“Mutta onhan siellä viulu (ainakin joskus oli)” – Kaaoszinen Emma Gaala veikkaukset 2017

Emma Gaala veikkauksessani jaan mielipiteeni siitä, kenelle pystit tulisi missäkin kategoriassa jakaa. Jos minulla olisi valta valita annetuista ehdokkaista voittaja, kuka se olisi? Kerron mielipiteeni siitä, kenen kuuluisi olla voittaja, kuka todennäköisesti ON voittaja ja, uutena ominaisuutena, kenen valinta voittajaksi olisi mielestäni enemmän tai vähemmän häväistys, loukkaus ja oikeusmurha suomalaista (populaari)musiikkikenttää kohtaan.

Kulunut vuosi on valintojen osalta paljon edellistä vaikeampi. Yksikään kategoria ei jää pienimmän pahan arpomiseksi, ja useammin kuin kerran on kategorioissa useampiakin varteenotettavia vaihtoehtoja jokaiseen valintaan. Kun ottaa myös huomioon viime vuoden Emmojen yllätykset (kts. Paperi T:n pystit), jyskyttää takaraivossa toivo ja usko siihen, että valitsijamiehillä saattaa jopa olla muutama ripe itsekunnioitustakin, eivätkä he sorru helppoihin valintoihin.

Se, onko Emma Gaalan kaltaisen palkintojuhlan ja selkään taputtelun spekuloinnissa ja arvostelussa mitään järkeä, on sitten taas ihan toinen kysymys, jota tosin ei täällä olla tänään kysymässä.

HUOM! Käyn aakkosjärjestyksessä läpi VAIN ne genret, joista minulla on jonkinmoista ymmärrystä ja mielipiteitä ja joihin tunnen mielenkiintoa. Kaikki kunnia ja arvostus levyjen tekijöille, mutta etnoalbumi-, iskelmä albumi -, jazzalbumi-, klassisen musiikin albumi -, lasten albumi – ja tuottaja-kategoriat tulen ohittamaan.

Tuskin myöskään tarvitsee mainita, että kyseessä on oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Vuoden albumi

Voittaja: Stam1na – ”Elokuutio”
– Fanilaseittakin Stam1nan ”Elokuutio” on ehdolla olevista valinnoista kunnianhimoisin tekele. Siinä missä muut ehdolla olevat albumit ovat enemmän tai vähemmän täynnä kliseisiä parisuhdesotkuja ja muka tärkeistä elämänaspekteista kitisemistä ja uikuttamista, koettaa ”Elokuutio” tehdä jotain uutta ja innovatiivista. Konseptialbumi ei ole uusi idea, mutta teknologian luomat uhat aihepiirinä on, varsinkin Suomessa. Valmis kokonaisuus on kuin hyvä kirja, jokainen kokemus on erilainen. Levy on helposti myös musiikillisesti mielenkiintoisin, ei sillä että olisi kovin vaikeaa olla vinkuefektien täyttämää poppia mielenkiintoisempaa.

Todennäköinen voittaja: Vesala – ”Vesala”
Paula Vesala is back! PMMP:n tasolle ei ylletä, mutta debyyttilevy on silti kelpo suoritus. Lyyrisesti Vesala ei ole ruostunut juurikaan, vaikka muutamat kokonaisuudet ontuvatkin, ja musiikillinen nahanluonti on onnistunut moitteitta. Levyn avausbiisin synkkyyttä olisi tosin toivonut kokonaisuudelta enemmänkin.

Oikeusmurha: Sanni – ”Sanni”
Sanni on uransa aikana tehnyt saman biisin yhä uudestaan ja uudestaan. Riita tuntuu olevan aina sama, ilta jona itketään sen saman tyypin perään tuntuu olevan aina sama ja köyhääkin köyhemmät kielikuvat tuntuvat myös aina sen saman päiväkoti-ikäisen keksimiltä. Ensimmäisen levyn sinkut olivat oikeasti hyviä, mutta alamäki alkoi erittäin nopeasti. Sanni tuntuu taustatiimeineen tajunneenkin, että vähällä vaivalla saa paljon aikaan, sillä levy levyltä artistin tunnelataus ja ihan suora effort biiseissä laskee laskemistaan.

Voittaja: Vesala – ”Vesala”

Vuoden biisi

Voittaja: Ellinoora – ”Leijonakuningas”
Ellinooran sinkut olivat tulvahdus omaperäisyyttä ja karismaa verrattuna muutoin niin tylsiin naispoppareihin. Kappaleissa on energiaa, oivaltavuutta ja oikeasti hyviä tarinoita. Vaikka levy ei odotuksia millään tasolla lunastanutkaan, jätti Ellinoora ehdottomasti pysyvän jäljen moderniin kotimaiseen poppiin. Mielestäni ehdokkuuden olisi ansainnut ennemmin ”Carrie”, mutta tällä mennään, eikä voitto ”Leijonakuninkaan” kaltaisella itsetuntokohotuksen mallianthemilla ole todellakaan mikään häpeä.

Todennäköinen voittaja: Alma – ”Karma”
– Katselu- ja kuuntelukertojen sekä maailmanlaajuisen hypen perusteella olen todellakin vähemmistössä, kun sanon Alman olevan korkeintaan keskinkertaista huttua. Moderni muovinen tuotanto, ärsyttävät efektit ja samplet. Hohhoijaa. Ääntä tosin löytyy sitten näidenkin puutteiden edestä, mutta upea ääni ei pelasta surkeaa biisiä. Hieman teki mieli pistää JVG hehkumaan ennalta-arvattavuudellaan tälle sijalle, mutta Alman kiistaton nousukiito ja globaalien markkinoiden kutsu vetävät armotta pidemmän korren.

Oikeusmurha: Sanni – ”Että mitähän vittua”
– ”En haluu kahlita sua tai käyttää jesarii, mutta oo välil kotona jo ennen Hesarii.” Need I say more? JVG:n ”Hehkuun” yllättävä, oikeasti hyvä kertosäe pelastaa biisin maininnalta.

Voittaja: Vesala – ”Tequila”

Vuoden HipHop-albumi

Voittaja: Ruger Hauer – ”Mature”
– Tässä kategoriassa voittajasta ei ole minkäänlaista epäselvyyttä vaan voittajaksi valikoituu listan ainoa myötähäpeää aiheuttamaton tekele. Siinä missä kilpatoverinsa keskittyvät, Elastisen semi-mielenkiintoista mutta epäonnistunutta feattausprojektia lukuun ottamatta, musiikillisen ylikompensointiin ja olemattomaan brassailuun, keskittää Ruger Hauer voimavaransa vakavasti otettavan taiteen luomiseen. Taide tuppaa olemaan kirosana nykymusiikissa – riippuu toki keneltä kysy – mutta miksikään muuksi tätä tuotosta ei voi kutsua. Samannimistä sarjaakin promonnut ”Sekaisin” olisi helposti voinut olla ehdolla vuoden kappaleeksi, niin aiheiirinsä kuin toteutuksensakin puolesta. Levy oli kiistatta yksi viime vuoden ehdottomia yllättäjiä ja yhtye itsessään yksi parhaita bändilöytöjä ikinä. Onhan Rugerinkin materiaalissa tuota edellä mainittua brassailua, mutta toisin kuin kanssakilpailijoilla ovat omaperäisyys ja sujuvuus aivan eri luokka.

Todennäköinen voittaja: JVG – ”Mist sä tuut? EP”
– Nykyään näemmä EP:nkin julkaiseminen riittää kokopitkäsentrisen kategorian ehdokkuuteen. Vai oliko JVG pakko saada ehdolle, vaikka mitään oikeaa julkaisua ei ollut? Oli miten oli, on musa silti yhtä muovista kuin ennenkin. Ei mitään uutta auringon alla, ja juuri siksi se varmaan voittaakin.

Oikeusmurha: Nikke Ankara – ”Nikke palaa kotiin”
– Listaa tehdessä puoliääneen todettua: ”Kuka vittu on Nikke Ankara?” Ymmärrän, että (Emma Gaalassa) marginaalikategoriassa kuten jazz, klassinen tai jopa metallialbumi on ehdolla suurelle kansalle tuntemattomia nimiä, mutta että pakkosyötössä viitisen vuotta olleessa suomiräpissä? Ehdokkuuden yhteydessä lukevien meriittien perusteella jotain Nikke on tehnyt, mutta herran hengentuotokset ovat menneet ennen tätä edeltävää kuunteluprosessia täysin ohitse. Kun ottaa huomioon, että kuulin myös nimen ensikerran Emma Gaalan yhteydessä, eivät tuotokset tai Nikke itsekään ole olleet puhumisen arvoisia. Kuunteluiden perusteella unohdankin siis vastauksen alussa esittämääni kysymykseen iltaan mennessä, jos en jopa aikaisemmin.

Voittaja: JVG – ”Mist sä tuut? EP”

Vuoden metallialbumi

Voittaja: Insomnium – ”Winter’s Gate”
– Jos ehdolla on viime vuoden paras levy, palkinnon saajaa ei kauan tarvitse arpoa. Blogin alussa oli puhetta konseptialbumeista, ja Insomnium jatkaa ”Elokuution” viitoittamaa tietä vieden teatraalisuuden ja narratiivisuuden aivan uusiin maailmoihin. Yksi biisi, 40 minuttia. Ei enempää, eikä todellakaan vähempää. Kuten levystä totesin viimevuoden lopulla: ”Melodiat ja sävelkulut, jotka syleilevät tarinaa ja tunnelmaa kuin äiti käsiinsä kuoliaaksi jäätyvää lastaan. Winter’s Gate on hätä, jota haluaa kärsimään”

 

Todennäköinen voittaja: Stam1na – ”Elokuutio”
– Ehkä Thunderstonen ohella ”salonkikelpoisin” kaikista ehdokkaista ja täten realistisin valinta voittajaksi. Jos kuitenkin Moonsorrow palkinnon pokkaa, toivon, että yhtye talsii hakemaan pystin viimeisimmissä promokuvissaan käyttämänsä corpse paintit naamoillaan

Oikeusmurha: Sonata Arctica – ”Ninth Hour”
– Mikä olisikaan kaikkein ”Emmagalamaisin” veto, kuin antaa vuoden parhaan metallialbumin palkinto koko viime vuoden huonoimmalle levylle? Tunkea palkintoja JVG:le, mutta ”Nith Hourin” palkitseminen Emmalla on hyvänä kakkosena.

Voittaja: Stam1na – ”Elokuutio”

Vuoden miessolisti

Voittaja: Olavi Uusivirta
– Suomessa on vain kaksi OIKEAA rokkitähteä. Toinen on Michael Monroe ja toinen on Olavi Uusivirta. Jos väite kuulostaa hevonpaskalta, suosittelen käymään toteamassa väitteen todeksi Uusivirran keikalla. Musiikillisesti Uusivirta liukuu levy levyltä pois rokahtavasta ilmaisusta, mutta livenä tätä ongelmaa ei huomaa. Tunnelatausta ja tarvittaessa myös energiaa löytyy, oli biisi minkälainen tahansa. Parastahan tässä on se, että levyjen laadusta huolimatta into ja intensiivisyys välittyvät kuulijalle levyltäkin käsin moitteitta. Vaikea on nimetä listan ulkopuoleltakaan ehdokkaita, jotka olisivat enemmän pystin arvoisia kuin Olavi Uusivirta.

Todennäköinen voittaja: Lauri Tähkä
– Kuten aiemmin tuli todettua, on Tähkä onnistunut vähentämään ”huutonsa” käyttöä. Miehellä on aina ollut mukavankuuloinen äänenväri, joten en liioin menetä yöuniani, jos pysti Tähkälle ojennetaan

Oikeusmurha: Mikael Gabriel
– On vanha vitsi kitistä siitä, että räppärit ovat ehdolla vuoden solistiksi. Olen itsekin sortunut siihen vuosien varrella. Fakta kuitenkin on, että termiä ”solisti” voidaan kilpailun kontekstissa venyttää myös tulkitsijoihin ja esittäjiin. Räppäreistä voisin hyvin kuvitella Paperi T:n, Pyhimyksen tai Palefacen olevan ehdolla. Heillä tulkinnan ääniväri ja artikulaatio on osa musiikin flow’ta ja dynamiikkaa. Mikael Gabrielilla ei ole.

Mikael Gabriel ei osaa räpätä. Mikael Gabriel ei osaa laulaa. Mikael Gabriel ei osaa kirjoittaa tekstejä (jos edes itse kirjoittaa) saati sitten rakentaa lineaarista flow’ta kappaleeseen. On täysin järjenvastaista, että tällaista pihinää soitetaan ihmisille radioista. Kuuntelen ennemmin Sannin kahdetta-tuhannetta-kahdeksannetta-kymmenennettä ulinaa siitä samasta jätkästä tai Cheekin kompensointiuhoamista kuin ”Miksun” tulkintaa.

Voittaja: Mikael Gabriel

Vuoden naissolisti

Voittaja: Vesala
– Kun Alma ei kerran jostain käsittämättömästä syystä ole ehdolla, menee vuoden naissolistin palkinto kiistatta kilpasisartensa tavoittamattomassa olevalle Paula Vesalalle. Tässä kirjoituksessa on jo nälkävuoteen asti puhuttu sekä toistettu äänen flow’sta, intensiivisyydstä ja mistä lie, joten puhutaan hieman lisää: Vesala osaa taidokkaasti muuntaa äänensä tunnelmaa biisin edetessä tukien kappaleen tunnelman lisäksi myös lyriikoita. Vaikka Vesalan soololevyllä pääpaino on seesteisemmässä ja ”hillitymmässä ” Vesalassa, pilkahtelee aika ajoin esiin kaikuja PMMP:n ajan vihasta ja epätoivosta.

Todennäköinen voittaja: Sanni
Sannilla on ”siro” ääni. Puhdas (silloin kun efektien kanssa pysyy housut jalassa), kirkas ja sopivan kaikuinen esittämiensä biisien tunnelmaan ja maailmaan. Kehua pitää, kun kehuttavaa on, vaikka musiikki on kaikkea muuta kuin kehuttavaa.

Oikeusmurha: Erin
Erinin suurin ongelma on pitkän päälle korviin käyvä nasaaliääni. Pieninä annoksina tätä sietäisi, jos kappalerepertuaari olisi jollain tapaa kuuneltavaa. Debyyttilevyn siedettävistä veisuista on tehty jopa ”sannimainen” romahdus parisuhdekitinään ja mukakovia elämänkoulukliseitä vilisevään, keski-ikäisille naisille suunnattuun ruikutukseen. Mutta onhan siellä viulu (ainakin joskus oli).

Voittaja: Vesala

Vuoden Pop-albumi

Voittaja: Vesala – ”Vesala”
– Tässä kohtaa listaa alkaa esiintyä jo hieman turhaa toistoa, joten koetan pitää rantit jo käsiteltyjen ehdokkaiden osalta mahdollisimman lyhyinä. Vesalan debyytti on toimiva, joskin mielikuvitukseton kokonaisuus. Mielikuvituksellisen kokonaisuuden luominen ei nykyaikana ja varsinkaan nykypopissa onnistu ihan kädenkäänteessä. Varsinkaan nyt, kun paino on jostain kumman syystä siirtynyt albumikokonaisuuksista yksittäisiin kappaleisiin. On levyllä sudenkuoppansakin, mutta myös merkit siitä, että muihinkin kuin sinkkubiiseihin on panostettu.

Todennäköinen voittaja: Ellinoora – ”Villi lapsi”
– Sormet ristiin, että orastava omaperäisyys nappaa pystin muovihutun edestä. Ellinooran pirteys ja elämänilo on tarttuvaa, varsinkin kun kyseessä selvästi on silkka ja aito elämänilo eikä studiossa tuotettu sellainen. Lähellekään Vesalan levyn hitit/hutit ratiota ei päästä, mutta hitit ovat sen verran hyviä, että pysti olisi ansaittu

Oikeusmurha: Sanni – ”Sanni”
– Levyllinen täynnä samasta tylsästä muotista veistettyjä, sanan kaikessa kauheudessaan ”sinkuiksi” tarkoitettuja biisejä? Ei kiitos?

Voittaja: Vesala – ”Vesala”

Vuoden rockalbumi

Voittaja: Mira Luoti – ”Tunnelivisio”
– Vaikka kuinka Vesalan debyyttiä onkin tässä kirjoituksessa hehkutettu, mielestäni Mira Luodin ”Tunnelivisio” pesee sen mennen tullen. Jos jokin on koskaan iskenyt ns. puskista, niin tämä. Avaussinkku oli tylsää ja turvallista poppia, mutta niille vesille ei lukuisten avausta seuranneiden sinkkujen kohdalla palattu. Rockin kanssa tällä tosin ei ole mitään tekemistä, vaan ”Tunnelivisio” on täynnä synkkää, aitoa ja jopa häiritsevää poppia. Kaikuja kuulija havaitsee mm. Pariisin Kevään synkemmistä hetkistä, mikä saattanee johtua levyn tuottajana toimineesta Arto Tuunelasta. Toivon todella, että Tuunela ja Luoti jatkavat yhteistyötään tulevaisuudessakin. Hieman outoa silti, että näinkin henkeen ja vereen pop-levy on ehdolla vuoden rockalbumiksi, mutta kun se kerran on ehdolla, en ala sen enempää valittaa. Sen verran upea on lopputulos.

Todennäköinen voittaja: Kotiteollisuus – ”Vieraan Vallan Aurinko”
– Totta puhuakseni ei minulla ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka tämän pystin voittaa. Se voi hyvinkin olla hehkuttamani Mira Luoti tai parjaamani Viikate. Tai sitten tätä osiota koristava Kotiteollisuus. Tai ehdolla myös olleet Atomirotta ja Olavi Uusivirta. Kuitenkin, Kotiteollisuuden uusimmassa kulminoituu mielestäni pitkän uran tuoma taakka, niin hyvässä kuin myös pahassakin. Parin hutilevyn jälkeen vahvaan suorittamiseen palannut yhtye on Emmansa ansainnut, ja uskon tämän kategorian kohdalla, että raadit ovat kanssani samaa mieltä.

Oikeusmurha: Viikate – ”XII – Kouvostomolli”
Viikate on uusimmallaan toiminut käänteisesti Kotiteollisuuteen verrattuna. Koko uransa pelkkää timanttia tuottanut yhtye julkaisi viime vuonna yllättävästi uransa tylsimmän ja huonolla tavalla ankeimman levytyksensä. Tekisi mieli sanoa tätä kokoelmaksi b-puolia, mutta jopa Viikatteen oikeat b-puolet ovat silkkaa rautaa, En tiedä, mitä tässä on tapahtunut, mutta toivon todella, että ”Kouvostomolli” ei enteile tulevaa.

Voittaja: Olavi Uusivirta  – ”Olavi”

Vuoden tulokas

Voittaja: Ellinoora
Ellinoora ei todellakaan yllä viime vuoden tulokassuosikki Tiisun tasolle, mutta kuten aiemmin totesin, on silti kaivattu valopilkku harmaan skenen reunamilla. Ellinoora osaa selvästikin kirjoittaa biisejä ja alkaakin tehdä kappaleita myös muille artisteille. Tämän toivon piristävän aihepiirejä ja näkökulmia huomattavasti, koska juuri niissä tuntuu piilevän Ellinooran vahvuus.

Todennäköinen voittaja: Alma
– Kun omaa Alman kaltaisen äänen, voi minun puolestani tehdä millaista musiikkia tahansa. Jo pelkkä Alman saama globaali mielenkiinto osoittaa, että jotain on tehty oikein ja kansa haluaa lisää. Vaikka en edelleenkään tästä musiikista pidä, on pelkän EP:n voimalla maailmanlaajuiseen suosioon pääseminen Emman arvoinen saavutus

Oikeusmurha: Arttu Lindeman
– Valinta Arttu Lindemanin ja siirappisuudessansa sekä markkinoitavuudessaan Isac Eliotin haastavan tuotteen nimeltä Lucas välillä oli vaikea. Mutta vaikka Lucasista paistava kaupallinen kyynisyys saattaakin ärsyttää enemmän, löytyy kappaleista silti kohderyhmälle tärkeitä viestejä (mm. itsensä arvostaminen/ulkonäköpaineet) ja se on edes jotain. Arttu Lindemanin kappaleet ovat kuin valkoista kohinaa valkoisessa huoneessa. Massaa, mattapintaista mössöä. En kaikessa keskittymisessäni muista yhtäkään aspektia kuulemistani kappaleista, en niiden määrää tai tematiikkaa. Jos yhteen sanaan pitäisi tiivistää: ”Ei.”

Voittaja: Alma

Vuoden yhtye

Voittaja: Stam1na
– Rocktähdet käytiin jo läpi, mutta entäs rockyhtyeet. Myöskään todellisia rokkistaroja sisältäviä kokoonpanoja ei Suomesta paljon löydy, mutta tähän sakkiin voi huoletta lukea Stam1nan. Jos jokin kertoo suosiosta, niin huolimatta jokakesäisestä festareiden läpikahluusta lavan edusta on aina täynnä ja aina täysillä mukana. Tälle eivät netin näppäimistösoturit voi halutessaankaan mitään. Jos Stam1nan pojat ihailivat Stonea nuorempana, ihaillaan Stam1naa vastaavalla innolla tälläkin hetkellä lukuisilla treenikämpillä ympäri Suomea.

Todennäköinen voittaja: JVG
– Koska totta kai se on JVG. Eihän tässä maassa ole mitään muita yhtyeitä kuin JVG, joka ei edes ole yhtye vaan kaksi jantteria suoltamassa laskelmoitua huttua kansalle. Vertauksellisesti ja pysyen edes hieman genressä, Roope Salminen ja Koirat on lätkää ja JVG on höntsyilyä rivitalon pihalla.

Oikeusmurha:
Yöllä ei ole ollut mitään annettavaa suomalaiselle musiikille sitten 80-luvun. 80-luvun! Miettikääpä sitä. Viimeisen 27 vuoden aikana on julkaissut ehkä levyllisen kuuntelukelpoista musiikkia. Minä tiedän, olen kuunnellut, jotta teidän ei tarvitse ja koska olen ilmeisesti jonkin sortin masokisti. Se että Yön kaltaista eutanasian jo monta vuotta sitten ansainnutta vanhusta roikotellaan vieläkin kansan nähtävillä ja hehkutellaan jostain puolivillaisista ”radiohiteistä”, lähentelee jo loukkaavuuden rajaa. Lainaten hyvää ystävääni: on kaalisoppamusiikkia.

Voittaja: JVG

Kommentoi julkaisua