The National – Trouble Will Find Me

The Nationalin kuudes studioalbumi “Trouble Will Find Me” on täällä kolme vuotta kriitikkopolleja putsanneen “High Violetin” jälkeen. Enää ei voida puhua indiestä. Vuoden 2007 ”Boxerista” saakka brooklynin valkoiset messiaat ovat olleet yksi liian pienissä pikkutakeissa kulkevien kaunosielujen vakiopuheenaiheista. Yhtä kauan olen yrittänyt ymmärtää miksi. Nyt alan päästä jyvälle.

“I Should Live In Salt” avaa uutukaisen mielestäni hyvin The Nationalmaisesti. Kuulijan aistien herkkyyttä koetellaan höyhenen tavoin kutittelevalla viipyilevyydellä kappaleessa joka uikuttaa vaikka tahtoisi huutaa. Sanomassa on kyse jälkipyykistä; ”You should know me better than that” uumoilee Matt Berninger. “Demons” jatkaa akuuteimmasta eroahdistuksesta alkoholisoitumisvaiheeseen ja valopilkku huoneen perimmäisessä nurkassa jatkaa kaventumistaan kiihtyvällä vauhdilla. Kun The National on varmistanut että kuulija on niin masentunut kuin hänen on kaksi audioraitaa kuunneltuaan mahdollista olla, pyörähtää pöydälle sangen sujuva, Beach House -henkisesti hipsteridiscoileva ”Don’t Swallow The Cap”. Detaljirikas ja sovituksellisesti toimiva biisi on ensimmäinen jonka Berninger tulkitsee yhtyeen solistina, ei sohvan pohjalle vaipuneena muistilehtiöjuoppona. Ja paranee: ”Fireproof” helkkyy kuin aamuinen auringonnousu yöllisen tulipalon jälkeensä jättämässä savumeressä. ”Trouble Will Find Me:n” emotionaalisen kaaren odottaa alkavan hahmottua kun käsiteltävät eronjälkeisasiat yhtäkkiä enää vain todetaan sen enempiä rypemättä: ”You’re fireproof, nothing breaks your heart. You’re fireproof, it’s just the way you are”. ”Sea Of Love:ssa” objektivoidutaan ja valaistutaan: “If I stay here, trouble will find me” meaning “Ei helvetti, pitäisköhän kiskasta tää läpyskä takkaan ja jatkaa tätä öö..elämää?”

The Nationalille ja etenkin Berningerille itselleen osoitettuna kysymys on validi. Jos halutaan olla riutujia, olisi hyvä oppia huomaamaan, että pelkkä itsesääli harvoin tekee rokkarista uskottavan riutujan. Pikakatsaus rockhistorian riutumishistoriikkiin osoittaa nopeasti, että ikonisimmilla riutujilla (Bowie, Dylan, Cobain..) on ollut masis-masturbaation lisäksi myös nurkkakunnan ulkopuolelle ulottuva sanoma. The National osaa olla arvoituksellinen ja viipyilevä (”Slipped”), paikoin myös rakenteellisesti vahvakaaristen tunnelmapalojen taidokas luoja (”I Need My Girl”, ”Humiliation”), mutta multihypetetyn toimijamme ratkaisevin ongelma on sama kuin aina ennenkin: heittäytymiskyvyn puute. Aika ajoin Berningerillä ja kumppaneilla vaikuttaisi kyllä olevan haluja antaa vain mennä (”This Is The Last Time”), mutta sitten herrojen salakonservatiiviselta vaikuttava perusluonne ei ikään kuin annakaan myöden. Seuraa lisää viipyilevyyttä joka käpertyy apatiaksi epäonnistuttuaan yrityksessään olla välistä vaarallista. Näin olemme takaisin itsesäälissä.

Populaarikulttuurisesta näkökulmasta katsoen hektisellä 2010-luvulla vaikuttava The National näyttäisi olevan monen yhtyeiden kautta elämänsä merkityksellisiä hetkiä määrittävän elämäntapapakahtujan järjen ja omantunnon ääni. Siksi sen äänen ei soisi olevan näin monotoninen. Eli, vaikka muuta väittää, indieksi brändätty The National ei tosiasiassa tulkitse kenenkään tunteita vaan syöttää banaaliuksia imagotyöryhmän parsimassa omakohtaisuuden kaavussa. Aitousdilemman aikakaudella tämä on The Nationalille ongelma sikäli että as far as i understand, The National jos joku on ”aitouteen” pyrkivä yhtye. Subjektiivisen kokemuksellisuuden valtuutuksella todettakoon, että itselleni Matt Berningerin raukea baritoni yhdessä Aaron & Bryce Dessnerin ja Scott & Bryan Devendorfin muodostaman taustayhtyeen (kyllä, The Nationalin Berningerin kurnaukselle alati alisteisista soittoniekoista käyttäisin tätä termiä ennemmin kuin koko porukan yhteistoiminnallisuuteen viittaavaa termiä ”bändi”) loputtomaan viipyilevyyteen nojaava utusointi on omiaan herättämään halun kaivaa syvemmältä. Jos luvattua sisältöä ei löydy, pettyy. Vahingossa muodostunutta primaarikohderyhmäänsä vanhempi The National -jäsenistö on 1980- ja 1990-luvuilla syntyneiden oman elämänsä ajattelijoiden äänitorvi joka ehdottaa mitä kannattaisi tuntea silloin, kun ei tunne enää mitään (yarrr..how rough’s that..). Se, onko The National esimerkiksi sävellyksellisesti hienoa musiikkia, on tässä yhtälössä toissijaista. Jos se ei mietitytä, tai jos vastaus on mielestäsi myönteinen, lienee ”Trouble Will Find Me:n” tahdissa helppo tähyillä menneeseen long neck -pullo toisessa ja joku yllättävän paljon itseltäsi näyttävä pikkutakki-yksilö toisessa kädessä.

6/10

Kappalelista:
01. I Should Live In Salt
02. Demons
03. Don’t Swallow The Cap
04. Fireproof
05. Sea Of Love
06. Heavenfaced
07. This Is The Last Time
08. Graceless
09. Slipped
10. I Need My Girl
11. Humiliation
12. Pink Rabbits
13. Hard To Find

http://www.americanmary.com/

Kirjoittanut: Eero Tarmo

Kommentit