Mustaschin raskain ja synkin albumi juhlii 10-vuotispäiväänsä

Mustaschin viides äänite seurasi pari vuotta myöhemmin ruotsalaisyhtyeen läpimurtoalbumia ”The Latest Version Of The Truth” (2007). Tässä vaiheessa ruotsalaisyhtyeen uraa Hanssonin veljekset jättäytyivät kelkasta pois, ja tilalle tulivat rumpali Danne McKenzie ja Sparzanzan riveistä hypännyt David Johannesson. Miehistönvaihdos ei ollut kuitenkaan ainoa uusi piirre viidennessä albumissa. ”Mustasch”-levy on soundillisesti raskaampaa kuin Mustaschin edeltävät albumit, eikä yhtye ole vielä tähän päivään mennessä tehnyt yhtä synkähköä levyä kuin tämä kymmenenvuotias albumi on.

Mustaschin nimetön albumi on viehättänyt minua aina sen synkkyyden takia, joka on kuultavissa jo levyn ensitahdeista lähtien. Pahaenteisesti kumahtelevat raskaat riffit luovat tuomionpäivän odotuksen tuntua, eikä sitä vähennä millään lailla ”Heresy Blasphemy” -eskatologiset sanoitukset. Niistä kun löytyy viitteitä Ilmestyskirjan suuntaan niin paholaisen, valtameret täyttävän veren kuin neljän ratsumiehen suhteen. ”Heresy Blasphemy” on hyvin vaikuttava teos, ja olen monesti pohtinut, miksi Gyllenhammar on aikanaan innostunut puimaan maailmanloppua raamatullisesta näkökulmasta.

Useat todistamani Mustaschin keikat ovat osoittaneet, että ”Herese Blasphemyllä” on vankka asema yhtyeen diskografiassa, sillä kyseisen kappale soitetaan usein. Sama kohtalo on koitunut myös ”Mine”-kappaleelle, joka on sekin viihdyttävää kuultavaa niin murjovien riffien kuin Gyllenhammarin aggressiivisten lauluosuuksien puolesta. ”Damn It’s Dark” -kappaletta ei todistamillani keikoilla tullut montaa kertaa vastaan, mutta kyseessä on silti yksi albumin hienoimmista sävellyksistä. Kappaleen lyriikoista kuuluu riipivästi kaipaus ja turhautuminen, joka on syntynyt kariutuneen ihmissuhteen seurauksena.

”Mustasch” on teemaltaan poikkeuksellisen tummansävyinen yhtyeen muuhun tuotantoon verrattuna. Vaikka ruotsalaisyhtyeen musiikissa on aiemminkin ollut kuultavissa niin synkkyyttä, aggressiota kuin Gyllenhammarin turhautumista erinäisiin asioihin, nämä piirteet tuntuvat kulminoituvan ”Mustasch”-albumilla. Edellä mainittujen ”Herese Blasphemyn” ja ”Damn It’s Darkin” lisäksi ”Desolate”, ”I’m Frustrated”, ”Lonely”ja ”Blackout Blues” eivät myöskään ole liioin iloisia sävellyksiä. Kappaleet eivät sysää kuulijaa epätoivoon vaan ovat selvästi toimineet pahan olon purkuväylinä Gyllenhammarille.

Itse sijoitan tämän nimettömän albumin hyvin korkealle Mustaschin diskografiassa. Päivästä riippuen se voi joko olla numero yksi tai yltää Top 3:een. ”Mustasch” on sisältönsä suhteen miellyttävän raskasta ja monipuolista, ja olenkin monta kertaa harmitellut, ettei ruotsalaisyhtye ole tehnyt enää näin raskasta kokonaisuutta. Tältä albumilta löytyy monta hienoa kappaletta, mutta myös oma henkilökohtainen suosikkini ”Deep In The Woods”, jossa on käsittämättömän hieno tunnelma. Myös William Shakespearen soneteista katkelmia sisältävä ”Tritonus” lukeutuu albumin mielenkiintoisimpien kappaleiden joukkoon. Katkelmia ei lue itse Gyllenhammar, vaan hyvin matalaääninen Bertram Selwyn, jonka käsittelyssä runot heräävätkin kunnolla eloon.

Mustaschin nimetön albumi on vahva kokonaisuus, joka antaa hyvän näytteen siitä, miltä ruotsalaisyhtye raskaimmillaan kuulostaa. Omalla kohdallani ”Mustasch”-albumi on kestänyt hyvin aikaa, ja vaikka levy on ollut välillä hyvinkin tiuhassa kuuntelussa, ei sen viehätys ole kadonnut mihinkään. Sanoitukset ja synkkä tunnelma tuntuvat kietoutuvan miellyttäväksi kokonaisuudeksi, jonka äärelle jaksaa aina palata. Jos tämä albumi on jäänyt sinulta kuuntelematta, suosittelen sen nyt kuuntelemaan.

Kappalelista:

  1. Tritonus (Prelude)
  2. Heresy Blashemy
  3. Mine
  4. Damn It’s Dark
  5. The Man The Myth The Wreck
  6. The Audience Is Listening
  7. Desolate
  8. Deep In The Woods
  9. I’m Frustrated
  10. Lonely
  11. Blackout Blues
  12. Tritonus
  13. Mine (Instrumental)

Mustasch Facebookissa

Mustasch Finland Facebookissa

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen

Kommentoi julkaisua