Myrkur – Myrkur (EP)

Kirjoittanut Riku Mäkinen - 8.9.2014

Noin kuukausi sitten Relapse Records tiedotti tehneensä sopimuksen tanskalaisen yhden naisen black metal -yhtye Myrkurin kanssa. Samalla yhtyettä vertailtiin mm. 90-luvun Ulveriin sekä Darkthroneen. En tiedä, miksi, mutta jokin tässä yhtälössä haiskahti nenääni mädältä heti kättelyssä. Ei se, että naisten soittama black metal olisi jotenkin täysin uusi juttu, koska sitähän se ei ole. Eikä sekään, että naisten olisi mielestäni jotenkin kiellettyä black metallia soittaa, päinvastoin. Mutta kun yhtälöön laskee vielä sen tosiasian, että Relapse Records on kohtuullisen suurena levy-yhtiönä tullut tunnetuksi enemmänkin death/sludge metal/ grindcore-julkaisuistaan, valtasi mieleni väkisinkin epäilys, mistä on oikeastaan kysymys. Millä perusteilla Myrkur on diilinsä ansainnut? Puhtaasti musiikillisin perustein vai siksi, että sen ainoalla soittajalla on tissit? Koska tapanani ei ole kuitenkaan tuomita julkaisuita ”kuulematta paskaa” -tyyliin tai ainakaan kirjoittaa silloin niistä, niin olihan myös tälle tanskalaiselle naiselle annettava mahdollisuus todistaa epäilykseni vääräksi.

Innokkaimmat, arvosanan tekstin alapuolelta luntanneet lukijat tietävät jo, että kovin hyvin ei Myrkur tässä kuitenkaan onnistu, mutta lähdetään nyt kuitenkin ruotimaan yhtyeen omalla nimellä varustettua debyytti- EP:tä sieltä positiivisesta päästä. Tai no, heitetään nyt kuitenkin sitä ennen romukoppaan ne kuvitelmat, että tämä kuulostaisi likimainkaan miltään 90-luvun Darkthronelta. Jos runsaasti akustisia osioita ja puhdasta naislaulua sisältävä black metal kuulostaa jonkun mielestä 90-luvun Darkthronelta, niin allekirjoittanut on sitten ilmeisesti kuunnellut ihan vääriä levyjä kuvitellessaan kuuntelevansa Darkthronea. Ulveria – olettaen, että vertaus kohdistuu debyyttilevyyn ”Bergtatt – Et Eeventyr I 5 Capitler” – Myrkur muistuttaa sentään hetkittäin, vaikkakin hyvin kaukaisesti. Ja ennen kaikkea: tasoero Ulverin debyytin ja Myrkurin EP:n välillä on suurin piirtein verrattavissa Usan ja Suomen väliseen tasoeroon koripallossa.

Mutta niihin positiivisiin asioihin piti mennä, ja niitä EP:llä on oikeastaan tasan yksi. Sen tunnelma on hetkittäin onnistuneen mystinen. Etenkin tämän naisen hento, mutta puhdas lauluääni edesauttaa tuon tunnelman luomisessa kohtuullisesti niissä kohdin, joissa puhdasta laulua ilmaisuna käytetään. Ja siinä on mielestäni eräänlainen Myrkurin kivijalka. Ei tämä nyt aivan toivoton tapaus ole, jos yhtye vain saa pidettyä tuon mystisen ilmapiirin myös tulevilla julkaisuillaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Mutta kun mennään niihin EP:n negatiivisiin asioihin, ne voisi oikeastaan kiteyttää kolmeen osaan. Ensimmäisenä tulee todella ärsyttävä rumpukone, hyvänä kakkosena seuraa helvetin heikko soittotaito ja perää pitävät keskinkertaiset kappaleet. Jos lähdetään tuosta ensimmäisestä kohdasta liikkeelle, niin ihan varmaksi en osaa sanoa, onko kyseessä edes rumpukone, sillä mitään infoa siitä ei löydy mistään. Siltä se joka tapauksessa kuulostaa, sillä etenkin EP:n nopeimmissa kohdissa rummut kuulostavat siltä, että blast beatit on laitettu pyörimään taustalle tuplanopeudella. Mikä on, kuten sanoin, todella ärsyttävän kuuloista. Jos tästä mennään kevyellä aasinsillalla toiseen kohtaan, niin EP:tä tarkasti kuunnellessa huomaa turhan monessa kohdassa, etteivät kaikki soittimet kulje ihan samassa tahdissa. Ja olettaen, että käytössä on siis rumpukone, vika löytynee silloin jostain muualta. Vertailukohtana tulee mieleen legendaarinen Gravelandin ”Thousand Swords” -levy, joka olisi muuten aivan helvetin kova levytys, mutta kun rumpali soittaa vähän sinnepäin, niin onhan sitä sietämätöntä kuunnella. Myrkurin kohdalla tilanne on vähän sama, tosin omia polkujaan seikkaileva instrumentti on mielestäni tässä tapauksessa kitara.

Mutta edes ilman näitä kahta ensimmäistä epäkohtaa ei Myrkurin EP olisi kuin korkeintaan keskitason black metal -levytys. Siitä pitää viimeistään huolen kovin tylsät, yksinkertaiset ja keskinkertaiset kappaleet. Huolimatta siitä, ettei black metallin tietenkään tarvitse mitään kovin monimutkaista olla, jotain mielenkiintoista olisi kappaleista suotavaa löytyä – muutakin kuin kaunis naislaulu, nakuttava rumpukone ja päin persettä soitettavat kitarat.

En kuitenkaan lähde täysin tuomitsemaan Myrkuria, sillä kyllähän tästä EP:stä pienen pieni potentiaali läpi kuuluu, etenkin hetkittäin onnistuneen tunnelman ansiosta. Jos Myrkur saa loihdittua seuraavalle julkaisulle tunnelman lisäksi hiukan laadukkaampia kappaleita, opeteltua soittamaan kitaraa paremmin ja hankittua vaikka ihan aidon rumpalin yhtyeeseen, lopputulos voi olla aivan eri luokkaa kuin nyt. Tällä kertaa päädyn kuitenkin Myrkurin kannalta siihen valitettavaan lopputulokseen, että epäilykseni osuivat oikeaan ja ne kaksi syytä levytyssopimuksen saamiseen löytynevät yhtyeen ainoan jäsenen kaulan ja navan välistä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen