Mustaa valkoisella – Klassikkoarviossa Rushin ”Signals”

Rush, Kanadan suurin ja kaunein, julkaisi yhdeksännen studioalbuminsa 40 vuotta sitten syyskuun yhdeksäntenä 1982. ”Signals” on nauhoitettu edeltävän huhti- ja heinäkuun aikana Le Studiossa, josta jo tuolloin alkoi muodostua yhtyeen kotipesä. Levyn tuottajana toimi bändin levytysuran alusta asti (1974) tarkkaamon puolella ahkeroinut Terry Brown. Kyseinen kerta jäi kuitenkin viimeiseksi, mutta ero tapahtui ilman dramatiikkaa. Jo edellisellä levyllä ”Moving Pictures” soundiaan selkeämmäksi ja iskevämmäksi muuttanut Rush jatkoi samalla linjalla. Albumi nousi suurimmilla markkina-alueilla kärkeen tai sen tuntumaan, ja helpompi lähestyttävyys toi lisää kuulijoita sekä stereoiden ääreen, että yhä suuremmille esiintymisareenoille.

Syntetisaattori murisee ”Subdivisionsin” käyntiin. Rummut liittyvät mukaan, basso toteutetaan koskettimista ja yhteisiskut luovat rytmisen labyrintin. Kitara pitäytyy pienimuotoisessa roolissa ja biisin pääsoolosta vastaakin syntsa. Huiluäänisen kitaran vuoro tulee vasta kappaleen lopussa. ”The Analog Kid” on itselleni henkilökohtainen merkkipaalu. Ostin vuonna 1984 ”Hardrock 83”- kokoelmakasetin Dion ”Don’t talk to Strangersin” vuoksi. Kasetilla oli myös tuntematon orkesteri nimeltään Rush ja biisi ”The Analog Kid”. Se kuulosti kerta kerralta paremmalta, kunnes lopulta oli aika kaivaa säästetyt viikkorahat esiin ja lähteä keskustaan katsomaan, josko paikallisesta levykaupasta löytyisi bändin tuotoksia. Ja löytyihän sieltä… ”The Analog Kid” on hieno biisi. Se olkoon tässä yhteydessä kattava analyysi.

”Chemistryssa” kuulijan vieraannuttaa totutusta intron jälkeinen Rushille poikkeuksellisen suora komppi. A-osassa laulun taustalla rokkaa pelkkä trio ja se toimii tehokeinona mainiosti. Kitarajuoksutus on villiä ja osat vaihtuvat rasvattuina. Ajan hengen mukaisesti ska-kitara lyö sointuja ja tarjoilee länsimaalaistetun Karibia-soundin tältäkin levytallenteelta. ”Digital Man” iskee silmille koko bändin vyörytyksellä. Sitten vaimennetaan, kunnes isot pyssyt taas kaivetaan esiin. Ensimmäisessä kertiksessä kuullaan jälleen reggaerytmejä ja toisessa pulputtaa syntikka. Kitarasoolon takana kolmikko lisää vähä vähältä vettä myllyyn, kunnes tunnelma on tuhti kuin sinappikaasu. Biisin jo feidautuessa, Geddy Lee höpisee omiaan etäisyyteen katoavat musiikin päälle.

Rummut lipuvat hiljaisuudesta sisään ja ”The Weapon” alkaa. Biisi on osa 2 takaperoisessa järjestyksessä julkaistusta Fear- trilogiasta. Neljäs osa sarjaan saatiin vielä myöhemmin. Laulun, syntetisaattorin ja kitaran kivijalkana rummut valuttavat korvakäytäviin rytmistä neroutta. Väliosa on suora ja kertosäe ristikompattu. Kappale on pitkine tunnelmointijaksoineen turhan venytetty, mutta ei kuitenkaan toimivuuden kustannuksella. ”New World Manissa” syntsa kuplii tutusti ja kitara leijailee korkealla. Biisin osat jäävät kerrasta mieleen. ”New World Man” on pieni ja sympaattinen viisu, joka tehtiin hätäpäissään täyttämään albumilta puuttuvat minuutit. Siitä tuli kuitenkin niin suosittu, että tuleva kiertue sai nimekseen New World Tour.

Heti ”Losing It”– kappaleen alussa korvat herättää FM– yhtyeen Ben Minkin soittama sähköviulu. Biisi on surumielinen ja tarinankerronta suuressa roolissa. Musiikillinen matka kulkee hitaasti kohti Suurta Tilaa eteerisen väliosan, huikean energisen viulusoolon ja bändin lennon saattelemina. Se rauhoittuu kohti loppua ja katoaa näkyvistä pois. ”Countdown” kuvaa loistavasti sitä, mistä on kysymys: Avaruussukkulan lähtöä. Äänet, soinnut, sanat ja tarina ovat täydellisessä tasapainossa. Yhtye esileikittää kokonaisuuden virtaa kohti aktia ja lähtölaskennan kautta saadaan sukkula ilmaan. Rush oli edellisvuonna kutsuttu paikan päälle todistamaan Columbian lähtöä, joten kappaleen juoni on itse koettu. ”Countdown” päättää komeasti hienon albumin.

”Signalsin” julkaisusta on 40 vuotta, mutta mikään sen osa-alue ei edes haiskahda vanhentuneelta. Levyllä kuuluu ympäröivä maailma, mutta sekään ei näyttäydy nykykuuntelijan korvaan mustavalkoisena. Albumin hankin itse nopeasti Rushin löydettyäni, mutta vasta myöhemmin on sen kokonaisvaltainen nerous auennut apposelleen. Erityisesti Neil Peartin tyylikkyys, energia ja taito sekä rumpusetin, että kirjoituslehtiön ääressä, suorastaan räjähtävät silmille. Äärimmäisen nautinnollisesti. Jos klassikkoarvioille annettaisiin tähtiä, antaisin ”Signalsille” kuusi tähteä viidestä. Ja sekin on alakanttiin.

Kappalelistaus:

1. Subdivision
2. The Analog Kid
3. Chemistry
4. Digital Man
5. The Weapon
6. New World Man
7. Losing It
8. Countdown