Mustan tuijotuksen tenho, valovoimaisuus ja tyyneys – arviossa Alcestin ”Les Chants de L’Aurore”

Ranskalainen blackgaze ja post rock -sensaatio Alcest on julkaissut seitsemännen kokopitkän albuminsa, ”Les Chants de L’Aurore”. Yhtyeen edellisestä julkaisusta, ”Spiritual Instinct” -albumista oli ennähtänyt vierähtää jo viisi vuotta, mutta uuden albumin valmistumisen odottelu on ollut kaiken kärvistelyn arvoista. Vaikka vuonna 1999 perustetun yhtyeen ominaissoundi ja identiteetti perustuukin black metal-juurille, ei kyseisestä tyylilajista ole yhtyeen julkaisun piirteissä ulkoisesti jäljellä muuta kuin karrelle palaneet tukirakenteet. Näihin kuuluvat rumpali Winterhalterin paikottaiset, kiivaat rumpuosuudet sekä yhtyeen ruumiillistuman; vokalisti-kitaristi-basisti-kosketinsoittajan, Niegen paikottain viheliäisesti rääkymät ja artikuloimat vokaaliosuudet sekä avoimin voimasoinnuin räimimä rytmikitarointi.

Muutoin duo on oppinut hyödyntämään musiikissaan peruspilareina shoegazen ja melodraamalla kyllästetyn post rockin rakennuspalikoita kekseliään yksinkertaisella tavalla. Erinomaisen visionäärisenä ja genrerajoja surutta rikkovana yhtyeenä Alcestin ei näin ollen tarvitse hyödyntää mustan metallin elementtejä nykyisellään kuin ainoastaan intensiteetin korostimena ja säveltämisen taustalla häilyvänä perusajatuksena.

Indie rockin ja post punkin herkkyyden tavoittava, sellon värittämällä introlla koristeltu avausraita ”Komorebi” toimii kuin aamun kirkkaiden, auringonsäteiden ensikajastus verhojen raosta. Kappale kulkee suurimman osan matkastaan duurissa tuoden kiivaimmissa kohtaa mieleen assosiaatiot suoranaisesta hardcoren rajalla temppuilevasta skeittipunkista. Komealla videolla varustettu singlelohkaisu, ”L’Envol” keinuu läpi matkansa surumielisenä mutta toiveikkaana, valssirytmisen kokeilevana pehmo-rockina. Kappaleessa Niege osoittaa samettisilla vokaaliosuuksilla Alcestin vahvuudet tarttuvimmillaan. Eteerisen kitaravetoisena indie rockina alkava, useita kerroksia harteilleen kasaava ”Améthyste” muuntautuu päälle kahdeksanminuuttisen matkan varrella kuulijan ylitse pyyhkiväksi melodramaattiseksi myräkäksi. Toisen videobiisin, ”Flamme Jumellen” rauhoittavuus ilmentää taas jotain sellaista perinjuurista tyyneyttä, mistä vuoden 2024 sotaisassa maailmassa on mielenrauhaa ammennettavissa ja minne voi paeta.

Kiihkeää tunnelmaa hellittävänä välisoittona toimiva sellon ja akustisen kitaroinnin kyllästämä pianopreludi, ”Réminiscence” toimii vedenjakajana albumin rungon ja sen päättävän kappaleparin välillä. Ambient- ja lattarirytmejä sekä viehkeää kauniimman sukupuolen lausumaa proosaa keskenään sekoittava ”L’Enfant de la Lune” palaa soitantonsa puolesta lähimmäs yhtyeen raivokkaan metallisia juuria. Siitä huolimatta kappaleen melodiamaisema pysytteleekin visusti pitkin matkaa kasvavissa, indie-popahtavissa elementeissä kiinni. Albumin päätteeksi kuulijalle jäähyväiset jättävä ”L’Adieu” toimii oikein mainion albumin päätepisteenä perustellusti, vaikkakin toisaalta on söpöisestä minimalistisuudestaan huolimatta pakollisen oloisena slovarina ehkä juuri se albumin turhin biisi, eikä varsinaisesti tarjoa kokonaisuudelle enää tässä kohtaa mitään musiikillisesti merkittävää lisäarvoa.

Lopun viimein ”Les Chants de L’Aurore” niputtaa kuitenkin melko hyvin Alcestin tähänastisen levytysuran tuotosten vahvimmat puolet samaan pakettiin. Varhaisemman uran shoegaze-pitoisen himmailun ja myöhemmän aikakauden tummilla sävyillä maalailun voimalliset sävyt soivat sillä sopusoinnussa ja yhtenäisesti. Jos albumilta jää kaipaamaan jotain, niin tiettyjä rajumpia kontrasteja, joita Alcest on parhaimmillaan onnistunut tarjoamaan monivivahteisilla albumikokonaisuuksillaan tätäkin enemmän.