Musta Aurinko loisti Hyvinkäällä – Steelfest 2019 osa 1/2

Hyvinkääläinen Steelfest on kehittynyt alkuhämäränsä yksityistapahtumasta lähes ympärivuotiseksi ilmiöksi. Alkukesän Steelfestin ja loppusyksyn Steelchaoksen ohella festivaalin taustajoukot ovat viime vuosina järjestäneet Steelfest-monikeerin alla yksittäisten bändien pistokeikkoja painopisteen ollessa totutusti siellä metallimusiikin mustemmassa päässä. Vuosi toisensa jälkeen hyvät järjestelyt ja onnistuneet buukkaukset ovat luoneet syklin, jossa Steelfest on vakiinnuttanut asemansa yhtenä merkittävänä kansainvälisenä ja kasvavana äärimetallitapahtumana. Nyt jo kahdeksatta kertaa yleisölle avoin Steelfest myi loppuun, eikä tapahtuman kansainvälisestä houkuttavuudesta kieli vähiten se, että kävijöitä tälle mustan metallin messulle saapui yli 40 eri maasta. Perjantaina omaa tulkintaansa black- ja death metalista tarjosi peräti neljätoista eri yhtyettä.

Viime joulukuussa debyyttilevynsä julkaissut Disciples of the Void sai kunnian korkata Steelfestin vuosimallia 2019. Virallisesti yhtye on duo, mutta livenä kokoonpanoa täydensi vielä kaksi lisämuusikkoa. Huolimatta halustaan pysytellä anonyyminä Disciples of the Voidin jäsenet eivät Steelfest-keikallaan vaivautuneet peittelemään kasvojaan, asiaankuuluvia sotamaaleja lukuunottamatta. Mahtipontisen intron jälkeen yhtye runttasi väkevästi läpi puolituntisen settinsä 1990-luvun puoliväliä kunnioittavaa black metallia, jota tässä vaiheessa tosin oli todistamassa harmittavan vähän metallikansaa. Yleisökato ei bändiä kuitenkaan näyttänyt haittaavan, ja näin  festareille saatiin arvoisensa tyylikäs aloitus. (OK)

Tyylikäs aloitus totta tosiaan! Disciples of the Void oli yksi viime vuoden kotimaisista yllättäjistä ja veti arvoisensa keikan yleisökadosta huolimatta. Perinteikäs, koskettimilla maustettu black metal toimi hienosti myös auringonpaisteessa. Samalla oli hienoa nähdä, miten festivaalin tuotanto on kasvanut edellisiin vuosiin verrattuna. Lavan sivuilla oli suuret näytöt, joista saattoi seurata bändin esiintymistä. Tämä teki jokaisesta keikasta vielä vähän näyttävämmän. (TE)

Kotimainen industrial black metal -pioneeri Trollheims Grott teki viime vuonna väkevän paluun viidentoista vuoden hiljaiselon jälkeen. Loppuvuodesta ilmestynyt ”Aligned with the True Death” esitteli kypsemmän, vaarallisemman ja kaikin puolin vahvistuneen yhtyeen ja nousi heittämällä vuoden parhaiden albumeiden joukkoon. Odotukseni Steelfest-keikalle olivat siis korkealla, eikä onneksi tarvinnut pettyä. Trollheims Grottin esiintyminen oli juuri niin väkevää kuin saattoi odottaa, eikä vähiten muusikoiden pitkän kokemuksen vuoksi. Parhaimmillaan bändissä biiseineen oli enemmän voimaa kuin tonnissa napalmia. Myös sisälava oli kokenut suuren mullistuksen näyttöineen ja upeine valoineen. Tämä visuaalisuus tuki esiintymistä erinomaisesti. Alue ei vielä ollut pullollaan yleisöä, mutta Trollheims Grott jatkoi festaripäivää hienolla otteella. (TE)

Poistuessani Trollheims Grottin keikalta sisätilojen hämystä kohti ulkona odottavaa auringonpaahdetta, alkoi ulkolavalta kuulua hurjaa rumputulta paljastaen, että soittovuoroon oli tullut norjalainen death metal-jyrä Myrkskog. Tämä vuonna 1993 perustettu yhtye ei ole tuutannut ulos studiojulkaisua sitten vuoden 2002, mutta keikkakunto näillä veteraaneilla oli selvästi kohdillaan. Yleisöä oli tässä vaiheessa saapunut paikalle jo selvästi enemmän, mutta festaritunnelma antoi vielä odottaa itseään, ja laulaja-kitaristi Destructhorin huudatusyritykset saivat melko heikosti vastakaikua. Tästä huolimatta yhtye rymisteli menemään hyvällä sykkeellä, joskaan näin nopeasti soitettu death metal ei osu omaan makuhermooni hirveän hyvin. Välillä Myrkskogin metelin tempo ja laatu yltyi luotaantyöntäväksi puuroksi, mitä vastoin paahtamisen seasta erottui säännöllisesti myös tunnistettavia ja todella tiukkoja riffejä. Myrkskogin 45-minuuttinen hurjastelu päättyi ”Superior Massacre”-albumin kappaleeseen ”Bleeding Wrist”. (OK)

Päivän tiukka aikataulu ei antanut armoa, vaan Myrkskogin jälkeen askel kävi suoraan takaisin sisätiloihin, missä piti aloittaman yksi festivaalin itselleni odotetuimmista akteista, australialainen Advent Sorrow. Tämä vastikään mainion ”Kali Yuga Crown”-albumin julkaissut yhtye oli nyt ensimmäisellä keikallaan Suomessa, ja olen enemmän kuin tyytyväinen saatuani sen todistaa. Yhtye ilmoittaa tyylilajikseen ”torturous black metal”, ja sellaiselta sen toden totta kuulosti. Hidastempoisuus, laulaja Rhys Kingin kaihoisat kärinät, utuinen lava ja melodiset koskettimet loivat keikalle juuri oikeanlaisen tunnelman. Advent Sorrown lähes taianomainen kolmevarttinen oli nopeasti ohi, mutta pääasia on, että keikka täytti odotukset ja jätti hyvän jälkimaun. (OK)

Festarien ensimmäinen kunnon kommervenkki koettiin, kun ranskalaisen Arkhon Infaustuksen keikka myöhästyi 25 minuutilla. Yhtyeen soittopelejä oli jäänyt Ranskaan kiitos sikäläisen lentokentän ja Finnairin, mikä ymmärrettävästi aiheutti ylimääräistä säätöä sitten täällä härmässä. Lopulta Arkhon Infaustus sai kuin saikin soittaa täysmittaisen keikan, joten siinä mielessä loppu hyvin kaikki hyvin. Reilusti myöhässä alkanut ja lyhentämättömänä soitettu keikka toisaalta takasi sen, että seuraavaksi sisälavalla esiintynyt Antimateria jäi omalta osaltani suurilta osin näkemättä. Sääli sinänsä, sillä se vähä mitä Antimaterian keikkaa ehdin katsomaan, olisi sen eteerinen ja kosketinvetoinen ilmaisu ollut paljon lähempänä omia mieltymyksiäni Arkhon Infaustuksen yksiulotteisempaan runttaukseen verrattuna.  (OK)

Olin odottanut Arkhon Infaustusta antaumuksella, mutta viivästymisen vuoksi keikka meni pitkälti ohi. Yhtye oli väkevässä kunnossa näkemäni perusteella, ja yleisöäkin heillä riitti jonkin verran. Arkhon Infaustuksen black/death metal on mainiota kuunneltavaa. Hienoa, että he saivat lopulta soittaa täysimittaisen keikan. (TE)

Sisälavalla odotti kertakaikkisen lumoava esitys vuonna 2013 perustetulta Antimaterialta, jonka ”Valo aikojen takaa” -albumi nousi nopeasti suureen suosioon. Viimeksi näkemäni keikka jätti hieman toivomisen varaa, mutta nyt koko tila suorastaan täyttyi kosmisesta valosta. Vähäisestä yleisökontaktista huolimatta perustajajäsen Ahma live-bändeineen jakoi tunnelmallista ja äärimmäisen tarttuvaa black metalia hämmästyttävällä karismalla. Ainakin itselläni nousi kylmät väreet jo ensimmäisistä nuoteista, ja tämä sen kuin jatkui kohti klimaattista päätöstä. Kun yhtälöön lisätään yhtyeen kuvastoa mukailevat valot ja savuefektit, voidaan puhua täydellisyyttä hipovasta elämyksestä. Antimateria täytti ja ylitti kaikki odotukset, saaden mitä mahtavimman vastaanoton koko festariväeltä.  (TE)

Esiintyjien osalta päivä alkoi olla puolessa, kun brasilialainen Evil otti tilanteen haltuun ulkolavalla. Kuriositeettinä tämä kolmen kopla oli sonnustautunut kokomustien vaatteiden ohella kommandopipoihin, mikä valitettavasti jäi mielenkiintoisimmaksi seikaksi yhtyeen keikalla. Oli kyse sitten alkavasta kisaväsymyksestä tai mistä, mutta omiin korviini Evilin ulosanti kuulosti (epä)pyhältä keskinkertaisuudelta. Yhtye kuitenkin soitti hieman ylipitkäksi venähtäneen settinsä hyvällä pieteetillä ja oli houkutellut lavan eteen kohtalaisen määrän yleisöä, joten kyllä tällekin oli festareilla selkeästi kysyntää. (OK)

Sisälavalla olisi Evilin jälkeen ollut nähtävillä kanadalainen Monarque, mutta tässä vaiheessa kroppa kaipasi jo sen verran lepoa, että suosiolla suunnistin kohti istumapaikkoja. Keikka meni siis itseltäni suurilta osin ohi. Yhtye kuitenkin paukutti menemään perinteisistä aineksista koostuvaa black metalliaan reilun puolen tunnin verran, ja yleisö tuntui tykkäävän. Seuraavan tilaisuuden tullen pitää sitten tämäkin bändi tarkistaa tarkemmalla syynäyksellä. (OK)

En itsekään nähnyt Monarquen keikkaa kokonaan, mutta komeasti he black metaliaan jakelivat. Tämä bändi taitaa niin suoraviivaisemman paahdon kuin jylhän tunnelmoinnin. Quebecissa vuonna 2003 perustettu bändi on julkaissut kolme täyspitkää albumia sekä lukuisia pienjulkaisuja, joihin täytyy tämän myötä tutustua tarkemmin. Koko Quebecin black metal -tarjonta on itselleni harmillisen pimennossa, joten Monarque oli erittäin positiivinen yllätys. Bändi antoi lopuksi yleisölle suuret kiitokset, jotka saivat hyvin vastakaikua. (TE)

Pahin auringonpaahde oli jo hellittänyt, kun Seigneur Voland aloitti settinsä Hyvinkään alkuillassa. Tämä Ranskasta kotoisin oleva orkesteri juhlii tänä vuonna kaksikymppisiään, minkä johdosta yhtye on päättänyt rikkoa peräti viisitoista vuotta kestäneen hiljaiselonsa. Lauluosuuksiensa ohella vokalisti Xaphan kähisi myös välispiikkinsä, minkä vuoksi ne menivät ainakin itseltäni totaalisen ohi. Tämä ei kuitenkaan tunnelmaa pahemmin latistanut, vaan yleisö tervehti yhtyettä iloisesti jokaisen kappaleen jälkeen. Soittoaikaa Seigneur Volandille oli varattu 45 minuuttia, mutta yhtye laski soittimensa ja poistui estradilta jo puolen tunnin jälkeen. (OK)

Hyvinkääläinen Vargrav oli varmasti monelle yksi Steelfestin odotetuimpia esiintyjiä. Muun muassa Azaghalissa vaikuttaneen V-Khaozin luotsaama yhtye nousi kuin tyhjästä vuoden 2018 “Netherstorm” -debyytillään, joka tarjosi loistavaa tulkintaa 90-luvulta kantautuvasta sinfonisemmasta black metalista. Tänä vuonna ilmestynyt “Reign in Supreme Darkness” jatkoi mahtipontisempaan suuntaan genren juuria unohtamatta, nousten samalla Suomen virallisen albumilistan kolmannelle sijalle. Nyt yhden miehen suurta visiota todistettiin ensimmäistä kertaa livenä kuusihenkisen orkesterin esittämänä. Kappaleet kuulostivat hyvältä myös livenä, mutta esiintyminen jäi ristiriitaiseksi. Kontakti yleisöön tuntui välillä kiusalliselta ja esiintyminen jäykältä. Tilanne parani keikan edetessä, kuten myös alkuun puuroutunut miksaus, mutta levyjen suurenmoisille sfääreille ei päästy kuin hetkellisesti. Nuo hetket tosin olivat silkkaa kultaa. Ei Vargrav missään nimessä huono ollut, mutta uskon, että heillä on eväitä parempaan esitykseen. (TE)

Ilta alkoi hämärtää Hyvinkään villatehtaalla parahiksi itävaltalaisen Belphegorin esityksen kunniaksi. Alkunauhan perusteella asiaan vihkiytymätön olisi voinut luulla saapuneensa Ghostin keikalle, sillä molemmat yhtyeet käyttävät samaista Jocelyn Pookin ”Masked Ball” -kappaletta intronaan. Belphegorin huikeat lavasteet ja valoshow pääsivät erinomaisesti oikeuksiinsa ulkolavalla auringon jo painuessa mailleen, ja yleisöäkin alkoi viimein olla paikalla arviolta loppuunmyydyn black box -keikan verran. Tunnelmaa nostattivat hienosti musiikkia tukevat nauhalta tulleet samplet, joista itse tunnistin ainakin muuan Manaaja III -elokuvasta irrotetun huippukohtauksen. Sirkkelisen terävät kitarariffit viilsivät villatehtaan ilmanalaa tunnin verran, jona aikana kuultiin muun muassa kappaleet ”The Devil’s Son”, ”Lucifer Incestus” ja keikan päättänyt ”Baphomet”. Omaan makuuni Belphegorin keikka oli yksi Steelfestin onnistuneimmista. (OK)

Belphegorin jälkeen oli aika palata black metalin perusasioiden äärelle. Horna rykäisi tunnin pituisen settinsä käyntiin ”Hiidentorni”-demon avausraidalla ”Kun lyömme Jumalan kodin liekkeihin” ja piti yleisön hyvässä otteessa koko keikan ajan. Yhtyeen esiintyminen oli hyvällä tavalla uhkaavaa ja tuntui elämää suuremmalta. Spellgothin nerokkaat, filosofiset ja hengelliset välispiikit tukivat vaikutelmaa. Tämähän oli hänelle jo toinen keikka tänään Trollheims Grottin lisäksi. Horna on totuttu esiintyjä alan tapahtumissa, mutta jälleen tämä legenda näytti kuuluvansa black metalin kärkeen. Illan veto oli paras jonka olen heiltä ikinä nähnyt. Tunnelmasta päätellen en ole yksin näiden ajatusten kanssa. (TE)

Kellon lähestyessä kahtatoista oli aika ottaa vastaan päivän toiseksi viimeinen esiintyjä, yhdysvaltalainen Immolation. Death metal -pioneerin edellisestä Suomen-visiitistä oli vierähtänyt yksitoista vuotta, joten nyt oli luvassa harvinaista herkkua. Yhtye nautti selvästi paluustaan Suomeen ja sai aikaan komeita nyrkkimeriä. Vanhan koulukunnan death metal meni kuumille kiville ja oli mukava kontrasti päivän muuhuun antiin verrattuna. Varsinkin vanhempaa tuotantoa edustavat ”Into Everlasting Fire” ja ”Immolation” olivat mainioita vetoja. Olisin mielelläni kuullut vanhaa materiaalia vielä enemmän, sillä bändi on parhaimmillaan vähän käppäisempänä. Vuoden 2017 ”Atonement” on silti yksi Immolationin hienoimpia levyjä, ja siltä poimittu ”When the Jackals Come” päätti keikan komeasti. Yleisö sai suurta kiitosta ja bändi lupaili, ettei seuraavaa keikkaa tarvitsisi odottaa näin kauan. (TE)

Norjalainen Mysticum on yhtye, jonka näkemistä olen odottanut niin kauan kuin muistan. Kolkko ja suorastaan mielipuolinen musiikki yhdistää saumattomasti black metalin ja industrialin parhaita puolia, luoden samalla jotain vielä mahtavampaa. Onnekseni voin todeta, että yhtye on pysäyttävä myös keikkalavalla. Kolmikko esiintyi vailla mitään maskeerausta, mutta onnistui luomaan epäinhimillisen ja jopa pelottavan auran ympärilleen. Rumpukoneen käyttö jakaa varmasti mielipiteitä, mutta pidin ratkaisusta, sillä se teki musiikista vielä hieman luonnottomampaa. Taustalle heijastettiin kaikkea ”Planet Satan”-albumia mukailevasta avaruudesta sieniin ja sotakoneisiin, yhtyeen kieroon tyyliin verhoiltuna. Aggressiivisesti välkkyvät valot viimeistelivät psykedeelisen näyn. Väsymys oli viedä voiton, mutta tarttuvat rytmit ravistelivat sen pois ja täyttivät kropan reilulla annoksella adrenaliinia. Ei mikään ihme, että tässä pääsi haltioitumaan. Tila olisi voinut olla pimeämpi ja intiimimpi, mutta mitäs pienistä. Mysticum päätti ensimmäisen päivän hienosti ja tarjosi yhden elämäni heinoimmista keikkakokemuksista. Lauantaina festareita jatkettiin jälleen hyvissä merkeissä ja vielä tiukemmalla aikataululla. (TE)

Teksti: Ossi Kumpula & Teemu Esko

Kuvat: Sanna Lehtonen