”Negaatiot voimavaraksi” – klassikkoarvostelussa Napalm Deathin 20-vuotias ”Enemy Of The Music Business”
Ennen vuosituhannen vaihdetta Englannin Birminghamin grindcore-ylpeys Napalm Death eli uransa epävakaimpia aikoja. Vuonna 1998 julkaistun, tuotttajavelho Colin Richardsonin äänittämän ja tuottaman, monipuolisen mutta turhan sliipatun ja musiikillisesti epätasaisen ”Words From The Exit Wound” -albumin julkaisun jälkeen yhtyeen levytyssopimus raukesi pitkäaikaisen levy-yhtiönsä Earache Recordsin kanssa. Yhtiön tuolloin vastikään uudistetun ja tehostetun bisnesajattelun käytäntöihin kuului tallissaan olevien yhtyeiden kiertuebudjettien radikaali leikkaaminen, yhtyeiden kaupallisten omavastuuosuuksien kasvattaminen ja musiikkibisnekseen liittyvien taloudellisten riskien hivuttaminen levy-yhtiöltä yhtyeiden niskoille.
Merkittävältä osin Earachen bisnesajattelun muutokseen vaikuttivat vuosituhannen vaihteeseen tultaessa ennen kaikkea äärimetalliyhtyeiden suosion ja taloudellisen tuottavuuden romahdus. Muun muassa industrial ja nu metal olivat tuolloin suosituimmillaan, ja uudentyyppisiä metalliyhtyeitä pulpahteli pintaan kuin sieniä sateella. Earachen johtoporras koki yhtiönsä jäävän kyseisen murroksen ikeessä uusien metallivirtausten voittoa tahkoavien rahasampojen jalkoihin. Tästä syystä yhtiön kuluja oli karsittava hinnalla millä hyvänsä.
Earachen pomon, Digby Pearsonin, masinoimat taloudelliset uudelleenjärjestelyt alkoivat ymmärrettävistä syistä hiertää myös yhtiön ja sille kiinnitettyjen yhtyeiden välejä. Napalm Death etunenässä ei katsonut mitenkään suopeasti koko senastisen uransa ajan levyjulkaisijanaan ja managementtinaan toimineen englatilais-yhdysvaltalaislafkan uusia bisneslinjauksia. Basisti Shane Embury kertoi vuonna 2015 Decibel Magazinelle antamassaan haastattelussa, että vuoteen 1998 mennessä vetoapuna ja voimavarana Napalm Deathille toiminut Earache oli muuttunut 1990-luvun kuluessa yhtyeen inspiroituneisuuden, taloudelliset varannot ja luomiskyvyn ehdyttäneeksi riippakiveksi. Tuolloin, taloudellisesti katastrofaalisessa tilanteessa, yhtye ei olisi pystynyt tekemään edes Euroopan-kiertuetta ilman Shanen ystävän, rumpali Nick Barkerin tuolloin menestyksensä huipulla olleen Cradle Of Filthin vetoapua. Synkän brittimetallin yhtye kuitenkin otti avosylin birminghamilaiset grind-veteraanit lämppäribändikseen rundilleen, ja kiertue saatiin toteutettua.
Vokalisti Mark ”Barney” Greenwayn mukaan Napalm Deathin managementti joutui noina päivinä myös useaan otteeseen pitämään järeämmillä keinoilla huolta siitä, että Earache ylipäätään noudatti yhtyeen kanssa solmimissaan levytys- ja keikkamyyntisopimuksissa sovittuja ehtoja ja pykäliä. Earachen harjoittama, epäherrasmiesmäinen sopimusten puolittainen rikkominen ja jatkuva harmaalla alueella toimiminen johtivat ennen pitkää konfliktitilanteeseen yhtiön ja yhtyeen välillä. Oikeutta saadakseen Napalm Deathin täytyi kutsua apuun lopulta musiikinalan ammattiliiton lakimiehiä selvitellessään asioita Earachen johtoportaan kanssa. Tästä eleestä taas levy-yhtiön edustus ei pitänyt alkuunkaan. Varmaa tuossa tilanteessa oli ainoastaan se, että edellytyksiä yhteistyön jatkamiselle Napalm Deathin ja Earachen välillä ei enää ollut.
1998 Emburyn ystävä Mitch Dickinson tutustutti tämän Dream Catcher -levy-yhtiön perustaneeseen Rudy Reediin, joka otti ilman tallia jääneen Nappiksen siipiensä suojaan ja valoi uskoa sekaannuksen tilassa olevaan birminghamilaisviisikkoon. Ensitöikseen yhteistyön aluksi yhtye äänitti spontaanin ja räyhäkän cover-EP:n ”Leaders, Not Followers”, joka julkaistiin lokakuussa 1999. Kuuden biisin cover-EP:n myötä yhtye aloitti yhteistyön mm. Paradise Lostin ja Cradle Of Filthin kanssa työskennelleen tuottaja Simon Efemeyn ja hänen birminghamilaisen luottoäänittäjänsa/miksaajansa Russ Russellin kanssa.
Edellä mainituista vastoinkäymisistä ja tulehtuneista väleistään Earachen kanssa sisuuntunut yhtye alkoi kasata negatiivisista kokemuksistaan tulevan albuminsa kantavaa teemaa. Lopputuloksena syntyi väkevääkin väkevämpi, Napalm Deathin yhdeksäs albumi ”Enemy Of The Music Business”, jota voidaan pitää yhtenä kohta 40-vuotiaan äärimetalliyhtyeen parhaimmista albumikokonaisuuksista.
25.9.2000 julkaistulla albumilla yhtye otti askeleen jos toisenkin takaisin grindcoren perusasioiden ja brutaalin, tasapainoisen metallisen hardcore-ryöpytyksen suuntaan. Barney ja Shane olivat tuolloin eritoten innoittuneita mm. genren tuoreiden nimien, ruotsalaisen Nasumin ja suomalaisen Rotten Soundin, musiikista, josta he ammensivat kyseiselle äänitteelle kosolti vaikutteita. ”EOTMB”:stä tuli viimeinen Napalm Death -studioalbumi, jolla vuonna 2006 edesmennyt, entinen Terrorizer-kitaristi Jesse Pintado käytännöllisesti katsoen yhtyeen riveissä soitti.
Albumi äänitettiin nopeaan tahtiin, mutta positiivisessa mielessä aivan uudenlaisen ilmapiirin vallitessa kuin aiemmin. Kokonaisuus saatiin purkkiin ainoastaan kahdessa viikossa 26.5.– 8.6.2000 välisenä aikana Parkgate Studiosilla, Englannissa. Albumin äänittäjänä toimi Sasha Jankovic. Efemey vastasi albumin tuotannosta ja Russell orgaanisen luonnollisesta miksauksesta.
Mainos päättyy
Kitaristi Mitch Harrisin ja tymäkkä-äänisen Barneyn tehokkaasti vuorottelevilla huutovokaaleilla tajuntaan tärähtävästä, mehevästi katkorytmittelevästä avausbiisistä ”Taste The Poisonista” lähtien koko 14 kappaleen mittaisen, vivahteikkaan ja monipuolisen turpasaunan myötä yhtye näytti närhen munat epäilijöilleen. Osansa musiikillisesta laavavyörystä saivat myös brittieliitti ja maan konservatiivihallitus, jotka tuputtivat ihmisille taannuttavia kulutustottumuksia.
Albumilla Napalm Death näyttää biisi toisensa jälkeen konkreettisimmalla mahdollisella tavalla, että se ei suostu olemaan mukavia lupailevien salkkumiesten muovattavissa, nitistettävissä, lannistettavissa eikä vedätettävissä. ”Next On The List” -biisin kääntyilevä tuplabassarilaukkakomppi yhdistettynä kappaleen tylyyn, screamosta muistuttavaan melodisuuteen ja puolinopeaan hardcore-riffittelyyn tekee biisistä erään vahvimman Nappis-biisin kautta aikojen. Roisimpaa grindcore-vääntöä tarjoileva, poliittisesti äärimmilleen latautunut ”Constitutional Hell” puolestaan todisti, että uuden vuosituhannen alkajaisiksi Nappis oli tullut takaisin vihaisempana ja tiedostavampana kuin koskaan tätä aiemmin. Vahvoilla tapporiffeillään siniverisiltä Windsoreilta nenät niistävä ”Vermin” on puolestaan lähempänä crust punkin ydintä kuin keskilinjan crust punk itsessään. Albumilta yhtyeen koko biisikatalogin parhaimmistoon nousee myös äärimmäisen ilkeällä, kahden kitaran täsmätulituksella, Danny Herreran monipuolisella rumpaloinnilla ja Emburyn murhaavalla bassottelulla varustettu, äärimmäisen raskas ”Volume of Neglect”.
Ylvään keskisormennäytön Earachen ja levybisneksen sikariportaan suuntaan antava, vahvasti grindaava ”Can’t Play, Won’t Pay” ja suoraviivaisen hardcoren jämerin asein ampuva ”Thanks For Nothing” eivät jätä äärimmilleen ärsytetyn yhtyeen kantaa läpensä kaupallistuneen musiikkimaailman tilasta kenellekään epäselväksi. Samaista teemaa jatkaa albumin jälkipuoliskolla ”Diatribes”-albumin protothrash-linjaa edustava, Celtic Frostin tyylittelystä tasapainottavan B-osansa lainaava ”(Public Get) What The Public Doesn’t Want”. ”Blunt Against The Cutting Edge” edustaa loppubiisin groovaavaa C-osaa lukuun ottamatta perinteisen uppiniskaista britti-hardcorea Dischargen henkeen. Albumin loppupään biiseistä levyn parhaimmistoon nousevat tymäkällä riffikäsityöllä kyllästetty, thrashin sekaisella, keskitempoisen alkukantaisella death metal -ryöpytyksellään pataan täräyttävä ”Cure For The Common Complaint” sekä piinaavan rankaksi korvamadoksi tajuntaan jäävä, itsepintainen crossover-biisi ”Necessary Evil”. Myös kokonaisuuden hitainta osastoa edustava ”Mechanics of Deceit” lanaa alleen erittäin tarttuvalla, raskaalla groovellaan.
”EOTMB”-albumille yhtye teki myös jatko-osan vuoden 1992 ”Utopia Banished” -albumilla julkaistulle kappaleelle ”C.S. (Conservative Shithead)”. Biisinä se kuitenkin jää muita albumin kappaleita keskinkertaisemmaksi. Rytmisesti monijakoisempi, teknisempään thrashiin kallellaan oleva, keskitempoinen päätösrypistys ”Fracture in the Equation” entisen jugoslavialaistaustaisen Nappis-fanin lukemine, pahuutta huokuvine piiloraitoineen päättää erittäin onnistuneen albumin.
Yhtyeen soundillista juurille paluuta edesauttanut ja sen soundia uudistanut ”Enemy Of The Music Business” palautti Napalm Deathin äärimetallin yhtyeiden kansainväliseen kärkikastiin. BBC:n radiotoimittajalegenda, aikanaan Napalm Deathin uran alulle avittanut John Peel palkitsi yhtyeen samaisen vuoden Kerrang-lehden gaalassa ”Spirit of Independence” -pystillä ja erityismaininnalla.
”Enemy Of The Music Business” syntyi myös vahvan tuotantotiimityön tuloksena. Miksaaja Russell kiinnitettiin albumin onnistuneiden sessioiden myötä vakiomieheksi Napalm Deathin studiotuotantoryhmään. Albumin tuotannon positiiviset kokemukset kantoivat pitkälle tulevaisuuteen ja valoivat aivan uutta uskoa ja luottamusta yhtyeen omiin musiikillisiin voimavaroihin, identiteettiin ja edesottamuksiin.