”Musiikkityylien sulatusuuni ja ennakkoluulojen murskaaja” – Klassikkoarvostelussa Living Colourin 30-vuotias ”Time’s Up”

New Yorkista ponnistava fuusio rock-yhtye, vuonna 1984 perustettu Living Colour on ollut yksi aikamme amerikkalaisen raskaan rockin energisimmistä, luomisvoimaisimmista ja piristävimmistä akteista. Suvereenilla soittotaidollaan sekä musiikillisen intensiteetin ja onnistuneen manageroinnin ansiosta soulin ja heavy rockin persoonallisesti yhdistänyt nelikko nousi 1990-luvun taitteessa monien rock-diggareiden tietoisuuteen. Laulaja-kitaristi Corey Glover yhdessä kitaristi Vernon Reidin, basisti Muzz Skillingsin ja rumpali Will Calhounin kanssa raivasivat tiensä parissa vuodessa New Yorkin underground-klubiskenestä MTV:n kansainväliseen hittirotaatioon. Tämä kaikki tapahtui verrattain lyhyessä ajassa – ja täysin ansaitusti. CBGB:n kaltaisten punk-klubien lavoilta ponnistanut kovan luokan rytmiryhmä julkaisi menestyksekkään debyyttialbumin ”Vivid” vuonna 1988, jonka single ”Cult Of Personality” nosti yhtyeen laajempaan tietoisuuteen ympäri maailman.

Yhtye toimi rohkeasti tyystin välittämättä musiikillisista ja ilmaisullisista tyylirajoista. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun vaihtoehtorock ja grunge-aalto velloivat vielä Seattlen ja New Yorkin kellareissa ennen voimistumistaan kansainvälisiksi hyökyaalloiksi. Rasistisia asenteita ja musiikillisia raja-aitoja ensimmäisistä äänityksistään asti kaatanut Living Colour sekoitti toisella albumillaan ”Time’s Up” funk-mausteisen raskaan rockin spoken wordiin, hardcore punkiin, fuusio-jazziin, delta bluesiin, hip hopiin ja thrash metaliin, jopa jiveen ja elektroniseen musiikkiin. Albumin tuotti Ramonesin hovituottaja ja Talking Headsin kanssa työskennellyt, myöhemmin mm. pari Biohazardin menestysalbumia, Misfitsia ja Motörheadia tuottanut Ed Stasium. Albumin julkaisijana toimi Epic Records.

”Time’s Upin” viisitoista kappaletta jaettiin muutaman kappaleen mittaisiin osiin ”History Lessonin,” ”Ologyn” ja ”Tag Team Partnersin” kaltaisilla puheosuuksilla ja välisoitoilla. Kakkosbiisi ”Pride” perustuu basisti Skillingsin huikean jämäkästi pulputtavaan funk-bassotteluun sekä bostonilaisen Berkley-musiikki-collegen primuksen, rumpali Calhounin häkellyttävän sulavaan rytmisoittoon.

Albumilla kuultiin myös ennätyksellinen määrä vierailijoita, kun feattaajia rekrytoitiin parisenkymmentä. Naisräppäri Queen Latifah yhdessä Black Swan String Quartet -jousisektion (Akbar Ali, Charles Burnham, Eileen Folson ja Reggie Workman) kanssa täydensivät albumia upeilla osuuksillaan, jotka sulautuivat yhtyeen flirttailevaan tyyliin funk-kappaleella ”Under Cover Of Darkness”, joka svengaavasta tyylistään huolimatta tihkuu seksiä. Alansa pioneerina tunnettu Doug E. Fresh puolestaan näyttää originellin beatboxauksen mallia biisillä ”Tag Team Partners”. Tuolloin uutuuttaan loistanut vokaalinen rytmi tukee samettiäänisen Gloverin jazz-improvisaatiopohjaista hyräilymelodiaa.

Albumin suurimmaksi menestyssingleksi nousi kuitenkin vanhan liiton malliin räppäävän, Little Richardin ja James Brownin saksofonistinakin tunnetun, Maceo Parkerin maustama ”Elvis Is Dead”, jonka musiikkivideo nostattaa vielä 30 vuoden jälkeenkin kulmakarvoja terävä-älyisellä huvittavuudellaan. Biisi itsessään on funkahtavalla free jazz-riffittelyllä kyllästetty groovepala, jolle esimerkiksi paria vuotta myöhemmin vaihtoehtorockin lammikosta pinnalle nousseet valkonaamayhtyeet Red Hot Chili Peppers, Primus ja 1990-luvun Rollins Band ovat tyylillisesti paljonkin velkaa. Elviksen kuolemasta hyötyä tavoitelleet yhdysvaltalaiset firmat saivat kuulla biisillä kunniansa vahvojen, sarkastisten metaforien välityksellä. Kappale sisältää myös viitteitä niin William Shakespearen, Paul Simonin, Public Enemyn kuin Dead Kennedysin Jello Biafrankin lyyriseen perintöön.

Albumin soulahtavinta antia tarjoilee veikeän letkeä jamisessiomainen ”Love Rears It’s Ugly Head”. Kappaleen yksinkertainen, mutta pienillä yksityiskohdilla kuorrutettu rytmiikka yhdessä yhtyeen timanttisen yhteissoiton kanssa osoittaa Living Colourin suvereenin kyvyn hallita paitsi improvisaatiopohjaisen kappaleenrakennuksen myös soitannollisen ilmaisun metodit laajalla, tyylirajat ylittävällä skaalalla. Aikalaisbändeistä esimerkiksi bostonilainen Extreme ja hardcore-vaiheen taakseen jättänyt Suicidal Tendencies ottivat noina aikoina kovastikin mallia Living Colourin luontaisesti kuplivasta ja syvältä yhtyeen jäsenten musiikillisista juurista pulppuavasta funk-heavysta.

Albumin kolmanneksi suureksi hitiksi nousi jopa nu-metalin rytmiselle louhinnalle väylää avannut ”Type”. Sen sijaan albumin loppupuolella länsimaisen ja amerikkalaisittain maustetun rähinärockin sijaan afrikkalaiseen rytmimusiikkiin nojaava ”Solace of You” näyttää yhtyeestä upeita puolia: juurimusiikin hallintaa ja ymmärtämistä sekä yhtyeen jäsenten afrikkalaisten sukujuurten häpeilemätöntä arvostamista.

”Time’s Upin” monipuolisen ja nyanssitajuisen kitaroinnin myötä Reidia alettiin ylistää yhdeksi sukupolvensa lahjakkaimmista kitaristeista. Samaan aikaan Reid nousi myös Guitar Playerin -kaltaisten kitaralehtien kansikuvapojaksi. Hän sai osakseen kansainvälistä suitsutusta paitsi soittimenhallinnastaan myös aikaansa nähden verrattaen laaja-alaisesta biisinrakennustaidostaan. Reid tuli noina aikoina kuuluisaksi myös afroamerikkalaisten musiikintekijöiden ja taiteilijoiden tasa-arvoisen ja ennakkoluulottoman kohtelun sekä oikeuksien puolesta taistelevan organisaation Black Rock Coalitionin perustajajäsenenä. Kyseinen yhdistys on edelleenkin aktiivisessa toiminnassa.

Ensialbuminsa jättisukseen myötä Living Colour oli päässyt lämppäämään niin Rolling Stonesia ”Steel Wheels” -kiertueella yhdessä Guns N’ Rosesin kanssa. Erityisesti ”Rollareiden” solisti Mick Jagger oli innostunut nuoresta ja raikkaasta, afroamerikkalaisten miesten muodostamasta yhtyeestä. Jagger tuottikin yhtyeen ensimmäisen albumin demoja, ja päätyi laulamaan taustalauluja myös ”Time’s Up” -albumin kappaleille. Tuplaplatinaa myyneen, ”Time’s Upia” aggressiivisemman ja suoraviivaisemman debyyttialbumi ”Vividin” jälkeen odotukset sen seuraajaa kohtaan olivat pilvissä. Newyorkilaisnelikko osoitti kuitenkin todella kovaa ammattitaitoa ja paineensietokykyä keskittymällä itse olennaiseen: alkuvoimaisen, genrerajattoman, mutta silti sofistikoituneen rock-pohjaisen musiikin tekemiseen – onnistuen siinä lopulta oikein hyvin.

”Time’s Up” nousi ilmestymisensä jälkeen Yhdysvaltojen Billboard 200-listalla sijalle 13., ja ”Type” nousi Billboardin valtavirran rock-singlelistan viidenneksi. Myös Euroopan maissa ja Japanissa yhtyeen albumi nousi ilmestymisensä jälkeen tasaisesti lähemmäksi albumimyyntilistojen kärkikymmenikköä, mikä kasvatti yhtyeen mainetta entisestään. Kaiken kruunuksi ”Time’s Up” -albumin räväkästi avaava nimikkobiisi voitti vuoden 1990 Grammy Awardseissa parhaan hard rock-performanssin palkinnon. Albumin julkaisun jälkeen Living Colour kiinnitettiin myös Lollapalooza-kiertueen esiintyjäkaartiin yhdessä Jane’s Addictionin ja Nine Inch Nailsin kanssa.

”Time’s Up” jäi Living Colourin läpimurtokauden kokoonpanon viimeiseksi albumiksi, kun Skillings jätti yhtyeen vuonna 1991. Kyseisen kokoonpanon verevää soittoa kuullaan kuitenkin vielä 1991 julkaistulla EP:llä ”Biscuits” – niin livenä kuin studio-olosuhteissakin.

 

 

 

 

Kommentoi julkaisua