Mustan Kuun Lapset tunnelmoi tutuissa merkeissä ja irrottelee odottamattomilla tavoilla mutta onnistuu kuulostamaan koko ajan itseltään

on aina omaan makuuni hallinnut melankolisen metallin tekemisen paremmin kuin lähestulkoon yksikään toinen yhtye. Tällä kertaa synkän kauniista dark metalista on riisuttu pois särökitarat, tuplabasarit ja demonisen kuuloinen black metal-rääyntä, mutta identiteettikriisistä musiikki ei suinkaan kärsi, vaikka joihinkin uusiin suuntiin levyllä kurotellaankin. Toki akustisia osia ja kappaleita on bändiltä ennenkin kuultu, mutta albumikokonaisuutta ei niiden harteille ole ennen laitettu. Ratkaisun kanssa ei ole menty metsään.

”Kruunu” sisältää sekä akustisia sovituksia yhtyeen aiemmasta tuotannosta että joitakin täysin uusia kappaleita. Kokonaisuuden avaa jo totuttuun tapaan kaunis, rauhallinen intro, josta siirrytään levyn avauskappaleeseen. ”Peikonmieli” antaa hyvän kuvan siitä, mitä loppulevyltä voi odottaa: aiempien levyjen kappaleista on löydetty täysin uusia ulottuvuuksia esimerkiksi korvaamalla murinavokaalit laulumelodioilla ja käyttämällä joitakin harvinaisempia soittimia. Jouni Naumin tulkinta, jota useimmissa kappaleissa kuullaan, sopii levyn tunnelmaan täydellisesti.

Ensimmäisenä singlemaistiaisena kuultu ”Matkalainen” on näistä uusista kappaleista ensimmäinen. Alussa ja lopussa kuultava jouhikko on nerokas lisämauste, joka herättää kappaleen tarinan eloon vaikuttavalla tavalla. Muutenkin harvinaisempia soittimia on käytetty erittäin tyylikkäästi, ja kappaleita olisi vaikea kuvitella ilman niitä. Esimerkiksi käyrätorvi ”Kosketus pohjaan” -kappaleen päämelodiassa suorastaan huokuu juuri sitä todellisiin ihmiselämän aiheisiin liittyvää melankoliaa, josta sanatkin kertovat. Hypnoottinen huiluteema ja  The Eternalin laulaja Mark Kelsonin tulkinta luovat ”The dream about a dying angel” -biisiin uniikin tunnelman. Kaiken kaikkiaan uudet kappaleet ovat mieleenpainuvia ja toimivat kokonaisuudessa hyvin. Levyn päätöskappale ansaitsee kokonaan oman osionsa, joten palaan siihen vielä hiukan myöhemmin.

Akustiset uudelleensovitukset ovat valikoituneet pääasiassa kahdelta viimeisimmältä levyltä. Ainoastaan aiemmin mainittu ”Angel” sekä ”Talvenranta”-levyn ”Aaria” edustavat vanhempaa tuotantoa. Viimeksi mainittu sisältää Jenny Malmbergin laulua sekä hieman irkkumaista tunnelmaa. ”Saatolla” ja ”Kuolemanvirralla” kuullaan ensiksi mainitun alkuperäisversiosta tuttua Jani Rämöä. Suoraan sanottuna en ole edelleenkään täysin varma, pidänkö Rämön popahtavammasta laulusta tämän yhtyeen musiikissa, mutta ei se toisaalta minua häiritsekään. Levyllä ei ole yhtään turhaa tai huonoa kappaletta, mutta ”Saatto” ei mielestäni ole aivan yhtä onnistunut sovitus kuin muut. Ehkä se johtuu huomattavasti hitaammasta temposta alkuperäiseen verrattuna, mitä saman laulajan samanlainen laulusuoritus hiukan korviinpistävällä tavalla korostaa, tai siitä, että pitkänä kappaleena sen toivoisi ottavan hiukan enemmän kierroksia loppuaan kohden. Mutta kuten sanottua, huono kappale ei ole kyseessä, ja varsinkin kertosäe on tässä versiossa todella tunnelmallinen.

Ja sitten se päätöskappale. Haluaisin samaan aikaan sekä kirjoittaa siitä pitkän pätkän että olla hiiskumatta sanaakaan, jotten pilaisi yllätystä kuulijoilta. Yritän jonkinlaista kompromissia, mutta suosittelen silti kuuntelemaan levyn itse ennen arvostelun lukemista. Kuten bändin haastattelussa todettiin, jo kappalelistauksessa mielenkiinnon herättänyt ”La última playa del corazón” on kappale, jonka kaltaista yhtye ei ole koskaan ennen tehnyt. Sanoisin bändin ottavan sillä valtavan harppauksen mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta tekeminen on niin varmaa ja hyvällä maulla toteutettua, että mukavuusalueeltaan poistuu korkeintaan kuulija. En halua paljastaa biisistä enempää, mutta jos jokin MKL:n kappale tulee vielä pitkään jakamaan mielipiteitä, se on tämä. Kyseessä ei kuitenkaan ensivaikutelmastaan huolimatta ole mikään hassuttelubiisi, vaan sanoitusten teema on juuri sitä, mitä yhtyeeltä voi odottaa. Ja siinä kappaleen hämmentävin asia onkin: tämä toimii vakavasti otettavana MKL-biisinä! Mitä helvettiä?! Sanoisin jopa, että ”Corazónin” kaltaisen kappaleen tekeminen ja sen toimimaan saaminen MKL-kontekstissa nostaa Pete Lehtisen omissa silmissäni täysin uudelle tasolle säveltäjänä.

Tuo kappale on myös ehkä konkreettisin osoitus albumin kantavasta teemasta. Levy nimittäin syntyi monellakin tapaa koronan vaikutuksen alla. Esimerkiksi etelän matkan peruuntumisen aiheuttama turhautuneisuus purkautui tähän kyseiseen kappaleeseen. Se on täydellinen tapa lopettaa levy useammastakin syystä: ”Corazóniin” kiteytyy halu päästä irti vallitsevasta tilanteesta, unohtaa koko korona ja lähteä etelän lämpöön joko kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti. Siinä on tiettyä kieli poskessa -asennetta, sillä eihän tästä paskasta voi kukaan ilman huumoria selvitä. Lopuksi, yhtyeen tulevaisuus on tällä hetkellä kysymysmerkki. Vaikka en tietenkään missään nimessä toivo tämän jäävän bändin viimeiseksi levyksi, olen täysin varma, ettei sopivampaa päätöskappaletta uralle voisi tehdä.

Poikkeusolot vaikuttivat myös äänityksiin, jotka hoidettiin enimmäkseen etänä ilman yhteisiä treenejä. Sitä ei juurikaan lopullista tuotosta kuunnellessa arvaisi. Levy ei myöskään heijastele ajankohtaa liian konkreettisesti, mikä on mielestäni viisas veto. Sanoituksista voi toki tehdä assosiaatioita nykyhetkeen, mutta niissä riittäisi tarttumapintaa, vaikkei jostain syystä olisi koko koronasta kuullutkaan.

”Kruunu” kiteyttää onnistuneella tavalla nykyhetken mutta kurottaa myös kohti bändin alkuaikoja. Levyllä soittava kypsä ja tyylitajuinen yhtye on monella tapaa erilainen kuin ”Angelin” ensimmäisen inkarnaation aikoihin, mutta sen sisin olemus ei ole kadonnut mihinkään. Albumi on puuttuvista metallielementeistään huolimatta Mustan Kuun Lapsia puhtaimmillaan.

9/10

1. Kruunu **
2. Peikonmieli *
3. Matkalainen **
4. Ikaros *
5. Aaria *
6. Kosketus pohjaan **
7. Saatto *
8. Kuolemanvirta *
9. The dream about a dying angel **
10. La última playa del corazón **
* akustinen versio
** uusi kappale

Kommentoi julkaisua