Musiikillisesti vakavasävyisempää heittäytymistä – arviossa WÖYH!:in ”Tähti”

Hyyrysen veljesten (Antti, Stam1na ja Jussi, ex-YUP) leikkisästi isännöimä progeyhtye WÖYH! on edennyt viidenteen pitkäsoittoonsa. Yhtyeen yleissoundi on pitänyt kimurantin ja yllätyksellisen yleisolemuksensa. Tästä huolimatta yhdeksän biisin kokonaisuus pitää kuulijan mielenkiinnon ylläpitimiksi sisällään riittävästi tarttumapintaa ja loogisia biisirakenteita. Lisäksi Anssi Nykäsen rumpalointi on jämäkkää vuosikymmenten ymmärryksellä ja taitamuksella toteutettua taituruutta.

Kertosäkeiden kantavuus on avainasemassa ”Tähden” viehätysvoimalle. On kuitenkin huomionarvoinen seikka, että yhtyeen musiikin luonne on alkanut kallistua vakavahenkisemmän kokeellisen rockin puolelle varhaisempien levyjensä lastenlaulunomaisista rallatuksista. Särökitarat rouskuttavat stereokuvassa myös aiempaa enemmän alleviivaten kyseistä vaikutelmaa entisestään.

Monisyinen ”Zeniitti”, WÖYH!:in parhaimmistoon nouseva, yhtyeen vanhemman materiaaliin kanssa kättä lyövä ”Suoapinoiden jälkeläiset” ja eksoottisen itämainen ”Shangri-La” ovat oikein mehukkaita biisejä ja albumin ehdottomia syömähampaita. Tässä kontekstissa kulmikkaammat proge-silmukat, Heartin ”Barracuda”-laukalla ratsasteleva ”Muuntopää” ei kuitenkaan pärjää kappaleena edellämainituille. Umpiproge-rytmihäiriöinen ”Painovoimaton” lässähtääkin sitten ylitsepursuavan rytmikikkailunsa ja tietyn hahmottoman sisällöttömyytensä myötä jo ärsyttäväksi Yes -pastissiksi.

Kauniin surumielinen puoliballaadi ”Taurus” palauttaa albumin melodisesti vangitsevan ulottuvuuden pääosaan. ”Diskoskorpionin” funkahtavassa proge-poljennossa on sopivasti WÖYH!:in omintakeista leikittelyä ja ripaukset Mr. Bunglea, Parliamentia ja Primusta. Sopivasti jännitettä jakava, herkän ballaadinomaisuudesta jyhmeään tykitykseen äityvä ja tasapainoisesti taas takaisin seestyvä, Tool -henkinen ”Valaiden laulu” on eräs albumin B-puolen jämerimmistä kivijaloista. Tämän vastakohtana kokonaisuuden päättävä speed ska -myllytys ”Huterajalka” kokeilee ja sekoilee sen kun kerkeää staattisine robertfrippmäisine C-osan riffikuvioineen.

Sanoituspuolella WÖYH! luo pitkin matkaa viehättävän ja ärsyttävän rajamailla kekkuloivaa, veijarimaista fantasiamaailmaansa, vaikkakin paikoin tarinan kielikuvat, objektit ja asiat lipsuvat kuluneiden kielikuvien puolelle. Kun ensi kerralla yhtye viitsii välttää ilmiselvimmät ”aidan toisella puolella vihreämmät ruohikot” ja ”kaukaisimmat tähdet” vähemmälle, niin kiitettävää kolisee. Myös laululinjat tarvitsisivat pidemmän päälle hieman uusia melodisia vivahteita toimiakseen täysillä. Ihailtavinta WÖYH!:issä on kuitenkin sen miehistön asenne ja kyky heittäytyä oman juttunsa vietäväksi.