Myrkurin matkassa skandinaaviseen sieluun
Suomen suurruhtinaskunta, vuosi 1903. Myrskyläläinen arkkitehti Bruno Granholm suunnittelee Helsinkiin junakaluston valmistamiseen tarkoitetun veturitallin, joka työllistää vuosituhannen alussa jopa kolmasosan kaupungin asukkaista.
Helmikuu 2018, Bruno Granholmin mukaan nimetty kulttuuritila Konepajan Bruno. Viluisan veturitallin betonilattialla lauma mustiin pukeutunutta kansaa istuu räsymatoilla ja katselee hiljaisena kynttilöillä ja havunoksilla koristeltua ja valaistua lavaa, missä esitetään 1500-luvulla syntyneillä soittimilla musiikkia satojen vuosien takaa tähän päivään.
Mainos päättyy
Harvoin on historia keikkaolosuhteissa niin koskettavasti läsnä kuin tanskalaisen Myrkurin Folkesange -keikalla, jolla nainen esittää perinteisiä skandinaavisia kansanlauluja sekä omaa tuotantoaan sähköisistä soittimista riisuttuina versioina. Kyseessä on muutaman konsertin kattava erityiskiertue, jolla Myrkurin mukana kiertää kaksi taustalaulajaa sekä kitaristi-mandolinisti. Myrkur itse soittaa konserteissa flyygeliä, akustista kitaraa, shamaanirumpua ja ruotsalaista perinnesoitinta, avainviulua.
Illan avaa kotimaiseen kansanmusiikkiin erikoistunut Päivi Hirvonen. Jouhikolla ja viululla itseään säestävä Hirvonen laulaa tarinoita esimerkiksi Viinanpirusta ja Ragnarökistä, eli niinkin kevyestä aiheesta kuin maailman tuhosta. Aiheistaan huolimatta iloinen ja hyväntuulinen artisti saa heräteltyä lämpimän tunnelman harmaaseen halliin. Vaikka Hirvosen oma setti jää melko lyhyeksi, nainen liittyy soittimineen myöhemmin myös illan pääartistin kokoonpanoon muutaman biisin ajaksi.
Mainos päättyy
Tasan ennalta ilmoitetulla kellonlyömällä lavalle astelee keskiaikaisen tyylisessä mekossa ja tummassa silmämaskissa vaalea nainen, rastapäinen kitaristi ja kaksi mustiin pukeutunutta nuorta taustalaulajatarta. Tunnelma on kuin pakanallisissa kirkonmenoissa, kun Myrkur orkestereineen ottaa täydessä hiljaisuudessa keskittyvän yleisön mukaansa matkalle pohjoismaiseen folkloreen. Klassisesti koulutettu multi-instrumentalisti vaihtelee suvereenisti soitintensa välillä; melankolisin sävelin soiva flyygeli, ritualistinen shaamanirumpu ja soundiltaan ja ulkomuodoltaan harvinaisen kaunis avainviulu, eli nyckelharpa, vievät kauas pois Helsingin keskustasta ja 2000-luvulta. Taustalaulajien täydellisessä harmoniassa kaikuvat stemmat kihelmöivät selkäpiissä ja Myrkurin kirkkaana soiva laulu on samanaikaisesti hyytävää ja syleilevän lämmintä, herkkää ja voimakasta, tuhansien vuosien päässä ja täysin läsnä.
Kuten perinnemusiikin luonteeseen kuuluu, ilta on ennen kaikkea tarinankerrontaa. Valtaosa yleisöstä tuskin tanskaa ymmärtää, mutta Myrkur avaa joidenkin kappaleiden taustoja. ”Dronning Elisiv” vie 1000-luvun Norjan hoviin, Myrkurin tuoreimmalla levylläänkin julkaisema ”De Tre Piker” kolmen sulhasensa kohtaavan tytön matkaan. Pohjoismaista poiketaan Skotlantiin englanninkielisen ”The Daemon Lover / The House Carpenter” -kappaleen verran (tunnettu molemmilla nimillä). Synkkä tarina kertoo viehättävän miehen asun ottaneesta paholaisesta, joka houkuttelee entisen rakastajattarensa hylkäämään uuden miehensä ja lapsensa ja lähtemään kanssaan merille, mutta viekin naisen mukanaan helvettiin. Myrkurin oma tuotanto jää keikalla vähemmälle, mutta ei päästä teemoissaan juuri sen helpommalla. ”Den Lille Piges Død” kertoo pienen tytön kuolemasta, ”Himlen Blev Sort” mustaksi muuttuvasta taivaasta.
Mainos päättyy
Myrkurin ensimmäisellä EP:llään versioima riipivän kaunis ”Ulvesangen”, suden laulu, nostaa kyyneleet silmiin, vaikken ymmärrä sanaakaan mitä biisissä lauletaan. Myrkurilla on kyky herättää kolkkoon halliin eloon jonkinlainen kollektiivinen skandinaavisielu, joka säteilee ilmakehässä ja tavoittaa kielimuurin takaakin. Keikan jälkeen luen, että tunnetun tanskalaisen säveltäjän, Sebastianin kynästä lähtöisin oleva ”Ulvesangen” on alun perin tehty Ronja Ryövärintytär -musikaaliin, ja saan selkäytimestä nousseelle liikutukselle vastauksen. Ronja Ryövärintytär oli lapsuudessa suurin esikuvani, jonka rohkeaa elämänasennetta olen yrittänyt kanavoida pienenä ja vähän isompanakin tyttönä. Tietoinen mieli ei keikalla tiedä mistä kappale on peräisin, mutta joku muu taso tietää. Alitajuinen skandisielu on todellakin läsnä.
Konsertissa tulee väkisinkin mietittyä Myrkurin taivalta tähän pisteeseen. Kohtuuttoman likaiseksi internetin sylkykupiksi joutunut nainen on saanut metalliväeltä vihaa päällensä ja toistuvaa feikkileimaa otsaan, pitkälti siitä syystä, että hänellä on menneisyys. On totta, että taiteilijanimi Myrkurin takaa löytyy Amalie Bruun -niminen nainen, jonka CV:stä löytyy myös radioystävällistä hipsteripoppia ja mallikeikka hajuvesimainoksessa, mutta esimerkiksi tappo- ja raiskausuhkaukset näistä syistä tuntuvat järjettömiltä. Miksi silloin muuttuu epäuskottavaksi, kun hylkää vihaamansa työn huippumallina, haluaa löytää entiset metallijuurensa ja laulaa satoja vuosia vanhoja kansantaruja kuusenoksien ja kynttilöiden keskellä? Jos jotain, tällaisesta elämänmuutoksesta pitäisi onnitella. Konepajan Brunon seinälle on maalattu graffiteja ja katutaidetta, joista lavaa lähinnä oleva julistaa mustin kaunokirjaimin “Oh, the irony”. Niinpä Bruno, niinpä.
Kahdesta encoresta huolimatta tunnin konsertti jää lyhyeksi ja loppuu, kun matka juurille tuntuu olevan vasta alussa. Jos en tietäisi, en herkän konsertin jälkeen välttämättä uskoisi, että lavalta poistui juuri nainen, joka julkaisi viime vuonna esimerkiksi Metal Hammerissa vuoden parhaiden metallilevyjen joukkoon nostetun albumin. Mutta sitten taas toisaalta – jos tarinat pohjoismaisista metsistä, kuutamolle ulvovista susista ja sisäisistä ja ulkoisista demoneista eivät tule samasta alkulähteestä kuin metalli, en tiedä mikä tulee.
