Musiikki elää ikuisesti: Malcolm Young (1953–2017)

Viime lauantaina menehtynyt AC/DC-kitaristi Malcolm Young ei ollut missään mielessä rock-musiikin tai edes oman bändinsä näkyvimpiä muusikoita. Tapahtumien keskipisteessä tuntui olevan aina joku muu – koulupukuasussa riehuva velipoika Angus, Bon Scottin mielipuolisena pullottava… hmm… silmä… tai ihmisen kuuloalueen ylärajoilla kirkuva Brian Johnson. Malcolm oli kuitenkin se tyyppi, joka sai bändin rullaamaan ja jokaisen alkeellisintakin rytmitajua omaavan henkilön lyömään tahtia koko nelikymmenminuuttisen levyn tai parituntisen keikan.

Toki myös rumpali Phil Rudd ja basisti Cliff Williams (tai Mark Evans) loivat groovea, mutta juuri tämän vuoksi Malcolm hoiti heidät bändiin – soittamaan maailman parasta peruskomppia. Malcolm tiesi, ettei omasta tekniikkamasturbaatiostaan hullaantunut progerumpali tai soolokitaristin paikalle ylennystä haikaileva, kaiken tyhjän tilan täyttävä basisti, tai komppikitaristi loisi bändille tukevaa pohjaa. Niinpä hän vetäytyi jo show’n alussa sivuun, lavan takaosaan soittamaan vakaata rytmikitaraa poistuakseen paikaltaan ainoastaan satunnaisia stemmalauluja hoilaamaan. Moista päämäärätietoisuutta ja tiimipelaajuutta näkee tässä ”minä itse” -maailmassa erittäin harvoin; etenkään niissä tapauksissa, kun lahjakkutta ja taitoa olisi näkyvämpäänkin rooliin.

Mutta eihän Malcolm ollut tarkemmin kuunneltuna ikinä poissa. Jo ensimmäisen kansainvälisesti julkaistun albumin eli ”High Voltagen” aloittava ohjelmajulistus ”It’s A Long Way To Top (If You Wanna Rock N’ Roll)” (1975) käynnistyy Malcolmin komppikitaralla – aivan kuten Malcolmin viimeiseksi jääneen ”Black Ice” -lätyn starttaava ”Rock N’ Roll Train” (2008). Väliin mahtuu sellainen määrä anthemeita neljältä vuosikymmeneltä, ettei niiden listaamisessa olisi mitään järkeä. Ne saattavat välillä muistuttaa toisiaan, mutta mitäpä siitä. Etenkin Bon Scott -kauden biisit ovat paitsi sanoituksiltaan myös komppikitaroinniltaan pelkkää asiaa: ”T.N.T.”, ”Problem Child”, ”Whole Lotta Rosie”, ”Gone Shootin’”, ”Touch Too Much”, ”Highway To Hell”… Toisen, saman vertaisen listan voisi kirjata Brian Johnson -kaudelta: ”Shoot To Thrill”, ”Back In Black”, ”Evil Walks” ”Who Made Who”…

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Törmäsin itse AC/DC-maailmaan reilun kymmenen vuoden iässä, jonkun läksynsä tehokkaasti opiskelleen ruotsalaisen coverbändin kautta. Vaikkei vuonna 2000 julkaistu ”Stiff Upper Lip” välttämättä jääkään aikakirjoihin AC/DC:n merkittävimpänä studiolevytyksenä, pääsin tuon albumin julkaisukiertueella viimein ensimmäistä kertaa elävänä kokemaan Malcolmin rytmikitaroinnin. En luonnollisesti ymmärtänyt hetken tärkeyttä. Näin muiden teinipoikien tavoin vain Anguksen Gibson SG:n ja kuulin kuuloaistini kestävyyttä koettelevan hittikimaran.

Komppikitaristi on kuin rokkibändin siivooja – sen merkityksen ymmärtää vasta, kun se poistetaan työpaikaltaan. Itseään hämmästyttävän tehokkaasti julkisuudelta varjellut AC/DC julkisti Malcolmin muistisairauden vasta tuoreimman – ilmeisesti viimeiseksi jäävän – ”Rock Or Bust” (2014) -albumin julkaisun aikoihin. Malcolmin syrjäänvetäytyvälle tyylille ominaisesti väistyvän kitaristilegendan suurta jäähyväis- tai tribuuttikonserttia ei ikinä nähty. Ehkäpä nyt olisi sen aika – paitsi kunnioituksen myös tietoisuuden levittämisen nimissä. Maailma saattaisi olla hitusen parempi paikka, jos jokainen aloitteleva kitaristi opiskelisi päällekäyvien tilutussoolojen sijaan Malcolmin tilaa antavaa, mutta bändin yhteen sitovaa komppausta.

Mr. Young, kiitos kaikesta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Teksti: Juhani Mistola