Nightwish @ Ratinan Stadion 31.7.2015

Nightwish kuuluu siihen suomalaisbändien vähälukuiseen ryhmään, jotka keikkailevat kotimaassa harvakseltaan ja lähinnä festivaaleilla sekä suuremmissa keikkapaikoissa. Tarkemmin ajateltuna uransa samoihin aikoihin aloittaneet illan muut esiintyjät Children Of Bodom ja Sonata Arctica kuuluvat samaan ryhmään. Jokaisen edellä mainitun bändin kotimaan keikoilla on ilmassa suuren ”urheilujuhlan” tuntua ja sankareiden kotiinpaluun henkeä.

Jalometallia illan bändit ovat yhteensä ansainneet seinilleen aivan poskettomat määrät ja levymyynnit lasketaan maailmalla miljoonissa. Ei huono saavutus pitkätukkaraggareilta. Ei tarvitse mennä kuin muutama vuosikymmen taakse ja suomalaisbändien ”maailmanvalloitukset” olivat yleisiä naurunaiheita sekä monen bändin saavuttamaton haave oli päästä vaikka keikalle Helsingin Jäähalliin ulkomaalaisten kollegoiden tavoin. Verta, hikeä ja olutta on todella virrannut niistä päivistä.

Nightwish on jo kesän aikana suorittanut kotimaassa pari korkean profiilin esiintymistä ja Ratinan sanottiin olevan bändin produktioista tähän asti se suurin sulka hattuun. Aikataulun mukaan Sonata Arctican oli määrä aloittaa kello 17.30. Tästä ei onneksi paljoa lipsuttu, vaikka mainittuun aloitusaikaan teknikot vielä tekivät laskuharjoituksia mikrofoneihin.

Rock ’n’ roll – aiheisen alkunauhan siivittämänä läpi keikan hymyillyt rumpali Tommy Portimo käynnisti bändin osuuden ”Reckoning Night” – levyn biisillä ”White Pearl, Black Oceans”. Yleisöä ei stadionmittarilla ollut saapunut vielä sankoin joukoin, mutta tyhjälle Ratinalle bändin ei missään tapauksessa tarvinnut esiintyä. Soundit olivat vähän suttuiset ja saattoi olla, että tuulella oli oma osuutensa tähän.

Alku oli vähän jähmeän oloista niin lavalla kuin yleisössäkin. Vasta kolmas biisi ”FullMoon” sai vauhdikkaan meiningin aikaan ja siitä lähtien yhtyeen olikin helppo lasketella maaliin. Vastaanotto oli riehakkaampi bändin soitellessa Kakon mainitsemaa ”old schoolia”. Tosin uudemmastakin materiaalista laulu ”I Have A Right” sai vieressäni olleen nuoren miehen varsin liikuttuneeseen tilaan ja biisin tekstillä oli hänelle selkeästi syvä ja tärkeä merkitys.

Hetki herkistelyä väliin ”Tallulah” – biisin tahtiin ja loppu olikin sitten rivakampaa tahtia. ”Wolves Die Youngin” jälkeen soitetusta ”Destruction Preventeristä” Kakko kertoi hauskan yksityiskohdan mainitsemalla, että laulu perustuu hänen lapsuuden ajatukseen, että jos pahat jenkit hyökkäävät Suomeen, niin kyllä Neuvostoliitto suojelee. Viimeisenä soitettu ”Don’t Say A Word” alkoi Tony Kakon pitkällä kiitospuheella kaikille eilen, tänään ja huomenna – lipun ostaneille ja näin elävien ihmisten soittamien livetilaisuuksien tukemiseen osallistuneille. Biisi päättyi iloluonteisesti vodka –aiheen ympärille. Kakko jakoi yleisön kolmeen osaan ja hänen kysyessä ihmisten tarpeista näiden tuli huutaa vodka. Oma lohkoni voitti selkeästi äänen voimakkuudessa.

Bändi soitti rutiininomaisesti perusvarman keikan. Ei mitään vikaa, mutta ei suurta hurmiotakaan. Vokalisti Tony Kakko jaksoi pitää showta yllä alusta asti, mutta siitä huolimatta lava tuntui pelkistetyssä muodossa olevan bändille vähän liian suuri. Parhaansa he varmasti tekivät, mutta Portimon ja kosketinsoittaja Henrik Klingenbergin hoitaessa hommat omilla korokkeillaan tilaa jäi yksinkertaisesti liikaa täytettäväksi. Väliajalla oli tarkoitus kipaista kentän perältä kahvit, mutta salakavalasti selän takana yleisömäärä oli lisääntynyt niin, että totesin jonojen olevan liian pitkät minulle.

Ilman juontaja Heta Hyttisen hehkutuksia Children Of Bodom hiipi lavalle ja lohkaisi ilmoille kysymyksen ”Are You Dead Yet?”. Yhtyeellä tuntui olevan verenmaku suussa ja armoa ei paljoa annettu. Nyt lavalla ei ollut aikaisempaan tapaan bändillä nähtyjä barbeque–juhlia eikä makkaraa kärvennetty vaan keihäiden annettiin soida. Sonata Arcticaan verrattuna COB oli synkempi ja väkivaltaisempi, mutta silti pirteämpi.

Samainen synkkyys saattoi karkoittaa yleisöstä niitä, jotka olivat viehtyneet illan muiden artistien puhtaampaan ulosantiin. Bodomin vastaus aiheeseen oli soittaa ”vanhaa shittiä” eli ”Hate Me”. Kaikesta huolimatta todistin ”Halo Of Bloodin” aikana ensimmäistä näkemääni stadionmoshpitiä. ”Everytime I Dien” aikana tempo hieman laski, mutta muuten yhtye veteli vauhdilla menemään. Syksyllä ilmestyvältä ”I Worship Chaos” – levyltä ei kuultu yhtään maistiaista vaan menneisyyden pölyjä tomuteltiin kunnolla.

Alexi Laihon soittaminen on melkoista sormiakrobatiaa ja kiipparisti Janne Wirmanin kanssa he vetivät kimpassa aikamoisia tilutuksia huolimatta siitä, että luulisi illan koleuden tuntuneen ammattilaistenkin sormissa. Ilmeisesti muun yhtyeen kimppaparturista ulos jääneistä Wirmanin veljeksistä Roope Latvalan poistumista paikannut Antti hoiti hommansa vähäeleisesti, mutta yhtä lailla pätevästi.

Herra Laihon välispiikit ovat joskus aiheuttaneet myötähäpeän pilkahduksia, mutta toisaalta ne ovat kyllä kliseistä huolimatta aitoa rock–meininkiä. Välispiikit ovat  kyllä yllättävän vaikea laji, jos haluaa olla jotenkin innovatiivinen ja perinteistä vapaa. Janne Wirman muuten kertoi anekdoottina spiikissään, että COB ja Nightwish ovat aikanaan jakaneet yhteisen keikkamyyjän joka oli ollut sitä mieltä, että kummastakaan bändistä ei tule yhtään mitään. Toivottavasti hänelle oli lähetetty kutsu Ratinalle.

Wirmanin mukaan teknisten ongelmien vuoksi yksi biisi jouduttiin jättämään väliin, mutta loppuun paiskatut ”Downfall” ja ”In Your Face” viimeistelivät varman työn. Bändi ei turhia jäänyt jauhamaan vaan välittömästi oman soiton loputtua Beastie Boys kehiin ja exit. Sitten alkoikin tunnelma tiivistyä eikä enää ollutkaan niin väljää. Bodomin lopetettua juontaja Hyttinen ilmoitti, että paikalla oli yli 23 000 ihmistä. Nightwishin aloittaessa se näkyi ja kuului.

Tasan kello 21.00 räjähti pommit ja yhtyeen viimeisimmän levyn, konsertin hetkellä 17 viikkoa Suomen virallisella listalla viihtyneen, ”Endless Forms Most Beautifulin” avausraita ”Shudder Before The Beautiful” oli käynnissä. Yhtye soitti hiljempaa ja selkeämmin kuin illan muut orkesterit tai sitten vain tiivis väkijoukko vaimensi volyymia. Hiljaa musiikki toki ei tullut.

Viime levyn kiertueella esitetty mielipuolisuuden sävyttämä hieno sirkus oli ajettu alas. En tiedä miten kiertueen muilla keikoilla lavastus on hoidettu, mutta Ratinassa se oli mykistyttävän upea. Uudemmat Nightwish –levyt on massiivisia paketteja ja niiden sisäistäminen on vienyt ainakin itselläni aikaa. Livenä sen sijaan kaikki kolahti kerralla paikoilleen. Valon, heijastettujen kuvien ja äänen muodostama tyylikäs kokonaisuus oli niin täydellinen, että ne antoivat lauluille aivan uutta elämää. Vaikka hetkittäin unohdin itseni jonkin osa-alueen pauloihin, niin mikään kokonaisuudessa ei ollut väkinäistä eikä päälle liimattua. Yksittäisiä huippukohtia on vaikea nostaa esille, sillä koko esitys oli yhtä juhlaa.

Livenä bändin kruununa toimi laulaja Floor Jansen. Hänessä yhdistyvät samaan aikaan  kuningattaren ajaton ylevyys ja maanläheisen ystävän lämpö, hevarimaisuus ja teatraalinen dramatiikka. Hän on raudanluja ammattilainen, joka hymyilee ihmisille ja kuten esimerkiksi ”Amaranthin” aikana antaa heidän osallistua laulullaan mukaan juhlaan. Täydellinen keulakuva, joka laulaa yhtä sujuvasti voimalla ja raspilla kuin oopperatyylillä.

Paljoa ei taakse jäänyt muukaan bändi: Marcon upea laulu, Empun ja tuuraavan rumpalin Kai Hahdon hymyily ja Tuomaksen kaikkensa antava esiintyminen oli upeaa seurattavaa. Unohtaa ei sovi useammankin instrumentin parissa toiminutta Troy Donockleyn panosta.

Biisivalinnat keskittyivät pääasiassa uuteen levyyn, joten dvd:llekin kuvattuun keikkaan ei ollut valittu helppoa greatest hits–tietä. Uuden levyn yhdestätoista biisistä kuultiin kahdeksan. Rohkea valinta, joka ei ollut lainkaan huono ratkaisu.Vanhemmista biiseistä Marcon yksinlaululla ja kitaralla aloittama ”The Islander” oli selvästi yleisölle mieluinen pala, kuten myös myöhemmin esitetty ”Sleeping Sun”. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen ohjelmistoon oli nostettu myös ”Oceanborn” – levyn ”Stargazers”. Taustaheijastuksiin oli nähty vaivaa ja ne oli maulla tehtyjä, kuten esimerkiksi ”Ghost Love Scoren” kynttilät. Keikan päättäneen ”Greatest Show On Earthin” elämän moninaisuutta kuvaavat heijastukset ”we were here” – lauseen kera saivat vallan hiljentymään. Sama vaivannäkö koski koko esitystä ja missään ei menty aidan matalalta kohdalta. Myös lavan reunalla olleet screenit saavat suuren kiitoksen. Loppuun vielä Tampereen taivaalle ammuttu ilotulitus, mikä antoi kakulle viimeisen silauksen.

Skeptinen saatoin olla ennen keikkaa jutun toimivuudesta, mutta minut hiljennettiin niistä ajatuksista tyystin ja kerrankin Suomen kesän synkkä ja epävakaa sää oli hyödyksi valomeren keskellä.

Väheksymättä lainkaan muun bändin panosta, niin yleisöä katsellessa tuli mieleen, että Tuomas Holopainen ansaitsisi kultaisen taikurin hatun päähänsä. Hän on onnistunut englanninkielisillä lauluillaan kaivamaan esiin ja yhdistämään yhdeksi yleisöksi suomalaisissa syvällä asuvan jurouden merkkityypit ja eskapismista elävät lapsenmieliset ikikeijukaiset. Hän on murtanut vanhoillisen normaaliuden ja nykyaikaisen hörhöyden rajat. Se ei ole ihan vähän se.

Shudder Before The Beautiful//Yours Is An Empty Hope//Amaranth//She Is My Sin//Dark Chest Of Wonders//My Walden//The Islander//Elan//Weak Fantasy//Storytime//Endless Forms Most Beautiful//Alpenglow//Stargazers//Sleeping Sun//Ghost Love Score//Last Ride Of The Day//The Greatest Show On Earth

Nyt se oli nähty; ensimmäinen suomalaisen heavy rockin stadionkonsertti. Ratina oli hyvä keikkapaikka, vaikka Suomen sääolosuhteissa saa ulkoilmakonserteissa varautua kaikenlaiseen. Tulevaisuuden kannalta oikeastaan ainoat huolet olivat yleisön suhteellisen korkea keski-ikä ja kännykät, joilla piti kuvata itseään bändin edessä, sivulla että takana sekä soittaa kaverille ja kuvata samalla videopätkää. Onneksi kiellettyjen esineiden listalla oli myös selfiekepit. Muuten sai kävellä pois tyytyväisiä askelia.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Markus Helander