Naurun ja surun värittämä ihmisen ja artistin kasvutarina – arvostelussa Pate Mustajärven ”Tohtori Mustajärvi, otaksun”-kirja
Pauli ”Pate” Mustajärvi päästää uudessa ”Tohtori Mustajärvi, otaksun”-kirjassaan lukijan lauluihin tekstittämänsä maailman taakse lukemaan ja kokemaan kappaleiden syntytarinoita koko uransa ajalta. Harvoin sanoittajat avaavat tekstiensä maailmaa kovinkaan avoimesti, mutta kirjassaan Mustajärvi ottaa aivan toisen linjan. ”Tohtori Mustajärvi, otaksun”-kirjaa hän kuvaa kasvutarinakseen niin ihmisenä kuin artistina.
Pate Mustajärvi on lähes viidenkymmenen vuoden urallaan kokenut suomirockin parissa kaiken mahdollisen. Hänet on äänestetty Suomen seksikkäimmäksi mieheksi, mutta otsikoihin on noussut myös elämän tiellä koetut kuoppaiset kohdat. Oli hänestä mitä mieltä tahansa, niin hänen legenda – statusta suomalaisen rockin parissa ei voi kiistää.
Popedan riveissä on tullut tutuksi ennen kaikkea räväkkänä live-esiintyjänä, joka lavalla ollessaan on ehdoton illan isäntä. Vuodesta 1984 hän on kuitenkin luonut Popedan ohella uraa sooloartistina. Soolouran parissa hän on päässyt toteuttamaan itseään laaja-alaisemmin ja kirjassa hän tuokin usein esiin, että sooloura täydentää Popedan olemassaoloa ja ilman soolouraa Popedakin olisi todennäköisesti kohdannut loppunsa jo aikoja sitten.
Mustajärvi nostaa kirjassa esiin Popedan maineen työläistaustaisena sovinistisena junttibändinä. Tämän myötä näkemys hänestä kirjoittajana on jäänyt vähän bändin hullabaloo-meiningin myötä yksioikoiseksi, vaikka pienellä raapaisulla pinnalta on havaittavissa, että hänestä löytyy sävyjä yllin kyllin. Sitä paitsi mielestäni kukaan ei suomirockissa lausu yhtä uskottavasti ”beibi”-sanaa kuin Mustajärvi. Useimmiten tämä sana sijoittuu hänen käyttämäänsä termiin ”popedatyypillinen rockteksti”. Popedan meiningistä hän toteaakin, että yhtye pitäisi olla varustettu tarralla ”ei tosikoille”, vaikka myöntää, että itsekin on myöhemmällä iällä välillä joutunut erikseen kääntämään Popeda-vaihteen päälle. Tuosta yhtyeen taustasta hän vielä huomauttaa, että maineestaan huolimatta bändi oli aika lailla akateeminen hänen ainoastaan edustaessa duunaritaustaa.
Kirjassa käydään tekstejä läpi lähes kronologisessa järjestyksessä ja näin ollen kirja luo tekstien kautta mielenkiintoisen aikamatkan läpi Mustajärven elämän. Tekstien ja tarinoiden myötä lukija pystyy helposti eläytymään hänen elämänsä tarinoihin, sillä tarinankertoja hän ehdottomasti on. Kirjan lukeminen on kuin istuisi iltanuotiolla kuuntelemassa hänen muistojaan. Ne tempaa lukijansa mukaan niin, että huoletta voi kuvitella itsensä noihin paikkoihin sekä aikoihin ja myötäelää tarinassa mukana.
Tekstiensä yhdeksi avaimeksi hän kertoo jo pienestä pitäen vilkkaana juosseen mielikuvituksen. Luomisen lisäksi sitä on rikastuttanut kyky visioida asioita elokuvamaisiksi, kuten esimerkiksi teksteissä ”Bandiittipolkka” ja aina yhtä huikaiseva sekä kylmät väreet aikaansaava ”Pohjantähden alla”. Huolimatta siitä, että hän kieltää ”Ikurin Turbiini”-dokumentissa olevansa lukumiehiä, niin ilmeisimmin toisin on aina ollut ja hän on ollut pienestä pitäen kova lukumies. Tausta kirjallisuuden parissa on kyllä helposti havaittavissa, jos ottaa esimerkiksi vaikka hienon ”Eläinten Vallankumous”-tekstin. Viitaten vielä tuohon lukemisen kieltämiseen, niin hän kirjassa tosin myöntää, että aikaisemmin äijäimagoa ylläpitääkseen on tullut aikanaan sanottua yhtä sun toista. Tuon pullistelun hän sanoo olleen suojausmekanismi ja kuinka ironista on, että rakentaa kovalla työllä roolin itselleen ja sitten tekee kaikkensa yrittäessä siitä eroon.
Tarinankerrontaa teksteissä vahvistaa hänen tapansa käyttää läpi elämän kuulemia juttuja, joista moni sijoittuu joko Ikurin legendoihin tai hänelle rakkaaseen Mustajärven tilaan ja sen ympäristöön. Vahvimmin nuo tarinat elää hänen levyllään ”Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä”-levyllään. Vuonna 2019 ilmestynyt albumi on Mustajärvelle ilmeisen tärkeä ja avasi hänelle tekstittäjänä uuden maailman, jossa kirjoittajan kahleet pääsivät irti ja aihe oli vapaa. Harvoin hänelle on oma elämä tai tunteet toimineet lähteinä, mutta tuolle levylle hän sanoi kirjoittaneensa ensimmäisen omakohtaisen tekstin ”Maarit ja Antero” hänestä ja vaimostaan.
Suhteellisten värikkäiden persoonien ympäröimänä ja heille sekä hänelle itselleen tapahtuneiden asioiden myötä Mustajärvi on havainnoinut monia juttuja teksteiksi ja näitä ovat esimerkiksi ”Tarkkailuneliö” ja ”Maailmankaikkeuden suvijenkka”. Alkuajan tekstit olivat nuoren miehen elämästä, kokemuksista ja vaikka työttömyydestä, jota käsitellään ”Palkkasoturiksi Nuubiaan”-tekstissä. Täytyy myöntää, että itseänikin taustoja aikaisemmin tietämättä jäi vaivaamaan hienojen ”Ellu”- ja ”Älä koske”- biisien tarinat. Elämä ei aina ole helppoa eikä siitä kirjoitetut tarinat aina onnellisia. Lyhyt on matka hiekkalaatikolta puulaatikkoon, kuten Mustajärvi on myöhemmin kirjoittanut. Muutenkin hänellä on ollut kyky elää ja muuttaa ympäristön tarinoita sekä kohtaamiaan ihmisiä lauluiksi ja itseäni kovasti nauratti esimerkiksi tarinat ”Trio Kopakapana”- sekä ”Lämmää päähän”-biisien takana.
Mustajärvi ei nosta itseään millään tavalla esille, vaan antaa kunniaa paljon muuallekin. Hector, Dave Lindholm ja Juice Leskinen saattoivat suomenkielisen kevyen musiikin äärelle ja Ilari ”Ilpo” Ainialan hän sanoo johdattaneen itsensä rocktekstittämisen poluille. Hauska tarina oli alun perin tamperelaisen Jouko Turkan toteama kuultuaan Mustajärven puhuvan, että ei tajunnutkaan kuinka rumaa Tampereen murre on.
Huolimatta siitä, että elämä on ollut suureksi osaksi juhlaa, niin Mustajärvi on kirjassa rehellinen itselleen ja lukijalle eikä häpeile myöntää, että välillä on menty lujaa sivuteille. Hän sanoo välillä muuttuneensa Pate-parodiaksi, on ollut synkkää keskiaikaa, syviä kuoppia eikä hän ole aina ollut varma, että kuka on laivan kapteeni. Asioilla ei kuitenkaan mässäillä eikä niistä rakenneta draamaa klikkiotsikoihin. Tekstienkin parissa hän kehtaa suoraselkäisesti sanoa, että välillä on ollut writer’s block eikä aina ei ole osunut maaliin. Välillä tekstit voivat tulla bumerangeina takaisin kuten kävi ”Kellot lyö”-tekstin kanssa. Hän voi hyvin laittaa kirjaansa ”Liikennelaulun” ja ”Vapa pystyssä” -biisin kaltaisia tekstejä, koska sellaisetkin on tehty. Epäilen, että olisi monelta voinut jäädä laittamatta. Tästä on myös helppo huomata, että jotkut tekstit toimivat pelkästään luettuinakin ilman musiikkia, kun taas toiset taas ei.
Iän ja maailmankuvan laajentumisen myötä Mustajärvi sanoo kirjassa, että jotkut tekstit eivät vain enää sovi hänen suuhunsa eikä mieleensä, joten ei hän niitä enää laula. Tämän myötä myös kirjoittamisen tyyli on luonnollisesti muuttunut. Hän siteeraa yhtyeen entistä miksaajaa Miki Äikästä, että ”porno-Patesta on tullut rakkaus-Pauli”. Mustajärvi ei koe ongelmia käyttää ulkopuolisia sanoittajia, kunhan ne ei sodi hänen arvomaailmaa vastaan, mutta mieluiten hän nykyään kirjoittaa itse. Mustajärvellä on rehellinen kyky itseironiaan ja analysoida itseään sekä tekemisiään terveellisen kriittisellä tavalla ja välillä huvittuneenakin. Pandemia ei ole saanut häntä nujertumaan, vaikka palaute on ollut välillä ilkeää ja vähättelevää. Nykyään hän vaikuttaa seesteiseltä ja itsensä kanssa tasapainossa olevalta ihmiseltä kompassin osoittaessa onnellisuuteen. Hän ei suostu telkkariin kokkailemaan, tanssimaan, itkemään tai selviytymään ja on ”Kuutamohullu”-tekstissä tehnyt viimeiset tilit selväksi menneisyyden kanssa. Nykyään keikan jälkeen Pate pakataan laukkuun ja Pauli lähtee kotiin.
Itse olen aina kovasti pitänyt Mustajärven teksteistä, niin hänen synkistä ja painajaismaisista kuin huolettomampaa tyyliä edustavista raipati rai-sanoituksista. Kirjan myötä oli jännä huomata, että kuinka olen vuosikymmenet kuullut jonkun tekstin väärin. Tosin taisi myös kirjassa kirjoitettuna olla poikkeuksia levytettyihin versioihin. Huolimatta siitä, että olen suhteellisen paljon lukenut Mustajärven elämästä, niin kirja tarjosi silti aivan uusia juttuja; se oli viihdyttävä ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
