Nicumo otti aimo harppauksen uuden albumin myötä – arviossa yhtyeen kolmas pitkäsoitto ”Inertia”

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 9.5.2020

Vuonna 2017 toisen pitkäsoittonsa julkaissut Nicumo on viime vuosina soittanut tasaisesti keikkoja niin kotimaassa kuin ulkomailla. Yhtyeelle tutuksi ovat tulleet niin eri Suomen läänit kuin Norja, Unkari ja Japanikin. Ahkera keikkailu on kantanut hedelmää, sillä maaliskuun lopussa julkaistulta kolmannelta albumilta, ”Inertialta”, voi kuulla kovan työn kantaman tuloksen.

Tapio Anttiroikon, Atte Jääskelän, Hannu Karppisen, Sami Kotilan ja Aki Pusan muodostama Nicumo on kypsynyt, kehittynyt ja kasvanut valtavasti ”Inertia”-albumin myötä. ”Inertiaa” kuunnellessa huomaa selvästi eron yhtyeen edeltävään ”Storms Arise” -albumiin verrattuna. Aikanaan Nicumon toisella albumilla vaikutuksen tekivät niin Hannu Karppisen monipuolinen ääniala kuin yhtyeen melankoliaa pursuva soundi. Kolmannella pitkäsoitolla yhtälö on pitkälti sama kuin ”Storms Arisella”, mutta vuosien tuoma kokemus ja viisaus ovat auttaneet Nicumoa saavuttamaan entistä syvällisemmän, tummemman ja puhuttelevan ulosannin. Osa kiitoksista menee taatusti masteroinnin hoitaneelle Svante Forsbäckille, jolla on kunnioitusta herättävä CV, mutta merkittävimmät kiitokset ansaitsee itse yhtye.

Toisin kuin ”Storms Arise”, Nicumon uusin albumi menee suoraan asiaan ja aloittaa melodioiden ja melankolian ilotulituksen ”Three Pyres” -kappaleen muodossa. ”Dark Rivers” kaapii esiin tuhdimpaa soundia, jolla saadaan ihokarvat pystyyn. Todellisen yllätyksen antaa kuitenkin ”Same Blood”, jolla kuullaan viettelevä saksofoniosuus Mikko-Ilari Ojalan soittamana. Vokalisti Hannu Karppisen matala ääni, joka muistuttaa paikoitellen Sabatonin Joakin Brodén ääntä, loistaa aggressiivisesti laulattaessa. Ääni ei kuitenkaan hyydy eikä haparoi puhtaasti laulaessakaan, päinvastoin – koen, että Karppisen ääni kuulostaa jopa aavistuksen väkevämmältä, kun hän tulkitsee ”Mother And The Snake”- ja ”Time Won’t Heal” -kappaleiden kaltaisia kevyempiä sävellyksiä. Erityisesti näillä kahdella kappaleella Nicumon sävellykset menevät ihon alle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Inertia” on erittäin onnistunut albumikokonaisuus, mitä sitä kiertelemään. Kappaleiden välillä vallitsee miellyttävä kontrasti ja balanssi, joka pitää otteessaan. Ennen kaikkea levy saa palaamaan äärelleen uudelleen ja uudelleen, mikä on erityisen hyvä merkki. Melodioiden ohessa ”Inertian” lyriikat antavat kuuntelijalle sulateltavaa, jos niihin haluaa perehtyä. Itse koin sanoitukset mielenkiintoisiksi, ja ne näyttelevät tärkeää osaa tätä albumia. Kaiken kaikkiaan ”Inertia” on melankolinen, upea, väkevä ja puhutteleva metal-albumi, jolla Nicumo taatusti loksauttaa yhä useamman kuuntelijan leuat sijoiltaan.