Neil Young – miesten oma kiimaukko

Kahdeksantuhatta eri-ikäistä miestä ja muutama nainen oli pakkautunut Hartwall Areenalle odottamaan rockpappa Neil Youngia lavalle. Kymmenen minuuttia yli kahdeksan kaksi farmaria saapui estradille kylväen siemeniä lavan metalliritilöille. Siementämisen päätti Youngin istahtaminen pianon taakse ja keikka alkoi viidellä soolobiisillä, joista viimeinen ”Mother Earth (Natural Anthem)” pumpattiin menemään pömpöösillä Estey-urkuharmonilla, jota ei käytetty keikan aikana enää ollenkaan. Soolo-osuus päättyi tuholaistorjujien saapumiseen ja Youngin taustabändi Promise of the Real tuli nuorentamaan esiintymislavan ikäjakaumaa huomattavalla prosentilla.

Parikymppisistä sälleistä koostuva Promise of the Real on Willie Nelsonin pojan Lukasin bändi, jossa soittaa myös toinen Nelsonin pojista Micah, habitukseltaan erittäin kuminivelinen kordofonisti. Youngin ja bändin yhteissoitto toimi todella hyvin. Suuri ikäero johti siihen, että usein näytti siltä kuin siinä isoisä jammailisi lastenlapsiensa kanssa. Kemia oli kohdallaan ja bändi seurasi hyvin maestron mielenliikkeitä. Bändin perkussionisti Tato Melgar oli hieman outolintu kokoonpanossa, ja hänet olikin miksattu aika pienelle, joten suurta iloa tai harmia ei hänestä koitunut.

Akustinen osuus päättyi kun noin kolmasosa keikasta oli kulunut ja huomasin ilokseni, että vaikken varsinainen fani olekaan, niin olin viihtynyt todella hyvin Youngin tahdissa. Soitto oli tasaisen varmaa ja hieman rutiininomaistakin. Youngin ammattimaisuus ja pitkä kokemus loivat areenalle leppoisan ja rauhallisen ilmapiirin. Tunnelma kuitenkin sähköistyi toisen osan alkaessa kun ”Words (Between the Lines of Age)” lähti käyntiin. Sähkökitaran varressa Youngille tuli kuuma ja lavalle saatiinkin vähän seksiä kun kauhtunut flannellipaita lähti pois. Samalla kitara vaihtui legendaariseen Old Blackiin. Parikymmentä minuuttia kestänyt ”Down by the River”, todisti, että pappa jaksaa vielä revitellä kitaran varressa oikein antaumuksella.

Koko sähköinen setti oli täynnä kitarajumalointia ja vaikka ohimennen kuulinkin fanien olleen aivan pöksyt pulleina biisien loputtomista lopukkeista ja jameista ja sooloista, niin näin rivikuuntelijana olisin toivonut vähän kohtuullisuutta. Voi siltä helpotuksen tunnetta minkä koin kun esimerkiksi ”Monsanto Years” oikeasti loppui.

Rebel Content -kiertueella viimeinen biisi ennen encorea on ollut ”Rockin’ in the Free World”  ja sitä vähän odottelinkin, mutta ”Love and Only Love” päättikin varsinaisen konsertin tällä kertaa. Encoressa saimme kuulla vielä pari biisiä ja sitten kolmituntinen spektaakkeli oli ohi. Vaikka pariin otteeseen tulikin tylsää, niin olen nähnyt lyhyempiä ja pitkästyttävämpiä keikkoja vaikka kuinka paljon. Young ei turhia höpissyt yleisölle, eikä hän varsinaisesti edes esiintynyt. Hän vain oli ja teki omaa hommaansa ja se riitti. Kyllä hän sen verran yleisöä kosiskeli, että kiitti kun olemme pitäneet kauniista maastamme huolta. Sisäinen patrioottini lähes liikuttui, ja en ollut ainoa, sillä yleisön täytti hartaan taputuksen aalto. Ihan mielelläni käytin kolme tuntia elämästäni tähän.

Biisilista Neil Young, Hartwall Areena 3.7.2016:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

1. After the Gold Rush
2. Heart of Gold
3. The Needle and the Damage Done
4. Comes a Time
5. Mother Earth (Natural Anthem)
6. From Hank to Hendrix
7. Unknown Legend
8. Hold Back the Tears
9. Only Love Can Break Your Heart
10. Human Highway
11. Old Man
12. Words (Between the Lines of Age)
13. Walk On
14. Alabama
15. Down by the River
16. Mansion on the Hill
17. Everybody Knows This is Nowhere
18. Country Home
19. After the Garden
20. Monsanto Years
21. Seed Justice
22. Wolf Moon
23. Love and Only Love
    Encore
24. Cinnamon Girl
25. When You Dance, I Can Really Love