Näkökulma: Spotify ei voi toimia plagiointipoliisina
Biisinkirjoittajien plagioinnista syyttäminen alkaa olla toistuva teema viraalihittien arvaamattomassa maailmassa, ja muodostuu kerta kerralta suuremmaksi huolenaiheeksi musiikkialalla työskenteleville kirjoittajille ja näiden edustajille. ”Drillibiitti ihan niinku meitsil” solvaa Gettomasa kilpailevaa räppäriä Lukas Leonia todennäköisesti tiedostaen, että populaarimusiikki on jo vuosikymmeniä koostunut samoista sointukierroista ja ajan henkeen sopivan trendin mukaisista instrumentaatioista. Länsimaisessa musiikkijärjestelmässä on 12 puolisävelaskelta, joista biisinkirjoittaja voi musiikin lainalaisuuksia seuraten koota saman neljän soinnun kierron päälle eri melodian uudestaan ja uudestaan. Teknisesti eri mahdollisuuksia on rajaton määrä, mutta vain murto-osalla vaihtoehdoista on minkään tason kaupallista potentiaalia. Muista kuitenkin varoa, ettet vahingossa kopioi jonkun toisen töitä – musiikin tuotteistaminen on rankka laji.
Edesmenneen räppäri Juice WRLD:in läpimurtosingle ”Lucid Dreams” on tänä päivänä yksi Spotifyn toistetuimpia kappaleita 1,4 miljardin streamin lukemillaan. Single ei ollut julkaisuhetkellään välitön menestys, vaan saavutti huippupisteensä listoilla vasta kuukautta myöhemmin. Kappaleen kivuttua Billboard-listan kärkipäähän kesäkuussa 2018, alkoivat lakimiehet tarttua puhelimiinsa; Sting rohmusi kappaleessa käytetyn ”Shape Of My Heart” -samplen nojalla 85% kappaleen rojalteista, ja perässä seurasi 15 miljoonan dollarin plagiointikanne sittemmin toimintansa lopettaneelta pop-punk -yhtye Yellowcardilta. Stingin oikeutetusti vitsaillessa kappaleesta saamiensa rojaltien riittävän kattamaan tämän lastenlasten collegemaksut, Yellowcard väitti räppärin tietoisesti varastaneen bändiltä vuonna 2006 julkaistun ”Holly Wood Died” -kappaleensa ”melodisia elementtejä”. Juice WRLD:in kuoltua vain 21-vuotiaana joulukuussa 2019, Yellowcard pahoitteli ensin räppärin poismenoa, ja jatkoi sen jälkeen lakitoimiaan taatakseen akuutin siivun ”Lucid Dreamsin” rojaltikakusta.
Vastaavanlaista rojaltienkolistelua nähtiin Radioheadin väittäessä laulaja Lana Del Reyn varastaneen ”Creep”-kappaleensa sointukierron. Kierto oli popmusiikin saralla kieltämättä harvinaislaatuinen, mutta Radiohead vaati yhtyeelle tarjotun 40 prosentin sijaan täydet 100% ”Get Free” -kappaleen rojalteista. Kuulostaa hiukan epäreilulta, mutta vielä epäreilummalta, kun otetaan huomioon Radioheadin saaneen itse syytteen ”plagioituaan” kyseisen sointukierron brittiläisen The Hollies -yhtyeen vuoden 1972 hittikappaleesta ”The Air That I Breathe”.
Yksikään näistä haasteista ei johtanut rojaltiosuuksien muutoksiin, koska plagiarismi on oikeustieteellisessä mielessä kuin veteen piirretty viiva; länsimainen popmusiikki on itse musiikin osalta ”pelattu läpi” jo vuosia sitten. Kansainväliset levy-yhtiöt jättävät useimmiten kanteiden noston artistin ja tämän edustajien vastuulle, koska sävellysten omistajuutta on lähes mahdotonta arpoa oikeudessa. Mutta millä keinoin voisi olla mahdollista määrittää yksinoikeudella jonkin popmusiikissa yleisesti käytössä olevan kierron tai laulumelodian omistajuus? Daniel Ekin johtamalla musiikin streamauspalvelu Spotifyllä on mediataloja varten pukinkontissaan kaikkien aikojen paketti:
Spotify hakee patenttia tekoälyyn perustuvalle, automaattisesti plagiarismia Spotifyn tietokannasta skannaavalle järjestelmälle, joka käyttää samankaltaisuuksien tunnistukseen ns. ”lead sheet” -notaatiota. Lead sheet on nuotti, josta ilmenee kappaleen tyylilaji ja tempo, melodia, sointumerkit, bassolinja ja laulun teksti. Järjestelmä ilmoittaa syötetyn informaation perusteella kaikki Spotifyn 50 miljoonan kappaleen tietokannasta löytyvät samankaltaiset kappaleet ja etsii niiden tekijänoikeuksien haltijat. Täten useimpia pop-kentän tekijänoikeuksia hallitsevat, Spotifyn kanssa jatkuvassa yhteistyössä toimivat, valtavat levyfirmat sisaryhtiöineen voivat järjestelmän ilmoittaman informaation perusteella nostaa plagiarismikanteen.
Useimmat biisintekijät työskentelevät heitä inspiroivia muusikkoja leikkisästi sanottuna ”lainaten”, lisätäkseen jo olemassa olevaan musiikilliseen konseptiin oman leimansa. Pahimmassa tapauksessa jokainen järjestelmää seuraava itsenäisesti julkaistu viraalihitti skannataan 50-luvulle asti ulottuvaa modernin popmusiikin tietokantaa vasten, ja yhtäläisyyksiä löytyy lähes takuuvarmasti kanteeseen riittävä määrä. Spotifyn järjestelmä antaa käytännössä maailman suurimmille mediataloille ja niille levyttäville artisteille oikotien omia plagiarismin nojalla mitä tahansa kansainvälisesti breikkaavaa musiikkia.
Mainos päättyy
On mahdotonta sanoa käytetäänkö järjestelmää vain uusien kappaleiden skannaamiseen, vai onko pölkyllä myös jokainen tietokannassa ennen järjestelmää ollut kappale. Suomalainen popmusiikki on läpi historiansa nojannut joko ulkomaisten hittien suoraan suomennokseen tai vähintäänkin kyseenalaiseen ”inspiraation lainaamiseen” ulkomaisista megahiteistä – kotimaisten poptähtien onneksi suurin osa heistä on kuitenkin turvassa Warnerin, Universalin ja Sonyn kaltaisten megayhtiöiden taskussa. Mikään ei estä järjestelmää määrittämästä popmuusiikin metaa vaikka 50-luvulla keksittyyn IV, V, I ja VI -tehoille perustuvaan sointukiertoon, josta Ismo Leikola vitsailee ”kaikkien biisien kertosäe” -sketsissään. Mahdollisuudet ovat ilman selkeää lainsäädäntöä lähes rajattomat.
Spotify puolustelee patenttia tärkeänä työkaluna artisteille, jotka haluavat aktiivisesti välttyä plagioimasta muiden muusikoiden töitä. Music Business Worldwiden haltuunsa saaman patenttihakemuksen perusteella näyttää siltä, että järjestelmä skannaa siihen syötetyt tiedot joka ikistä tahtiviivaa myöten ja antaa käyttäjälle visuaalista palautetta kappaleiden välillä ilmenevistä yhtäläisyyksistä. Patentti ei kerro suunnitellaanko järjestelmää ylipäätään artistien vapaaseen käyttöön, mutta Spotifyn hitaasti kiristyvän monopolin valossa on mahdotonta ajatella järjestelmää käytettävän missään tilanteessa ainakaan itsenäisten artistien tai indie-yhtiöiden eduksi.
Lars Ulrichille naurettiin 20 vuotta sitten Metallican Napster-oikeudenkäynnin jälkeen rikkaana, sikamaisena paskiaisena, joka ei suostunut luopumaan muutamasta hassusta biisistään korvauksetta miljonääristatuksestaan huolimatta. Uskon useiden tuon ajan suurimpien musiikkinimien pystyneen näkemään musiikiteollisuuden digitalisaation mukanaan tuomat ongelmat ennalta, ja reagoineen estääkseen väärinkäytön ennen kuin olisi liian myöhäistä. Aika näyttää, kuinka moni artisti joutuu Spotifyn uuden järjestelmän myötä luopumaan kappaleidensa korvauksista rikastuttaakseen musiikkialan armotonta valtakoneistoa.
Mainos päättyy