Nahkaremmejä, piiskoja ja niittejä – arvostelussa Rob Halfordin omaelämäkerta ”Tunnustan”

Vähänkään raskaan rockin maailmaan perehtynyt ei ole voinut välttyä kuulemasta Rob Halfordin nimeä. Patentoidulla metallijumala-tittelillä kutsuttu Halford on luotsannut vuosikymmeniä Judas Priest -yhtyettä, jota yleisesti pidetään heavy metalin kulmakivenä ja joka on toiminut vaikuttajana lukemattomille yhtyeille ja muusikoille.

Huolimatta siitä, että Halford on heavy metalin tunnetuimpia hahmoja, hän on aina onnistunut pitämään yksityisyytensä itsellään aina niin pitkälle, että aikoinaan suomalainen Stara-lehti ainakin kirjoitti miehestä ihan puuta heinää (saattoi olla käännösjuttukin). Nyt Halford kuitenkin tunnustaa avoimesti kaiken itsensä mielestä oleellisen. Kirjan tunnelma on jännä, sillä vaikka Halford sanoo tunnustavansa kaiken, niin silti lukijana jää välillä olo, että hän ei sitten kuitenkaan päästä kovinkaan lähelle itseään. Kirjan miellyttävä tyyli on hänen suora puheensa, joten tuntui kuin istuisi sohvalla kuuntelemassa hänen tarinointiaan.

Kirja käy läpi maestron historiaa kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta nykypäivään ilman sen suurempia ajallisia heittoja. Birminghamin raskaan teollisuuden alueelta on useampi heavy metal -yhtye ponnistanut maailmalle, ja sama hiilen tahraama lapsuus tuntuu jokaisella olevan takanaan. ”Olen aina sanonut, että haistoin ja maistoin heavy metalin ennen kuin sitä oli edes keksitty”, kuten Halford asian kiteyttää. Laulajan lahjat hän huomasi opettajansa avustuksella ”Sky Boat Songin” toimiessa ladun avaajana.

Kuten melkoisen monessa muussakin rokkarin elämäkerrassa, niin seksuaalisuus saa kirjassa aika ison ja välillä jopa tuntuu, että ylikorostetun roolin. Nyt siinä tietysti on väistämättä hieman erilainen twist, sillä Halford piti niin pitkään seksuaalisuutensa piilossa ja ymmärrettävistä syistä vapautuneena hän puhuu siitä paljon. Itse asiassa kyllähän se pahalta tuntui lukea useaan otteeseen, kuinka kipeää asian salaaminen on tehnyt ja kuinka hän joutunut elämään ennakkoluulojen vahvassa maailmassa. Hän kuvaa nuoruuden tilaa hapettomuudella ja kertoo tilan jatkuneen myöhemmässä elämässä seuraavalla tavalla: ”Elämässäni on sittemmin ollut rutkasti tilanteita, jolloin olen ajatellut, etten saa happea. Oli klaustrofobisia, epätoivoisia vuosia – niin monia! – ja tunsin olevani ansassa. Olin laulajana yhdessä maailman suurimmista heavy metal -bändeistä ja silti liian peloissani myöntääkseni julkisesti, että olin homo. Makasin öisin valveilla, murehdin ja vatvoin: Mitä tapahtuisi, jos tulisin kaapista? Menettäisimmekö kaikki fanimme? Tuhoutuisiko Judas Priest?” Nyt hän on kuitenkin onnellisesti sujut asian kanssa ja kertoo avoimesti kokemistaan asioista kuten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ylipäätään seksuaalisista kokemuksista. Metallijumalan lisäksi hän kertoo olevansa heavy metalin virallinen homo, joten titteleissä riittää. Seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta teini-iän ongelmat ja hämmennys ovat varmasti monelle tuttuja, ja jokainen osaa varmasti jollain tasolla samaistua kirjassa kuvattuun oikean rakkauden (ja lihallisen tyydytyksen) etsimiseen.

10-vuotiaana koetun ensi-ihastuksen jälkeen hän tuli vanhemmilleen kaapista jo 13-vuotiaana, jolloin hän sanoi myös ymmärryksen olla asiasta hiljaa syntyneen. Samaan aikaan syntyi kiinnostus kaksipyöräisiin ja myöhemmin teatterin myötä esiintymiseen. Täysi-ikäisyyden myötä rakkaaksi harrastukseksi tuli alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö. Tuota päihteiden suurkäyttöä kestikin pitkään, ja Halford myöntää, että vasta vuoden 1988 ”Ram It Down” -levy oli hänen ensimmäinen selvinpäin äänitetty albuminsa. Kirjan kirjoitushetkellä hän on ollut 34 vuotta selvänä mutta myöntää, että päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Päihteiden käytöstä ei kerrota pelkkää hauskuutta, vaan myös se rumempi puoli, kun herran ja rengin roolit menevät sekaisin ja edessä on vääjäämätön romahtaminen.

Musiikillinen rakkaus syttyi The Beatlesin ”The White Albumin” myötä, mutta Black Country -nimellä kulkenut kotiseutu Walsall ei liiemmin antanut tilaa hippiydelle ja rauhalle, joten tie kuljetti luonnollisesti raskaan musiikin pariin. Lord Lucifer -yhtyeen ja hanttihommien kautta hän sukkuloi suhteiden kautta Judas Priestiin, ja loppu on kliseisesti sanottuna historiaa. Omia biisiä soittaneen bändin kanssa maksettiin kaikkia mahdollisia oppirahoja, mutta onneksi ”täysveriseksi huijariksi” kutsutun ensimanagerin antama taiteilijanimi Rob ”Queen” Halford ei jäänyt elämään kitaristi Kenneth Downingin saaman lisänimen KK mukaisesti. Onkohan muuten ”Rock Star” -elokuvan käikirjoittajilla ollut vihiä tuosta Queen-lisänimestä?

Judas Priestin uraa Halford käy läpi levy levyltä, joskin välillä aika ylimalkaisesti. Toki hän saa ujutettua myös tarinoihin ennenkuulemattomia anekdootteja, jotka pitävät vannoutuneenkin yhtyeen tietäjän mielenkiintoa yllä. Kenties hän on ajatellut, että bändistä on kuitenkin kirjoitettu erikseenkin kirjoja, joten turha kaikkea toistaa. Tuntuukin, että hän jaksottaa elämää tehtyjen levyjen mukaan, mikä tietysti luonnollista onkin. Rumpalivaihdoksia lukuun ottamatta bändin ura vie tasaisesti kohti huippua, ja jotenkin kirjassa se kuvataan niin itsestään selvänä asiana, että minulta jäi vähän kokematta se voitonriemu, kun bändi nousee niin sanottujen isojen liigaan, vaikka kyllä uran taitekohdat tehdään selviksi. Yhtyeen entisten jäsenien myöhemmät ottamukset hän jättää kirjan ulkopuolelle, vaikka Halfordin tarinoista ja mielipiteistä saisi varmaan aikaan toisenkin kirjan. KK Downing saa varmaan ainoana vähän piiskaa ikuisena kiukuttelijana, joskin hän myöntää KK:n olleen yhtyeen nahka- ja niittilookin takana. Itse pidin ehkä mielenkiintoisimpna vaiheena soolouran sekä 2wo-projektin aikaa.

Sikäli kirja on henkilökohtainen, viiltävänkin rehellinen ja tunnustuksellinen, että Halford puhuu paljon parisuhteistaan ja niiden epäonnistumisista. Hän myöntää, kuinka elämä huipulla oli yksinäistä ja onnetonta, osittain, koska ei saanut olla oma itsensä. Hänellä on kyky kipeistäkin asioista puhuttaessa sijoittaa huumoria ja itseironiaa mukaan (poikakaverin paljastuessa heteroksi hän saa sitten haistaa vitun). Hän osaa myös myöntää avoimesti tekemänsä virheet ja sen, milloin hän mokasi asioita muun muassa muuttumalla väkivaltaiseksi. Hän ei tee niitä kuitenkaan sääliä kerjäävällä tavalla, vaan enemmän toteavalla tyylillä. Osuuden saa myös Judas Priestin kohtaama oikeusjuttu, josta tehty dokumentti ”Dream Deceivers” nähtiin Suomenkin televisiossa. Hän ei häpeile kertoa, kuinka soolouran myötä ajautui kaupallisesti pohjalle ja floppeihin, mutta miellyttävää on lukea, kuinka hän on elämässään kulkenut kohti onnellisuutta ja kuinka asiat ovat Judas Priestin kanssa kehittyneet siihen pisteeseen, että viimeisin levy ”Firepower” nappasi yhtyeen korkeimmat listasijoitukset USA:ssa ja Englannissa. Kirjan lopusta huokuu tyytyväisyys ja onnellisuu,s ja Halford tuntuu löytäneen rauhan sekä itsensä että ympäröivän maailman kanssa.

Raadollinen, traaginen, pysäyttävä ja mielenkiinnon ylläpitävä alusta onnelliseen loppuun. Minusta aika pirun hienon kirjan ainekset, ja olen erittäinen onnellinen, että juuri tämän miehen elämästä on kirja kirjoitettu. Onhan hän kuitenkin se oikea Metal God.

Kommentoi julkaisua