. Tässä vaiheessa iltaa alkoi olla jo huomattavan hämärää, joten valaistu pallo pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Poikkeuksellisesti myös yleisön innostus kuvata leijuvaa palloa antoi mukavan lisäefektin valojen vilkkuessa kautta stadionin. Monille tuli ylllätyksenä kun lampusta päästettiin ulos vielä akrobaatti, joka suorastaan tanssi taivaalla.

Undisclosed Desiresin” aikana Bellamy kävi tervehtimässä yleisöä ja lavarakenteiden alla olleella bisnesmiehen haudalla. Lähes koko biisi soitettiin kuitenkin laiturirakenteen päässä. Tästä päästiin uudemman kerran raskaampiin tunnelmiin, kun “The 2nd Law: Unsustainable” tarjosi lavalle pyrotekniikan lisäksi myös aikaisemmin kentällä nähdyn robotin. “Plug In Baby” sai jälleen yleisön sekoamaan, mutta ei meno paljonkaan hiipunut “Survivalin” tahdissa. “Survivaliin” oli taas luotu hienosti biisin tunnelmaa tukevat visuaalit. Tämän jälkeen Muse poistui jälleen lavalta, vain palatakseen sinne toistamiseen uudelleen.

Toiseen encoreen oli jätetty bändin massiivisimmat hitit. “Uprising” on monilla vielä tuoreessa muistissa “Resistance”-albumin suurimpana hittinä ja keikan päättänyt “Starlight” on monille Muse-faneille juuri SE biisi, jonka tahdissa taputetaan mukana ja välissä pyyhitään salaa silmäkulmia.

Parituntinen show oli kaiken kaikkiaan rakennettu “The 2nd Law”-levyn teeman ympärille. Kasvua ei luoda tyhjästä, eikä loppumaton kasvu ole mahdollista. Tämän voi sanoa olleen melko massiivinen kannanotto nykyiseen maailmanmenoon, mutta myös audiovisuaalisesti kaunis kokemus. Kokonaisuus, uudet ja vanhat biisit toisiaan tukien, oli yksinkertaisesti täydellinen, oikeastaan voisi sanoa museekkiorgasmi.

Teksti: Nina Hurme

Kommentoi julkaisua