Myrskyn jälkeen – Arviossa Foo Fightersin ”But Here We Are”

Foo Fighters julkaisi yhdennentoista studioalbuminsa ”But Here We Are” kesäkuun 2. päivä. Levy on ensimmäinen rumpali Taylor Hawkinsin kuoleman jälkeen ja kaikki rumpuosuudet soittaakin Dave Grohl. Yhtyeen uudeksi rumpumieheksi tulevalle kiertueelle on kuitenkin jo nimetty Josh Freese. Albumin tuotanto on bändin ja Greg Kurstinin käsialaa.

”Rescued” käynnistyy sähkökitaran rämpällä. Rummut solahtavat kivinä säkkiin ja Grohlin laulu on kuin kuulisi kauan kadoksissa olleen ystävänsä ääntä jälleen. Säkättävä perkussio on merkillinen valinta, mutta muutoin meno on tuttua Foo Fightersia. Lyhyt väliosa koostuu pelkästä laulusta, joka johtaa poppikseen kertosäkeeseen. Koko bändin yhteisvoimin hakkaama marssikomppi heilahtaa syrjään ja akustisen ryydittämä laulu saa vuoron. ”Rescued” ei tarjoa mitään uutta, mutta se toimii. Biisiä on hauska hoilata keikoilla mukana.

Heti ”Under Youn” alusta rokkaa koko bändi eteenpäin ja kitara luo räväkkää tunnelmaa. The Beatles nousee väkisinkin mieleen. A-osa on kepsakka ja kuin skeittipunkkia. Se on kuluneen oloinen ja kuultu moneen kertaan eri yhteyksissä. Grohlin omaperäinen tapa käyttää komppipeltejä yllättää jälleen. Ne eivät kevyemmin kosketettaessa soi käytännössä lainkaan. ”Under You”– biisistä tuskin on klassikoksi. Se on pikkunäppärä ja lyhyt jollotus, jonka lopussa kertosäettä toistetaan ärsyyntymiskynnykselle saakka.

”Show Me How” lipuu sisään mystisesti ja heti on selvää, että tällä kertaa uidaan syvemmissä vesissä. Biisin varsinaisesti käynnistyessä, tunnelma nuolee soft rockin raunioita ja sähkökitarakuvio on kerrassaan mainio. Upea laulumelodia jatkaa mystisyyttä ja taustan naisääni (Dave Grohlin tytär Violet) on enemmän kuin paikallaan. Kertosäe alleviivaa kappaleen loistavuutta entisestään. ”Show Me How” on albumin paras biisi. Tunnelma on tuttu jo bändin aiemmilta levyiltä, mutta toteutus tuo touhuun uutta tuoreutta. Violet Grohlin eteerinen ääni on välttämätön kirsikka kakun päällä. Ilman sitä ei makuelämys olisi läheskään niin totaalinen.

Yliherkkä akustinen kitara ja laulu käynnistävät silkinpehmeästi ”Rest”– biisin. Läheisen ystävän menetyksen raskaus on kuin negatiivikuvana läsnä. Myös Nirvanan ”Nevermind”- levy kummittelee kaukaisuudessa. Basso ja sähkökitara pyrkivät 1,5 minuutin kohdalla varovasti mukaan, mutta rummut pysyvät poissa. Kertosäkeen tuplattu laulu on toimiva tehokeino. Akustinen on hetken yksin, kunnes overdrive- särjetty bändi rysähtää koko painollaan stereokuvaan. Jälleen kurkkii Nirvanan haamu vahvistimen takaa. Tunnelma on paksu kuin mutavelli ja surullinen särö nostaa tipan linssiin. Grohl ja kumppanit ovat aina osanneet luoda väkevän tunnelman. Alun yksinäinen laulu akustisine kitaroineen päättää albumin erinomaisen lopetusbiisin.

”But Here We Are” kulkee Foo Fightersin jo vuosikausia sitten hiihtovalmiiksi sujakoimaa latua. Tarjoilu on tuttua, mutta näinkin itseltään kuulostavan bändin yhteydessä moinen ei ole huono asia. Kansa saa mitä haluaa, eikä yhtye ole sen vuoksi tehnyt kompromisseja. Tämä on bändin tyyli ja hyvä niin. Aika ajoin kuulijan pää nuokahtaa ja sormi siirtyy vaihtamaan seuraavan biisin, mutta vastapainoksi levyllä on useita jylhätunnelmaisia ja hienovaraisen nerokkaita kappaleita. Tai vähintäänkin osia. Dramaattisista tapahtumista on enemmän tai vähemmän päästy ylitse ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Ainakin se on olemassa. Jossain vaiheessa se tuskin oli selvää.

Kappalelistaus:

1. Rescued
2. Under You
3. Hearing Voices
4. But Here We Are
5. The Glass
6. Nothing at All
7. Show Me How
8. Beyond Me
9. The Teacher
10. Rest