Ne Obliviscarisin ”Urn” on ylivoimaisen musikaalinen ja pakahduttava albumi, joka jokaisen tulisi kuunnella

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 20.11.2017

Australialainen progressiivista metallia takova Ne Obliviscaris nousi yleiseen tietoisuuteen fanien ja kriitikoiden ylistämällä debyyttialbumillaan ”Portal Of I” vuonna 2012. Progressiivista metallia ja extreme metallia yhdistävällä albumilla kuultiin mielenkiintoinen tekstuuri raskasta metallia, black metal –tyylisiä laulusuorituksia sekä vuoroin kirskuvia ja vuoroin kauniita viulustemmoja ja kaikenlaista flamenco-näpertelyä. Mukana oli myös huomattavan paljon huomiota akustisemmalle ja herkemmälle kitaroinnille, melodisuudelle sekä monipuoliselle bassotyöskentelylle. Bändi hioi tyyliään ja vahvisti sitä entisestään vuonna 2014 julkaistulla ”Citadelilla”, jolla myös Tim Charlesin mahtipontiset ja liki oopperalliset lauluosuudet nousivat entistä enemmän pinnalle.

Kollektiivin uusi taidonnäyte ”Urn” on selvästi bändin uran hiotuin julkaisu, jota on valmisteltu huolella. Formaatti on edelleen suhteellisen sama: kuuden kappaleen ja 45 minuutin verran kompleksista, melodista, raskasta ja ylitsevuotavaa metallia. Kappaleet, kuten ”Libera, pt. 1 – Saturnine Spheres” ja ”Urn, pt.2 – As Embers Dance In Our Eyes” ovat kuin Opeth, Enslaved ja Extol kutsuisivat voimillaan esiin melodisen extreme progen oman Kapteeni Planeetan, jonka supervoimana on pakahduttavan melodinen ja raskas musiikki, joka vuoroin murskaa ja vuoroin repii sydänjuuria. Mukana on myös akustisia kitaroita ja seesteisempiä, jazzahtaviakin tunnelmia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ne Obliviscaris keskittyy luomaan kontrastia raskaampien kitaravallien ja soljuvimpien, harppumaisen lyyristen osioiden välillä, puhtaiden ja murinavokaalien välillä sekä hektisyyden ja ilmavuuden välillä. Avauskappale ”Saturnine Spheres” käynnistyy laineilevilla kitarasoinnuilla, joiden taustalla basso myötäilee vahvan melodisesti rumpalin soittaessa todella kevyesti mutta miellyttäväsi symbaaleillaan rytmiä, joka kutsuu esiin tanssia kuulijan kehossa. Pian piikikkäät särökitaravallit, blast beatit ja Charlesin mahtipontinen lauluääni ottavat vallan. Albumin toisen puoliskon ”Urn” –kappaleen ensimmäinen osa ”And Within The Void We Are Breathless” puolestaan tuo vastakohtaa introllaan, jonka aloitussoinnut ovat enemmänkin tummia ja katkeria kuin soljuvia. Toinen osa ”As Embers Dance In Our Eyes” on yksi albumin julmimmista kappaleista. Se kohoaa jonkin muinaisen pedon tavoin kuin kuilun pohjalta varustettuna riitasoinnuin ja eläimellisesti takoen. Lopulta kauhujen keskeltä Charlesin kaunis ääni nousee kuin luopuneen suruun puettu huokaus.

Kaikkia raskaita kitaravalleja, petomaisia murinavokaaleita ja lyijyisiä blast beatteja tasapainottavat albumin herkemmät, rauhallisemmat ja hengittävämmät osiot. ”Liberan” toinen puolisko, ”Ascent Of Burning Moths” käynnistyy intohimoisella mutta varovasti kulkevalla klassisella kitaransoitolla, jonka tanssiin liittyy vielä intohimoisempi viulusoolo. Kappale johtaa suoraan ”Intra Venukseen”, jonka aloitus on monella tapaa kuin Between The Buried And Me:n tuotannosta. Samassa kappaleessa kuullaan lisää BTBAM –vaikutteista soittoa bassosoolossa ja sitä edeltävässä nostatuksessa. Kuitenkin kenties albumin kauneinta musiikkia kuullaan ”Eyriessa”, jonka alku on erilainen versio niistä maanisista purskahduksista, joita bändi harrastaa raskaimmissa soitto-osuuksissaan. Riisuttuna kaikesta synkkyydestä jäljellä on pakahduttavuutta ja ylitsepursuavaaa kauneutta tavalla, joka tuo itselleni aina lämpöä rintakehään ja kevään loistetta kasvoille. On kuin yhtye ottaisi kappaleessa kaikki Cynicin hymnimäiset melodiat ja kohottaisi ne pastoraalisten viulujuoksutuksien ja komean nauhattoman basson myötä vehreille niityille ja Keskimaa –tyyppisille lakeuksille.

”Urn” on täydellinen paketti monessa suhteessa. Jokainen soittaja on antanut parastaan ja albumille on nauhoitettu joitakin hienoimmista soittosuorituksista, joita on vuonna 2017 kuultu. Erityishuomiota on annettava Robin Zielhorstin bassotaiteilulle. Hänen soittonsa on pitkin albumia melodista, teknistä ja basson roolia laajentavaa. Kappaleissa kuten ”Intra Venus” miehen soitto muistuttaa Dan Briggsia jazzahtavuudessaan ja pulppuamisessaan. ”And Within The Void We Are Breathlessissa” voi kuulla samanlaista teknistä suvereeniutta kuin Dominic ”Forest” Lapointella. Mies lähestyy basson soittoa todella omaperäisesti ja rikkoo usein niitä ennakko-oletuksia, joita tässä genressä voisi bassolta odottaa. Edellä mainitussa kappaleessa hän muun muassa tarjoaa ennen viulusooloja vahvan kitarakompin päälle huiluääniä, jotka jättää soimaan aina muutaman tahdin ajaksi tuoden mielenkiintoisen vaihtoehdon taustalla pauhaavaan pakottavaan rytmiin. Xenoyrin murinavokaalit ovat rapeita, tyylipuhtaita ja miellyttäviä. Kumpikin bändin kitaristeista hoitaa tonttinsa esimerkillisesti ja tuovat melodisuutta, riipivyyttä ja raskautta osaksi bändin yhteistä harmoniaa. Pitää myös mainita rumpali Dan Preslandin notkea ja yksityiskohtainen soitto. Kuitenkin levyn ehdoton tähti taitaa olla Tim Charles, joka ei ole koskaan laulanut näin hyvin, näin tunteita herättävästi ja näin vivahteikkaasti. Erityisesti ”Intra Venus” ja ”Eyrie” ovat loistavia taidonnäytteitä tämän solistin taidoista. Tämä olisi riittänyt varmasti monelle bändille, mutta ei. Ne Obliviscaris ei ole kuin mikä tahansa muu bändi, vaan lisäksi Charles tuo viulunsoitollaan persoonallisuutta, raspia, kauneutta ja merkittävän lisänsä bändin teknisyyteen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Soitannollisten suoritusten lisäksi itse kappaleet ja koko albumikokonaisuus ovat täysin toisesta maailmasta. Bändi tasapainottelee esimerkillisesti raskaampia extreme metal –runttauksia melodisten ja rauhallisempien hetkien kanssa ja toisinaan hieman yhdisteleekin niitä. Silloin tällöin kaava on ehkä hivenen ennustettavissa, mutta tietynlainen selkeä juoni on itsessään kontrastia bändin komplekseille ja omaperäisille ideoille. Ne Obliviscaris tekee kaiken sen, mitä Fallujah ja Persefonekin, mutta jopa paremmin. ”Urnilla” bändi osoittaa olevansa Opethin manttelinperijä ja työnjatkaja, sekä vaihtoehto niille modernin progressiivisen metallin yhtyeille, jotka keskittyvät usein pelkkään rytmiin ja niihin ideoihin, joita Meshuggah toi mukanaan. Annoin aikaisemmin tänä vuonna Leprousin uutukaiselle arvosanaksi 9/10, ja vaikka se onkin lempialbumini tältä vuodelta, on minun pakko antaa ”Urnille” täydet pisteet siksi, että se on niin suuri osoitus Ne Obliviscarisin kyvyistä ylittää itsensä jokaisella uudella julkaisulla, ja siksi, että se on musiikillisesti jotain sellaista, jonka jokaisen pitäisi kuunnella. En anna arvostelijanurani ensimmäisiä täysiä pisteitä siksi, että albumi olisi täydellinen, vaan korostaakseni sen musikaalista voimaa ja ylitsepääsemätöntä laatua.