Nicole – Hävityksen Huoneet

Nicole ei ole pitänyt kiirettä, ikinä. Välillä tuntuu siltä, että onkohan yhtye enää edes olemassa, kunnes tuleekin pari nopeaa keikkaa tuost noi vaa Meshuggahin kanssa. ”Tuomittujen Joukkoon” -albumistakin on jo vierähtänyt nelisen vuotta, mikä on paljon tässä ”äkkiä-kaikki-heti-tähän-valmiina-ilmatteeksi-nyt” -kulttuurissamme. Tuo levy tarjoili Nicolea entistä tiukemmassa, ahtaammassa, synkemmässä ja armottomammassa muodossa, mikä jakoikin yhtyeen fanit kahteen porukkaan: niihin, jotka pitävät uudesta brutaalimmasta ilmeestä sekä niihin, jotka tahtovat takaisin ne kivat puhtaat laulut. Yhtye on kuin kasvanut teini-iän itsensälöytämisvaiheesta valmiiksi aikuismieheksi – katkeraksi, synkäksi ja itsepäiseksi sellaiseksi. Vanhanaikaisessa cd-sinkkumuodossa elokuussa julkaistu ”Horros” antoi ymmärtää yhtyeen hieman vetäytyneen menneisyyteensä, mutta lieneekö asiat kuitenkaan sillä tolalla tämän ”Hävityksen Huoneet” -pitkäsoiton kanssa?

Jos ”Tuomittujen Joukkoon” olisi vaikka tuleen tuikattu talo, olisi ”Hävityksen Huoneet” jo kytemään alkanut rakennus, jossa alkavat tuhon jäljet näkyä, palanut liha haista ja pelastustoimet todetaan liian myöhäisiksi. Se ei pyri edellisen albumin räjähtävyyteen vaan ottaa mustemman, synkemmän, raskaamman ja säälimättömämmän otteen kuulijastaan. Sanoitukset maalailevat taas piilottaen symboliikkansa alle aihioita kuolemasta, ihmisyyden ja yhteiskunnan pahuudesta ja rappiosta. ”Kuolleet Ystävät” on henkilökohtaisempi teksti kuin vaikkapa edellisen levyn koskettava koulusurmista kertova levyn nimikkobiisi. Tietyllä tapaa koko albumi tuntuu läheisemmältä kuin edeltäjänsä, mutta ei hyvässä eikä huonossa.

Mitään syrjähyppyä yhtye ei musiikissaan tee tällä albumilla pariin edelliseen levyyn nähden, vaan maisemat näyttävät tutuilta ja turvallisilta, mutta vauhtinumikkaa on hölläilty. Ainoa kummallisuus taitaakin olla aluksi laiskalta ja junnaavalta kuulostava, mutta lopulta maaniseksi kasvava ”Naamiot”. Muuten homma sujuu totuttuun tapaan, tällä kertaa vain vauhdin muutokset ovat kärjistetympiä: silloin kun laahataan, edetään rauhassa, ja vauhdin yllättäessä se onkin sitten taas menoa. Levyn tunnelma pysyy koko ajan painostavan raskaana. Aivan kuin olisi sen samaisen palavan talon sisällä yrittäen päästä pois, mutta savu laskeutuu koko ajan niskaan, mikä pistää etenemään makuultaan silmät kirvellen ja henkeä ahdistaen. Levy on siis kuin tulipalon pelastussimulaatio tai sitten tuhopolttostimulaattori riippuen siitä, millainen nälkä sinulla nyt ikinä onkaan ja mikä sitä parhaiten ruokkii.

Kuten ennenkin, laulaja Laitala murinoi ja karjuu kurkun pohjalta selkeästi artikuloiden amerikkalaiseen tyyliinsä ja kitarat narisevat ja runnovat rumpalin ohjastamina. Musiikki tukeutuu edelleen vahvasti siis rumpalin ja kielisoittimien yhteiseen rytmiin, eikä kukaan karkaa sooloilemaan missään vaiheessa. Mielelläni olisin enemmän tahtonut saada rumpuja esiin, sillä Ville Sahakangas on mielestäni Suomen parhaimmistoa pallillaan. Olisin myös kaivannut lisäväriä ja rajojen yli menevää tulkintaa laulun osalta. Esimerkiksi Lamb Of Godin Randy Blythen ulosanti on niin selkäpiitä kylmäävää siksi, että sieltä kuuluu läpi virheitä ja haavoittuvaisuutta, joka samalla lisää lauluun brutaalia intensiivisyyttä ja nostaa sen muun musiikin seasta yli kuulumaan. Semmoisia pieniä yksityiskohtia ja korviin särähtäviä jännitteitä tahtoisin Nicolenkin musiikissa kuulla. Tiedän tiedän, on tyhmää verrata bändejä keskenään ja toivoa toisen tekevän samalla tavalla kuin toinen, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Ei aina tarvitse olla niin loppuun asti hiottua tasaista pölliä, vaan välillä on kiva saada haavoja ja tikkuja sormiin, kun oikein ruvetaan ahkeroimaan hiki hatussa. Nicole kuulostaa edelleen paljon muilta bändeiltä, edellä mainittujen lisäksi mieleen tulee Chimaira ja Deftones, joka tosin on hieman jäänyt uran alkuvaiheiden vaikuttajaksi. Kuitenkin levy levyltä Nicole on luonut enemmän ja enemmän omaa ilmettä, ja yhtyeen tunnistaa nopeasti jo ensitahdit kuullessaan.

”Hävityksen Huoneet” ei vieläkään ole aivan täysi napakymppi , mutta taas ollaan lähempänä sitä. Se on tiukka kokonaisuus, jaksaa soida puuduttamatta pituuteensa, eikä kappaleista mikään kompuroi toisen edessä, vaan ne tukeutuvat toisiinsa kuin merihädässä olevat, poislukien se kapteenin, joka kompastelee pelastusveneeseen ja rantaan turvaan ensimmäisenä. Kuten edellinenkin levy, tarvitsee tämäkin paljon työtä avautuakseen; kun se vihdoin avautuu, on siitä moneksi kerraksi kuunneltavaa, mikä ennustelee levylle pitkää ikää. En ole varma, miten tuottajana toimineen Mikko Herrasen ote näkyy levyllä, mutta ei se ainakaan ole loppupellillistä polttanut. Kyllä tällä terävällä keihäällä finaaliin heitetään helposti! Perkele, jos ei heti lopeta vertauskuvien viljelyä, ei se lopu ikinä…

8½/10


Kappalelista:

1. Vihollisteni peilit
2. Resistanssi
3. Harha
4. Kuolleet ystävät
5. Uneen kahlitut
6. Langenneet
7. Naamiot
8. Kuolleen sydämen aika
9. Varjeltu kadotus
10. Hävityksen huoneet
11. Monumentti
12. Ajan ulkopuolella

http://www.nicoleband.com/

https://www.facebook.com/nicoleband

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Kommentit