Neil Young @ Helsinki Classic Festival, 5.8.2013

Neil Young & Crazy HorseEnää ei moni vanhoista suurista laulaja-lauluntekijöistä kierrä maailmaa aktiivisesti, mutta Neil Young jaksaa vuodesta toiseen. Ensimmäiset keikkansa hän soitti jo yli 50 vuotta sitten, eikä lähes 40 studioalbumia tuottanut äänitysvimma sekään osoita laantumisen merkkejä. Young on aina ollut oman tiensä kulkija. Hittinsä hän vääntää aina, kun sitä vähiten odottaa; ja jos häneltä odottaa hittiä, hän yllättääkin jollain ihan muulla. Siinä missä Youngin kollega Bruce Springsteen on ylivoimaisen karismaattinen ja kutsuu jokaikisen katsojan mukaan bileisiin, Young yhtyeineen kääntää selkänsä yleisölle. Sanoma kuuluu: ”Ota tai jätä.” Mutta kaikesta päätellen hän tekee jotain oikein, sillä maanantai-iltana Kaisaniemen puistoon kerääntyi yli 15 000 katsojaa. Ennen häntä kuitenkin esiintyi kaksi kokoonpanoa.

Ensimmäisenä lämppärinä soitti Latebirds All Stars, vierailijoina Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Ninni Poijärvi, Tuomo Prättälä ja moni muu. Bändin musiikkia tuntemattomalle vierailijakatras oli varsin kiva, sillä alati muuttuva yhtye pysyi virikkeellisenä. Biisilistakin oli varsin yleisöystävällinen, sillä se koostui pääasiassa lainakappaleista (muun muassa Springsteenia ja Rollareita). Tiukkapipoinen voisi marmattaa, ettei americanaa saa laulaa suomiaksentilla, mutta kokoonpanosta huokui se kaikista tärkein – musiikin ja soiton ilo. Kokemus oli kokonaisuudessaan hyvin lämminhenkinen. Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen laulama The Band -klassikko ”Evangeline vakuutti eniten.

Seuraavaksi esiintyi J. Karjalainen. Vaikka settilista koostui samoista biiseistä kuin kesän festarikiertueen muilla keikoilla, niin tällä kertaa kokoonpanoa höystettiin ainutlaatuisesti Olli Haaviston pedal steel  -kitaralla ja Juho Viljasen luotsaamalla puhallinsektiolla (molemmat esiintyivät myös Latebirdsin kanssa). Vaikka Karjalainen hehkuttikin kotiyleisölle esiintymistä, harmillisesti tiukat soittoaikataulut kävivät päälle ja normaalista täyspitkästä setistä tehtiin vain tunnin pintaraapaisu. Yleisö kuitenkin selvästi nautti sekä uusista hiteistä, kuten ”Mennyt mies” ja ”Meripihkahuone”, että vanhoista klassikoista, joihin kuuluivat muun muassa ”Telepatiaa”, ”Sekaisin” ja (kuten Karjalainen itsekin kieli poskessa totesi) ”vanha kunnon ’Hän’”. Pitkän kiertueensa loppupuolella oleva bändi veti muuten aavistuksen verran rutinoituneesti, mutta biisit, joissa oli mukana vierailijoita, olivat hyvinkin eläviä ja vivahteikkaita.

Neil Young & Crazy Horse aloitti settinsä ajallaan ilman pienintäkään merkkiä siitä, että he olisivat kavunneet paikallispubia kummemmalle lavalle. Jos joku epäili, jaksavatko päälle eläkeikäiset äijänkantturat vielä rokata, niin avausbiisi ”Love and Only Love” otti luulot pois. Nämä neljä soittajaa yhdessä muodostavat romuluisen yksikön, jonka ei järjen mukaan pitäisi toimia mutta joka laukkaan lukkiutuessaan vie mukanaan matkalle tajunnan tuolle puolen. Bändin soundi on erittäin orgaaninen, primitiivinen ja aivan valtava. Soittajat soittavat usein vääriä ääniä ja rumpali hutiloi silloin tällöin iskunsa, mutta juuri ne tekevät yhtyeestä omalaatuisen toimivan. Youngin riivattu ja maaninen tanssahtelu soiton ohella oli hauskaa seurattavaa. Koko touhu kumpusi jostain hyvin syvältä ja oli hyvin aitoa.

Ensimmäinen sähköinen setti kesti noin kolme varttia ja sisälsi vain viisi biisiä, joista kaksi oli uusimmalta levyltä ja yksi täysin uusi. ”Walk Like a Giantin”  loppu ansaitsee erityismaininnan, sillä se oli mitä hämmentävin äänikollaasi. Kitaristit laittoivat kitaransa kiertämään, rumpali takoi vapaassa tempossa rumpuja ja kaikki ulisivat vuorollaan mikrofoniin kummia samalla, kun peittyivät sanomalehtisilppuun ja muovikasseihin, jotka puhallettiin jättimäisillä tuulettimilla lavalle. Tätä on jälkikäteen kommentoitu sekä nerokkaana että myötähäpeällisenä. Itselleni tämä oli konsertin ainoa suvantovaihe.

Tämän jälkeen kaivettiin akustiset soittimet esiin neljän biisin ajaksi. ”Heart of Gold” ja Dylan-laina ”Blowin’ in the Wind” saivat yleisönkin laulamaan mukana. Sähköisen setin aikana yhtye soitti hyvin pitkälti pienessä sumpussa rumpukorokkeen edessä, mutta akustisen setin aikana Young pystyi kiertämään lavaa laulaen huuliharpputelineessään olevaan mikrofoniin. Toinen sähköinen setti sisälsi yhden uuden biisin, mutta keskittyi muuten vanhempaan tuotantoon.  Tämä setti oli myös huomattavasti kahta edellistä rennompi ja jopa hauska. ”F*!#in’ Upin” aikana bändi intoutui itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan huudattamaan yleisöä ja Young teki hyvin monitulkintaisia eleitä siitä, mitä ”fucking up” voi tarkoittaa. ”Mr. SoulinYoung puolestaan aloitti soittamalla vahingossa yhden väärän äänen, jonka bändi riemuissaan otti omakseen ja soitti tahallaan väärin aina kohdan tullessa. Yhtyeen jäsenet ovat vähemmän hymyilevää sorttia, mutta nyt hyvä meininki näkyi kasvoilta.

Liian lyhyen encoren virkaa toimitti ”Sedan Delivery”, joka kieltämättä oli pirteä rykäisy mutta biisinä todella outo valinta konsertin päätöskappaleeksi. Moni varmasti odotti ”Rockin’ in the Free Worldia” tai ”Like a Hurricanea”. Jälkimmäistä biisiä varten oli jo ripustettu sen tunnusomaiset urut ylätelineistä laskettavaksi sen varalta, että biisi olisikin soitettu.

Konsertti sisälsi sekä silkkaa tykitystä että haastavia hetkiä. Hienoimpia hetkiä eivät olleet ne muutamat klassikot eivätkä yleisönhuudatukset vaan ne hetket, kun tajusi 15-minuuttisen kappaleen hurahtaneen silmänräpäyksessä ohi. Julkaisemattomat uudet biisit olivat festaritilanteessa (sikäli kuin tuo kolmen bändin tapahtuma oli festari, vaikka tapahtuman nimi olikin Helsinki Classic Festival) rohkea veto, mutta yleisö oli vastaanottavainen. Neil Youngin sanoitukset ovat yleensä varsin yksinkertaisia ja joskus naiivejakin, mutta kun neljä vanhaa ystävää lauloi vähän epäpuhtaassa harmoniassa ”I love the Sun, I love the Sun”, niin tuli sellainen olo, että enempää ei tarvitakaan.

Satunnaiselle kuulijalle keikka oli varmasti pettymys, koska miellyttäviä akustisia klassikkoja kuultiin vain kaksi. Young koettelee artistina taiteellisen ilmaisun äärirajoja. Vaikka lipuissa lukikin Neil Young & Crazy Horse, niin hyvin moni lähes sadan euron lipun hankkinut ei varmasti tiennyt, että se tulisi tarkoittamaan sitä korviahuumaavaa räimettä ja mekkalaa, josta konsertti pääosin koostui. Hinta oli sen verran kova, että harva tuskin oli paikalla hetken mielijohteesta, mutta uskon, että yhtye myös voitti puolelleen monia kuulijoita, joille sähköinen puoli ei aiemmin ollut kovin tuttua.

Kokemus oli inspiroiva. Oli hienoa nähdä, että lähes 70-vuotiaana voi vielä olla tuossa soittokunnossa ja haastaa sekä itsensä että yleisönsä musiikillisesti. Yhtye on vuosikymmenten soittokokemuksella luonut ainutlaatuisen svengin ja äänimaailman. Nuo biisit on tarkoitettu Neil Youngin & Crazy Horsen laulettaviksi, eikä noilla soundeilla voisi kukaan muu tehdä yhtään mitään järkevän kuuloista. Pidän itse Youngista nimenomaan biisintekijänä, enkä ole aiemmin ihan täysin ymmärtänyt vouhotuksia Crazy Horsen ylivoimaisuudesta. Mutta nyt on myönnettävä: minut on käännytetty. Välillä mentiin metsään, mutta siellä poukkoilu teki koko hommasta mielenkiintoisen. Saman totesi Neil itse jo 70-luvulla kertoessaan “Heart of Goldista”: ”This song put me in the middle of the road. Travelling there soon became a bore so I headed for the ditch. A rougher ride but I saw more interesting people there.”

Settilista:
1. Love and Only Love
2. Powderfinger
3. Psychedelic Pill
4. Walk Like a Giant
5. Hole in the Sky (uusi biisi)
6. Human Highway
7. Heart of Gold
8. Blowin’ in the Wind (Dylan-cover)
9. Singer Without a Song (uusi biisi)
10. Ramada Inn
11. Cinnamon Girl
12. F*!#in’ Up
13. Mr. Soul
14. Hey Hey, My My (Into the Black)
15. Sedan Delivery (encore)

Teksti: Nicolas Kivilinna

Kommentoi julkaisua