(Neck) Pain Remains – Liekehtivä Lorna Shore sytytti Helsingin jäähallin

Valtavassa huudossa oleva, kovinta nousua vähään aikaan äärimetallikentällä tehnyt ja jo deathcore-suuruudeksikin luonnehdittava Lorna Shore teki vihdoin odotetun paluun Helsinkiin kesän Tuska-visiittinsä jälkeen. Helsingin jäähallin marraskuun 9. päivän illassa olivat mukana, kukin ensi kertaa Suomessa esiintyneet, tekninen death metal -yhtye Rivers Of Nihil, mielenkiintoisella tavalla breakdowneja ja death metalia yhdistelevä Ingested ja Lorna Shoren tavoin väkevää nousua tekevä deathcore-yhtye Distant. Ja voihan pojat mikä ilta saatiin, kun jokainen bändeistä pieksi helsinkiläisyleisöä illan avauksesta aina sen liekehtivään lopetukseen tavalla, jollaista ei ole hetkeen nähty.

Aluksi hieman kohmeinen suomalaisyleisö sai tylyn osoituksen siitä, millainen annos oli tulossa. Hollannista ponnistava deathcore-yhtye Distant aloitti hieman humoristiseen sävyyn Paavo Pesusienestä tutulla ”Are you ready kids?” -huudatuksella mutta alkoi sen jälkeen takoa tykitystä jokaiseen keikkaa todistaneeseen päähän sellaisella rujoudella, että herkempää olisi voinut vähintäänkin jännittää. Armoton tykitys sai yleisön mukavasti liikkeelle. Jo ensimmäisen muutaman kappaleen aikana oli pitti pyörimässä, enkä ihan heti muista toista keikkaa, jossa jo viidentoista minuutin soiton jälkeen jäähallin tanner olisi tömissyt samalla tavalla. Suomalaisyleisön kohmeet sulivat siis hyvin nopeasti, ja yhtye pisti parastaan tarjoamalla valtavia breakdowneja varsin vakuuttavan liikkeen kera. ”Heritage”- ja ”Hellmouth”-kappaleet saivat kasvatettua pittiä sellaisiin mittoihin, joista moni pääesiintyjäkin voisi olla kateellinen. Laulaja Alan Grnja kiitteli kovasti yleisöä saamastaan lämpimästä vastaanotosta, ja jos minulta kysytään, se saa ehdottomasti tulla uudelleenkin! Vahva suositus yhtyeen tarkistamiselle, jos et ole sitä jo tehnyt ja siihen tulee mahdollisuus. Poppoo viritti illan tunnelman ehdottomasti juuri oikeaan asentoon.

En rehellisesti tiennyt paljon illan seuraavasta aktista, brittiläisestä death metal -yhtye Ingestedistä, mutta yhtyeen erittäin vahva ja vakuuttava veto nosti tuntosarvet kiinnostuneeseen asentoon. Yhtye ei selvästi tullut leikkimään, sillä jo aikaisemmin valtavalta tuntunut moshpit sai uusia mittasuhteita, ja yleisön niskalihakset saivat vedosta lisää lämpöä pääesiintyjää varten. Koko jäähallin levyinen wall of death nähtiin periaatteessa lämppärin keikalla, enkä muista koskaan todistaneeni vastaavaa. Yhtyeestä teki kuuleviin korviini uniikin ehdottomasti se, että usein herkästi muita bändejä muistuttava death metalin takominen oli yhdistetty sen musiikissa hienosti valtaviin breakdowneihin ja jopa ajoittain hardcore-otteeseen. Yleisö jaksoi hienosti koko keikan ajan, ja yhtye nautti selkeästi ensivisiitistään Suomeen. Hieno show myös Ingestediltä – ja välitön menolippu allekirjoittaneen soittolistalle.

Seuraavaksi helsinkiläisyleisöä sai tanssittaa yksi Amerikan monista lahjoista tekniselle death metallille, Rivers Of Nihil. Aiemmista iltaa tähdittäneistä yhtyeistä poiketen yhtyeen ote oli merkittävästi melodisempi, mistä upeana esimerkkinä rumpali Jared Kleinin korvia hivelevä puhdas laulusoundi, joka väritti mukavasti siihen mennessä tykityksen täyteistä iltaa. Muuten kovin sähköisen illan tunnelma ehkä putosi hieman, mutta minua se ei ainakaan häirinnyt, päinvastoin. Melodisempi ote tasapainotti mukavasti iltaa, ja äänimaailmat loivat hyvän, omaleimaisen tunnelman. ”Where Owls Call My Name” kajahti ilmoille oikein komeasti ja jätti juhlakansan odottamaan illan odotetuinta aktia varsin hyvillä mielin.

Suomen livekeikka-skenessä on jo pitkään tuntunut vallitsevan ilmapiiri, jossa kotimaan isompien pop-artistien lisäksi vain Rammsteinin, Slipknotin tai vaikkapa Five Finger Death Punchin kaltaiset mammutit ovat ainoita, jotka voivat soittaa stadioneilla tai jäähalleissa. Kulunut keikkavuosi on ollut hieno paitsi Suomessa ensimmäistä kertaa vierailleiden yhtyeiden kannalta, mutta se on samalla upeasti järkyttänyt tuota tasapainoa ja tuonut uusia, vaikkakin jo valtavaksi kasvaneita metallibändejä isoille lavoille myös Suomeen. Tämän illan maailmantähden elkein ilmaan räjäyttänyt tulikuuma Lorna Shore antoi juuri uudempien bändien esiintulosta ilahduttavan esimerkin.

Vuonna 2021 vain viraalihittejä sisältäneen ”..And I Return to Nothingness” -EP:n ja heti perään vuonna 2022 julkaistun täyspitkän ”Pain Remains” -levyn myötä Lorna Shore on paitsi tuonut skeneen miljoonittain uusia faneja mutta myös saanut vanhat äärimetallin ystävät vähintäänkin kääntämään päätään ja toi heitä yhteen jäähallillisen verran todistamaan ehdottomia tämän hetken alansa huippuja elementissään. Vastikään musiikkivideonkin saanut ”Welcome Back, O’ Sleeping Dreamer” -kappaleen ensitahtien lähtiessä soimaan ne monet yhtyeen fanit, jotka olivat jo tunteja ennen ovien avaamista saapuneet paikalle odottamaan suosikkiaan, saivat mahan täydeltä sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin.

Yhtyeen livekunnosta ei ollut epäilyksen häivääkään, vaan kyseessä oli viiden yksilöllisesti äärimmäisen taitavan muusikon saumattomaksi hitsattua soitantaa, joka ei jättänyt leukaani loksauttamatta tälläkään kertaa. Laulaja Will Ramosin loputon skaala niin matalissa murinoissa kuin korkeissa rääkäisyissä karmi selkäpiitä jokaisen lauseen kohdalla, eikä häntä suotta ole tituleerattu aiheessa tätä nykyä maailman parhaaksi. Rumpali Austin Archey takoi blastia aivan käsittämättömän nopeasti mutta kirurgisen tarkasti, eikä kitaristipari Adam De Micco ja Andrew O’Connorin soitanta todellakaan kalvennut taidokkuudessa bänditovereilleen. Etenkin pääsääntöisesti lead-osiot soittaneen De Miccon soitantaa katsoessa joutuu usein hieraisemaan silmiään ja miettimään, miten paljon se hiveleekään korvia. Unohtaa ei saa tietenkään basisti Michael Yageria, jonka soitannassa ei ole siinäkään kerrassaan mitään moitittavaa. Tuskan-keikasta poiketen hän toimitti myös vähintäänkin vakuuttavat taustalaulut.

On, ainakin minulle, ennenkuulumatonta nähdä, että sinfonista deathcorea soittava äärimetalliyhtye saa aikaan yhteislaulua, mutta suomalaisyleisö toimitti lähes jokaisen kertosäkeen ja jotkut jopa kokonaiset kappaleet yhtyeen mukana valtavien droppien ja pyropatsaiden loimutessa jäähalliin sellaiset helvetin lieskat, ettei kukaan poistunut aktin jälkeen kylmänä. Useat intoutuivat Ramosin psyykattua välispiikissä crowdsurffaamaan ja sekosin laskuissa, kuinka moni pääsi lavaa kohti sillä tavoin. Voidaan puhua jo paristakymmenestä. Oli myös mukava kuulla bändin vanhempaa tuotantoa (vaikka vain yhden kappaleen verran) yhtyeen toimittaessa ”Immortal”-kappaleen äärimmäisen vakuuttavasti. Laulaja Will Ramos totesi välispiikissään, että Helsingin-keikka oli sen suurin headliner-keikka. Mikä sen hienompaa, että yhtye sai kokea sen juuri Suomessa!

Hittisikermän jatkuessa toivoin (niin kuin varmasti moni muukin) hiljaa, ettei keikka loppuisi koskaan. Jo lähes ikoniseksi muodostunut ”To The Hellfire” piiskasi suomalaisyleisöstä maailmanlopun breakdowneineen vielä viimeisiä mehuja irti ennen encorea, jossa kuultiin koko ”Pain Remains” -trilogia. Yleisön pyyhkiessä jopa hieman kyyneleitä ”Pain Remains I: Dancing Like Flames” -kappaleen lopussa, jossa kuultiin varmasti koko keikan äänekkäimmät yhteislaulut, mietin, että on hienoa, millainen ilmiö yhtyeestä on tullut. Eikä syyttä. Keikka oli ilmiömäinen ”Pain Remains II: After All I’ve Done, I’ll Disappear”– ja ”Pain Remains III: In a Sea Of Fire” -kappaleiden ajan täydentäen kokonaisuuden yhdeksi vuoden kovimmista äärimetallikeikoista.

Lorna Shore on kovaa kyytiä kiinnittämässä nimeään isojen joukkoon. Yhtye on ilmiö Suomessa ja maailmalla, ja ei voi kuin kieli pitkällä odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja sitä, koska se saadaan seuraavan kerran Suomeen.

Kappalelistaus:

1. Welcome Back, O’ Sleeping Dreamer
2. Of The Abyss
3. …And I Return To Nothingness
4. Sun//Eater
5. Cursed To Die
6. Immortal
7. Into The Earth
8. To The Hellfire
9. Pain Remains I: Dancing Like Flames
10. Pain Remains II: After All I’ve Done, I’ll Disappear
11. Pain Remains III: In a Sea Of Fire

Kuvat:  AJ Johansson Photo and Video