Hyvää jumitusmusiikkia täältä Suomesta löytyy paljon, oli kyseessä sitten vanhan liiton Hidria Spacefolk tai uudemmat Arktau Eos ja doominkatkuinen Dark Buddha Rising. Kuitenkin post-rock -vivahteinen, ambient –painotteinen Siinai painii monella tapaa omassa sarjassaan. Vuonna 2011 yhtye julkaisi Nordic Music Prize -ehdokkuuden saavuttaneen debyyttialbuminsa ”Olympic Games”, joka sisältää oivaltavia ja vaihtoehtoisia äänimaisemia urheilujuhlalle. Toisen albuminsa, ”Supermarketin”, kokoonpano julkaisi vuonna 2014, siirtyen jälleen omanlaisensa ohjelmamusiikin pariin: nimensäkin mukaisesti albumi sävellettiin urheilun sijaan kulutusjuhlan ympärille, eräänlaiseksi soundtrackiksi kauppoihin ja siihen tietynlaiseen kynnystilaan tai välitilaan, jota ne ihmiselämässä edustavat. Lisäksi projekti on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Wolf Paradesta tutun Spencer Krugin, alias Moonfacen kanssa kahdella albumilla.

Nyt käsillä on yhtyeen uusi albumi ”Sykli”, joka jatkaa projektin kunniakasta perinnettä konseptuaalisten julkaisujen ja musiikillisten tutkimusten parissa. Löytöretkelle voi asennoitua jo pelkästään albumin nimen puolesta, joka jo ensikättelyssä kertoo hyvin sen sisällöstä. Viisi raitaa sisältävä julkaisu on täynnä looppeihin, silmukkoihin ja toistoon nojaavaa musiikkia. Albumin soundi on huomattavasti askeettisempi ja primitiivisempi, kuin kokoonpanon aikaisemmat levytykset. Jos aikaisemmin pääosassa ovat usein olleet äänenvärit, sävyt, nyanssit ja eteerisyys, on ”Sykli” monella tapaa syvälle jo ihmisen sisältä löytyvään perussykkeeseen pureutumista pääosin rytmin avulla. Rytmi on itsessään primitiivinen, suoraan ihmisen ytimestä kumpuava elinvoima.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Nimikkokappale ”Sykli” on Steve Reichin minimalismin hengessä toteutettu kappale, jonka hypnoottinen rytmi tarttuu varoittamatta koko kroppaan. Sekin pieni melodinen aines, jota kappaleesta löytyy, on tarkasti kuin nippusitein kiinnitetty lujasti rytmiin, joka välillä tapahtuvista pienistä muutoksista huolimatta jatkaa kulkuaan itse kuulijassa. Trumpetti liittyy pian mukaan todella varovaisesti, ikään kuin se pelkäisi itseään, sekä sitä olentoa, jonka kollektiivi on musiikillaan keskuuteemme kutsunut. Tässäkin on syytä jälleen huomioida, että tuo trumpetti tai kehän keskeltä hitaasti nousevat kuorolaulut eivät nouse keskelle tai vaadi huomiota, vaan kaikki elementit pelaavat yhteisen virran luomiselle. Kuulijaan johdettu jännite puretaan kappaleen saavuttaessa hurmoksellisen huippunsa kuorojen, rumpukompin ja tanssahtelevien syntikoiden yhteisessä pyörteessä.

Tuo nimikkokappale itsessään kertoo albumin luonteesta paljon. Se on eräänlainen tutkielma elämän kiertokulusta, syklisyyden luonteesta, ja uskallan väittää, että myös ihmisestä itsestään. Avauskappale ”Temppeli” puhuu tämän puolesta mainiosti. Vaikka pimeydestä valonsäteen lailla ilmestyvä kosketinsoitinmelodia keinahteleekin 6/8 –tahtilajissa, on tässä musiikissa kaikki lokerot tehty merkityksettömiksi, ja musiikki ilmestyy tilaan täysin vangitsemattomana. Kieppuva melodia alkaa huokua ympärilleen sädekehän lailla lämmintä auraansa, joka paljastuu pakahduttavien sointujen aallokoksi. Jo uskonnolliseen hartauteen ja ylitsevuotavuuteen värittyvä kappale saa lopullisen silauksensa lopussa kuultavan kurkkulaulun avulla, joka tietyllä tapaa myös antaa oman lisänsä levyn primitiivisille elementeille. Nimessään on samaa hartautta ja ikuisuutta, joka toisaalta voisi olla rinnastettavissa ihmiskehoon eräänlaisena temppelinä ja elinvoiman välikappaleena.

Palataksemme rytmiin; levyn todellinen rytmin ja toiston kuningas on ”Ananda”. Yli kymmenen minuuttia piiskaavan kompin ja pomppivan basson yhteispeliä, jossa pimeydestä valoon astuu pikkuhiljaa lähes huomaamattomasti uusia elementtejä, joiden tehtävä ei ole olla muuta kuin osa yhtä suurta päämäärää. Radioheadinkin rytmitukielmia muistuttava kappale on hypnoottinen matka, joka vapauttaa kuulijassaan myös kihelmöivää ekstaattisuutta. Johanna Tarkkasen lauluääni on valjastettu hienoksi väriksi, jonka kaunis sointi on raikas lisä monotonian loputtomaan sinfoniaan. Päätöskappale ”Europa” ei tarjoa viiteen minuuttiin varsinaisesti mitään muuta, kuin pörinää ja raivokkaasti laukkaavan rumpukompin, mutta on ällistyttävää, miten jo siitä voi kuulla kappaleen positiivisen luonteen, joka paljastuu myöhemmin tunkkaisten ja raakojen sähkökitaraleadien astuessa kehiin. Rinnastan syntyvän tekstuurin vain varovaisesti Mogwain kaltaiseen post-rockiin, koska tämä psykedeelinen, uuden elämän alkua ja avaruusajan ihmetystä huokuva kappale on täysin omanlaisensa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Sykli” on lämpimän kotikutoinen ja pienistä aineksista koottu teos, joka sykkii alkuvoimaa. Vaikka se on hillittyjen ja kurinalaisten rytmien määrittelemä, voi jokaisen kuolevan iskun atakissa kuulla supernovan. On hämmästyttävää, miten niin simppeleistä ainesosista on saatu aikaan teos, joka huolimatta tyypillisen musiikillisen melodisuuden puutteesta sisältää niin paljon tunnetta. ”Temppeli” on pakahduttavan kaunis, ”Mestari” salaperäinen ja ”Europa” puolestaan huokuu onnellisuutta. Lisäksi on syytä mainita, että albumia on äärimmäisen helppo kuunnella. Joskus psykedelia ja rituaalimainen toisto on todella täyteen ahdettua, ja niin saturoitua, että sitä ei voi kuunnella kuin tietynlaisessa mielentilassa. ”Sykli” puolestaan sopii kuunneltavaksi milloin vain, ja se on kuuntelukokemuksena äärimmäisen helppo, mukava ja antoisa. Kaikki tuskin vakuuttuvat Siinain tarjoamasta matkasta, ja vaikka se ei välttämättä ole niin perinpohjainen tai yhtenäinen tutkielma syklisyydestä itsestään, se on innostavaa ja ilahduttavaa taustamusiikkia elämään, ja kertoo varmasti paljon meistä jokaisesta.

8/10

Kappalelista:

1. Temppeli
2. Sykli
3. Ananda
4. Mestari
5. Europa

Siinai Facebookissa 

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy