Naapuruston lutuiset häiriköt – klassikkoarviossa Ugly Kid Joen 30-vuotias ”America’s Least Wanted”
Kalifornian nättien poikien pahisyhtyeen, popahtavaa hard rockia thrash metalisiin elementteihin sekoittelevan Ugly Kid Joen debyyttialbumi osoittautui yhtyeen suurimmaksi hitiksi. Syyskuun 8. 1992 julkaistu ”America’s Least Wanted” oli malliesimerkki raskaan rockin metamorfoosista 1990-luvun grungeystävällisen äänimaailman mukaiseksi, kaupallisesti menestyväksi raskaammaksi rockiksi.
Albumi äänitettiin vuoden 1991 ja alkuvuoden 1992 aikana Pohjois-Hollywoodin Devonshire Studiosissa, Los Angelesissa. Produktio toteutettiin mm. Judas Priestin, U.D.O.:n, Acceptin, Anthraxin ja Suicidal Tendenciesin albumeita tuottaneen Mark Dodsonin ja kahden viimeisen biisin osalta Ryan Dornin johdolla. Albumin tuotantotiimiin kuuluivat myös äänittäjinä ja miksaajina toimineet Michael Dodson ja Randy Long. Ugly Kid Joen puoliksi tuottama albumi poiki pari instanttia jättihittiä ja tukun aurinkoisesti rockaavaa kalifornialaista, funkahtavaa, pikkutuhmaa, sarkastista hard rockia.
MTV:n animaatisarja Beavis And Buttheadin kautta kansainväliseksi hitiksi noussut, hellyyttävän (itse)ironisen lähiökuvauksen sisältävän musiikkivideon omaava ”Neighbor” avasi albumin viettelevästi rokkaavaa puolta nuorille musiikinkuluttajille maailmanlaajuisesti. Kitaristien Klaus Eichstadin ja Dave Fortmanin yhteisriffittelyssä on mukana paljon Cheap Trickille ja thrash metalin useille yhtyeille ominaisia piirteitä. Vokalisti Whitfield Cranen persoonallinen, mutta välillä pelottavan läheltä Mötley Crüen vokalistin Vince Neilin nasaalilaulumaneereita liippaava tulkinta toimivat kuitenkin yhteisessä paketissa letkeästi, joskin näin vuosikymmenten jälkeen hieman imelästi.
Mainos päättyy
Judas Priestistä tuolloin vast’ikään välisikaisesti eronnut Rob Halford puolestaan sai kunnian vierailla taustalaulamassa pirullisen leppoisalla heavy-riffittelybiisillä ”Goddamn Devil”. Suicidal Tendenciesin funkkichillailun vanavedessä keinahteleva ”Come Tomorrow” on edelleen eräs albumin relevanteimpia ja tuoreutensa säilyttäneitä kappaleita. Traditionaalisen rock’n rollin rytmikitaroinnista viitteitä annosteleva ”Panhandlin’ Prince” läpsyttelee verkkaisen rullaavana Amerikan mallin kitararockina kuin pitkin rantabulevardia rullaava, vasta tuunattu Cadillac konsanaan. Albumin toinen singlebiisi, blues-painotteisesti kantrahtava puoliballadi ”Busy Bee” avasi myös osaltaan Ugly Kid Joelle tietä aikansa semi-kevyen vaihtoehtorockin kuluttajien tietoisuuteen. Albumin terhakimmin jytäävien biisien joukkoon lukeutuu ilman muuta myös Whitfield Cranen komeiden ja tarttuvien vokaaliosuuksien varaan jännitetty ”Don’t Go”.
Albumin raskainta antia tarjoilee jopa aavistuksen verran Helmetin groove-junttaa lainaileva ”So Damn Cool”, joka on ehdottomasti albumin tiukimmin otteessaan pitäviä vetoja. Albumin villeimmän funk-vaihteen nykäisee päälle rumpali Mark Davisin jämäkästi komppaama, Red Hot Chili Peppers- ja Rollins Band -johdannainen nytkytys ”Same Side” sekä Living Colour -vaikutteinen thrash-groove-pala ”I’ll Keep Tryin’”. Edellä mainitut kappaleet edustavat monenkirjavan albumin energisintä muskelinpullisteluosastoa. Samaan kategoriaan albumilta voidaan lukea myös edellisenä vuonna ilmestyneeltä yhtyeen debyytti-EP:ltä ”As Ugly As You Wanna Get” poimittu ja albumiversioksi uudelleenmiksattu ”Madman”. Kappale on laatuaan jakamaan mielipiteitä basisti Cordell Crockettin släppäämine, vahvoine funk-bassoineen ja Cranen maneereihin kuuluvan, määkivän narisevalla äänellä tulkitsemisen myötä.
Erääksi aikansa suurimmaksi voimaballaadiksi Ugly Kid Joen albumilta nousseen Harry Chapin -coverin ”Cats In The Cradlen” merkitystä albumin menestykseen ja yhtyeen pinnalla pysymiseen ei voi aliarvioida. Kappaleesta tuli Metallican ”Nothing Else Mattersiin” verrattavissa oleva, sukupolvikokemuksen omainen mutta sukupolvelta toiselle kestävä jättihitti, jonka radiorotaatio ei ole edelleenkään loppunut. Valtavirran rock-hittistatusta edeltäjänsä vanavedessä ”America’s Least Wantedilta” havitteli myös juustoisen raukea, kalifornialaisen pop-punkin yksinkertaisuuteen luottava ”Everything About You”. Albumin päättää aidosti hauska, jo lähtökohdissaan läskiksi mutta tyylillä lyöty, Eichstadin laulama kantrirock ”Mr. Recordman”, joka sisältää pirullisen nokkelan viestin ja pohdinnan arvoisen kysymyksen jokaiselle rahanahneelle ja yhtyeille paljon lupaaville mutta pohjimmiltaan petollisille levymogulille.
”America’s Least Wanted” –albumilta lohkaistiin yhteensä seitsemän singleä, joista kansainvälisesti merkittäville listasijoille ylsi neljä. Vaikka lehdistön edustajien keskuudessa albumi jakoi kriitikoiden mielipiteitä, kansa oli toista mieltä. Vuosien mittaan sen myyntiluvut niin Yhdysvalloissa kuin Australiassa ovat tuottaneet molemmissa tuplaplatinaa, eikä levyn menekki ollut heikko muallakaan.
