Nenäliinat esiin: The National tarjoilee rehellistä tunnetta albumillaan ”Sleep Well Beast”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 14.9.2017

Rock-musiikki käy parhaillaan läpi eksistentiaalista kriisiä maailmassa, jossa hip hop kasvaa jatkuvasti, ja on saavuttanut paljon suuremman näkyvyyden ja myynnin. Siinä missä hip hop keskittyy kokeilemaan uusia asioita ja leikittelemään modernilla teknologialla, tuppaa rock usein junnaamaan paikoillaan vanhoissa kaavoissa. Uudistustakin tapahtuu, ja esimerkiksi 2000-luvulla kovaan nousuun lähtenyt indie –skene on tuottanut monia yhtyeitä, jotka pyrkivät muuttamaan rockin soundia. The National on yksi tällaisista bändeistä.

Jos vertaa bändin uutta ”Sleep Well Beastia” kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen loistavaan ”Boxeriin”, on monia eroavaisuuksia huomattavissa. Tällä albumilla sähkökitaroiden rooli on tarkemmin harkittu, ja kyseinen rockin tavaramerkkisoitin ei todellakaan dominoi tai edes soi koko ajan. The National on hionut tasaisesti soundiaan albumeilla kuten ”High Violet” ja ”Trouble Will Find Me”. Uudella albumilla musiikin luonne on jälleen hieman muuttunut, kappaleiden koostuessa pitkälti luurankomaisista loopeista, hyvin maanläheisestä tuotannosta ja paljaasta instrumentaatiosta. Autotallissaan jammaavan, olutta kiskovan äijäporukan sijaan albumi kuulostaa studiossa työskentelevältä, modernilta ja vakavalta muusikkoryhmältä. ”Sleep Well Beastilla” riffi ei ole kuningas, särö ei saturoi ääniaaltoja ja pitkä tukka ei heilu. Sen sijaan tunne, sooninen arkkitehtuuri ja rehellisyys värittävät reippaasti tarkkaan piirrettyjen ääriviivojen yli.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

The National on pelkistänyt ja riisunut soundiaan tuntuvasti tälle albumille. Avausraita ”Nobody Else Will Be There” on simppelin ja taakse asettuvan rumpubiitin ohjaama, rauhallinen pianokappale, joka aloittaa albumin pehmeästi. ”Walk It Back” sisältää teräviä synth bass –iskuja sekä kauniisti koristelevia, kaiutettuja kitararaitoja, samalla kun rumpali keskittyy takomaan enimmäkseen tomeihin soitettua, kumisevaa komppia. Solisti Matt Berninger laulaa Nick Cave –tyylisellä puhelaululla, joka tuo tekstin hyvin lähelle kuulijaa. Tällainen koruton, monologimainen tulkinta saa kaiken kuulostamaan aidommalta. ”Empire Linessa” rumpukone rullaa eteenpäin kuin kiskoilla lasisen, marimbaa muistuttavan syntetisaattorimelodian pomppiessa ympärillä. Seesteiset jousimatot hengittävät sisään ja ulos taustalla. Samaan tyyliin jatkaa hauras ”I’ll Still Destroy You”, jossa rumpukoneen looppi tahdittaa, jääpuikon kirkkaiden marimbasoundien kolistessa kaiken yllä. Kappaleen lopussa intensiteettiä kasvatetaan kuin nuppia kääntämällä. Villit jouset täyttävät stereokentän rumpukuvion innostuessa ja monimutkaistuessa. Toisinaan albumin herkkyys, henkilökohtaisuus ja pelkistetyt sovitukset tuovat mieleen Nick Cave And The Bad Seedsin loistavan, vuonna 2016 ilmestyneen albumin ” Skeleton Tree”.

Levyltä löytyy myös joitakin perinteisemmän rock –yhtyeen dynamiikkaa lähestyviä kappaleita. Editors kohtaa Joy Divisionin –tyylisessä kappaleessa ”Day I Die” on hyvin suoraviivainen rakenne ja jämäkkä rumpukomppi. Rapeat sähkökitarat kirskuvat melodisesti syntetisaattorien asettuessa tällä kertaa taka-alalle. Samassa hengessä kulkee ”The System Only Dreams In Total Darkness”, jossa sähkökitarat toimivat jälleen silmukkaan taivutettujen melodisten likkien toistajana, kun syntetisaattorit sakeuttavat keitosta. Kappaleesta löytyy myös ihka oikea kitarasoolo. Kunnon rock and roll –meininkiin päästään Queens Of The Stone Age –henkisessä kappaleessa ”Turtleneck”, jossa on todella vahvaa blues –mojoa. Yliajetut kitarat pöristelevät ja ujeltavat kummassakin kanavassa samalla kun murea bassolinja juoksee taustalla. Kertosäkeessä päästään ärhäkkääseen voimasointumaratoniin ja rumpali pääsee soittamaan lujaa komppia pelteihinsä.

Ongelmaksi muodostuu albumin tietynlainen luonnosmaisuus. Toisinaan musiikista syntyvä mielikuva on kuin lukisi jonkun päiväkirjaa ja kuuntelisi jonkun Logic –äänitysohjelman kansioissa muhivien projektien luurankoja. Monet kappaleista tulevat iholle joko kyyneliä rutistelevalla tavalla, kuten huokaileva ”Nobody Else Will Be There”, rehellinen ”Born To Beg”, hauras ”I’ll Still Destroy You” tai romanttinen illan viimeinen hidas ”Dark Side Of The Gym”, tai sitten ne ovat kuin alkoholilta haisevalla hengityksellä varustettu, herkälle päälle sattunut kaveri, kuten ”Walk It Back”, ”Guilty Party” ja ”Sleep Well Beast”. Loopit ja simppelit ornamentit antavat vapauden rakentaa niiden ympärille vaikka mitä, mutta toisinaan rakennelmat tuntuvat suhteellisen keskeneräisiltä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Lisäksi albumi tuppaa toisinaan käymään jopa liian uneliaaksi. Ripeämmässä tempossa esitettyjä, iskeviä rock –kappaleita albumilla on vain kolme. Muita kappaleita ohjaavat kauniisti soitetut piano-osuudet, simppelit rumpuloopit ja Berningerin unelias laulutyyli. Torkahtaminen on aito vaara, ja unenpöpperöinen kuulija saattaisi lyödä albumin päälle ”snoozefest” –tarran. ”Walk It Back” olisi muutoin loistava, mutta sen pituus on venytetty kuuteen minuuttiin heittämällä siihen todella pitkä puhesample, jonka jälkeen ei edes palata alkuperäiseen ideaan, vaan viedään kappale perusteettomasti uudelle tielle.

Albumin idea on miellyttävä. Kasa henkilökohtaista tekstiä sisältävää, paljasta ja herkkää musiikkia. Bändi hyödyntää hienosti teknologiaa samalla, kun se vie rockinsa minimalistisempaan ja riisutumpaan suuntaan. Kauniiden ja rauhallisten kappaleiden joukossa jokainen äänekkäämpi ja nopeampi rock –kappale pääsee todella loistamaan, ja nämä kappaleet nousevatkin albumin parhaimmistoon. Silti sen vahvuus on tunteessa ja rehellisyydessä. Lopputulos on hienoa ja kaunista kuunneltavaa, mutta jotenkin tuntuu, että tällä ei saavutettu kaikkea sitä, mitä yritettiin. Vähän kuin aamuyön tunteina istuisi yksin parvekkeella katsomassa auringonnousua, kun ei ole parempaakaan tekemistä.