Nightwishin uskalias uskonloikka – Ennakkoarvostelussa huhtikuussa ilmestyvä ”Human. :II: Nature.”
Tämän ennakkoarvion otsikko ei ehkä ole maailman osuvin ottaen huomioon Nightwishin primus motorin eli Tuomas Holopaisen uskonnolliset vakaumukset, tai pikemminkin niiden puutteen. Toisaalta taas viime tiistainen vierailuni Helsingin Finnvox-studiolla Nightwishin huhtikuussa julkaistavan ”Human. :II: Nature.”-albumin ennakkokuuntelutilaisuudessa herätti ajatuksen, että uskonloikasta tässä juurikin on kyse. Vaikka Tuomas Holopaisen, ja samalla koko yhtyeen, itseluottamus tuoreinta luomustaan kohtaan on silmin ja korvin havaittavissa, ei albumi ainakaan allekirjoittaneelle räjäyttänyt pankkia kertalaakista, ja suuren yleisön vastaanottavaisuutta voi vain arvuutella.
Albumi käynnistyy pitkähköllä introlla, joka omissa korvissani soi pahaenteisenä, äkäisenä ja voimakkaana. Vaikka tupla-albumin ykköslevy kellottaa kokonaisuudessaan vain kolmisen varttia, tekee teoksen ensimmäinen osa pian selväksi, ettei sillä ole kiire mihinkään. Musiikillista matkaa on ehtinyt kulua jo hyvä tovi, ennenkuin ihmislaulua kuullaan ensimmäistä kertaa Floor Jansenin tulkitsemana. Juuri kun ehdin ihmetellä musiikin tarttuvuuden puutetta, kajahtaa ämyreistä niin tajuntaan porautuva riffi Emppu Vuoriselta, että niskalihakset alkavat elää omaa elämäänsä kuin itsestään.
Mainos päättyy
Vaikka albumin kakkosraita ”Noise” on valikoitunut levyn ensimmäiseksi sinkkulohkaisuksi, koittaa itselleni suurin innostuksen hetki kappaleen ”Harvest” tullessa soittovuoroon. Tarttuva kertosäe, Troy Donockleyn suoritukset niin puhaltimien kuin mikrofonin äärellä, sekä onnistunut tasapaino muiden instrumenttien sovituksessa tekevät ”Harvestista” silkkaa musiikin juhlaa. Vain yhden kuuntelun perusteella en uskalla varmasti sanoa, mutta mukaansatempaavuudellaan ”Harvest” tuo mieleen jopa edellislevyn ”Alpenglown”.
Jos ”Harvest” antoikin Troy Donockleyn paistatella hetken kirkkaimassa valokeilassa, ”Pan”-kappaleessa Emppu Vuorinen ottaa tilaa haltuun riffittelyllään Jansenin häikäistessä taas lauluosuuksillaan. Loppulevy sulautuu omassa tajunnassani saumattomaksi kokonaisuudeksi, josta tietyt yksityiskohdat pilkahtelevat esiin sieltä täältä. ”How’s the Heart?” vie mennessään Troyn musisoinnin ja Floorin laulutulkintojen siivittämänä, ”Tribalissa” Kai Hahdon rumputyöskentely nousee framille Jansenin laulaessa aggressiivisimmillaan, ja ”Endlessness” puolestaan on pauhaavine jousineen ja Floorin julistavine äänensävyineen väkevän painostava loppukaneetti levylle. ”Procession” sen sijaan lipuu itseltäni ensikuulemalta ohi jättämättä tarkkaa muistijälkeä. Musiikin ja lauluosuuksien sävy tekee selväksi, että kyse on raskaista aiheista, mutta sanoitusten ja selkeiden koukkujen puute pakottavat jättämään tarkemman mielipiteen muodostamisen tuonnemmaksi.
Mainos päättyy
Albumikokonaisuuden ensimmäistä puoliskoa on aikaa sulatella kymmenisen minuuttia kestävällä väliajalla, jota seuraa orkestraalinen ”All the Works of Nature Which Adorn the World”. Jos joku mietti, mitä seuraa edellislevyn päättäneen ”The Greatest Show on Earth”-eepoksen jälkeen, vastaus on tässä: pahempi nimihirviö, joka kestää verrokkiaan kymmenisen minuuttia kauemmin. Näin siis pelkistetysti sanottuna, todellisuudessa ”All the Works of Nature Which Adorn the World” on täysin itsenäisen identiteetin omaava intohimoinen kokeilu säveltäjältä, jolle elokuvamusiikki on jo kauan ollut lähellä sydäntä. Teoksen alkusanoissa Holopainen julistaa naispuolisen kertojaäänen kautta rakkauttaan luontoa kohtaan, ja seuraavan puolituntisen aikana kuulija talutetaan läpi monisävyisten tunnelmien, joiden tulkkina toimivat vuoroin tuomiopäivän pasuunat, vuoroin leikkisät kosketinkuviot. Loppua kohden alussakin kuultu kertoja messuaa, kuinka tämä pieni sininen pallomme on ollut koti kaikelle, mitä on nyt ja on koskaan ollutkaan. Kuulijan mielentilasta riippuen tämä paatos kuulostaa joko täysin aiheelliselta ja musiikkiin sopivalta, tai vaivaannuttavan alleviivaavalta. Omat ensituntemukseni olivat lähimpänä jälkimmäistä, mikä toisaalta kertoo Holopaisen kyvystä välittää viesti pelkän instrumentaalisen musiikin voimin.
Tilaisuuden lopuksi toimittajakunnalle näytettiin vielä pian julkaistava musiikkivideo albumin ykkössinglestä ”Noise”. Provosoivassa videossa alleviivataan perusteellisesti digitalisoituvan maailman ongelmallisuutta ja sitä, kuinka ihmiset kirjaimellisesti sulkevat ruutujensa ulkopuolisen maailman tajunnastaan. Videopätkän sanoma oli kristallinkirkas, ja lopputekstien päätyttyä joku yleisöstä heittikin ilmoille ironisesti, kehtaako joku mennä pyytämään selfietä paikallaolleilta bändinjäseniltä Tuomakselta, Kailta ja Markolta. En nähnyt montaakaan, jolla olisi pokka moiseen riittänyt.
Kuuntelusession alussa paikalle saapuneet toimittajat saivat paperiliuskat, joihin pyydettiin kirjaamaan albumin herättämiä ajatuksia. Raapustin tuolle paperille bändiä ja edustajiaan varten terveiset, jotka toistan nyt tässä: ”Human. :II: Nature.”-teoksen ensikuuntelu herätti kysymyksiä, joihin olen innokas saamaan vastauksen tulevaisuudessa lisäpyöräytysten myötä. Koko joukosta ”Harvest” jäi mieleeni kirkkaimpana yksittäisenä hetkenä. Uutta ”Nemoa”, ”Amaranthia” tai ”Storytimea” tältä albumilta et löydä. Sen sijaan kärsivällinen kuulija voi löytää uudistuneen ja kahleistaan vapautuneen Nightwishin, joka musiikillaan menee minne tahtoo, ja on tarpeeksi rohkea odottaakseen kuulijoiden seuraavan perässään.
Mainos päättyy
Teksti: Ossi Kumpula
Kuvat: Jyri Kinnari
English version:
Courageous leap of faith – Early review of the upcoming Nightwish album ”Human. :II: Nature.”
The title of this preview may not be the most appropriate considering the religious convictions, or lack thereof, of the band’s primus motor, Tuomas Holopainen. Nevertheless upon hearing Nightwish’s new album ”Human. :II: Nature.” for the first time last Tuesday at Finnvox studios in Helsinki, it occurred to me that a leap of faith is what this is. Even though Holopainen, along with the rest of the band, are obviously proud of their latest creation, I was personally not blown away at first listening, and the reactions of the general public are anyone’s guess at this point.
Mainos päättyy
The album starts with a long intro, which, to my ears, sounds overbearing, powerful, and aggressive. Even though the first part of this double album lasts for only about fourty-five minutes, it soon becomes clear that the record is in no hurry. The musical journey lasts for a while before we hear human singing for the first time, courtesy by Floor Jansen. Just as I am about to wonder at the lack of musical hooks, the speakers thunder with a first class riff by guitarist Emppu Vuorinen. On cue, the muscles in my neck take on a life of their own, and the headbanging is real.
While ”Noise”, the second track on the album, is set to be the first single, my own personal excitement reaches its peak when ”Harvest” comes along. Catchy chorus, Troy Donockley’s performance on vocals, pipes, and whistles combined with a perfect balance between the rest of the instruments make this track a true musical wonder. I can’t say for sure based on just one listening, but ”Harvest” sounds like it has the same hit potential as ”Alpenglow” from the previous album.
Whereas ”Harvest” gives Troy Donockley some time in the limelight, ”Pan” sees Emppu Vuorinen take the center stage with his riffing, while Floor Jansen yields another compelling vocal performance. The rest of the album blends into a seamless whole, where certain details shine through here and there. ”How’s the Heart?” whisks you away with Troy’s musicianship and Floor’s voice, ”Tribal” is a drumming show-of-force by Kai Hahto, with Jansen singing at her most aggressive, while ”Endlessness” ends the album with roaring string arrangements and Jansen’s proclaiming vocal lines. ”Procession”, on the other hand, drifts by my ears without leaving a strong first impression. The tone in the music and the vocals tell me we’re dealing with grave matters here, but the lack of lyrics and melodic hooks postpones forming my final opinion on this to a later date.
Mainos päättyy
The journalists present were given a 10-minute break after the first half of the album before the second one, an orchestral composition called ”All the Works of Nature Which Adorn the World”. A true tongue twister, and the answer to your question what would follow after ”The Greatest Show on Earth”, the epic ending track of the previous album. ”All the Works of Nature Which Adorn the World” is a passionate musical experiment from a composer for whom movie scores have been a major source of inspiration for ages now. The instrumental begins with Holopainen, via proxy of a female narrator, professing his love for nature. What follows is a 30-minute orchestral piece which takes the listener through a magnificent scope of emotion and atmosphere. At times the instruments roar with the sound of impending doomsday, at others the notes are high and playful, as if in a fairy tale. Towards the end we hear the same narrator as before, preaching about how our pale blue dot is home to all things that are and have ever been. Depending on the mood of the listener, this pathos sounds either extremely befitting and to-the-point, or awkward over-exposition. At this point my feelings are inclined towards the latter, which in turn speaks to Tuomas Holopainen’s ability to relay a message through instrumental music alone.
The listening session was capped with a showing of the music video for the upcoming single ”Noise”. The provocative video underlines perfectly the problems of a world making a shift towards virtual reality, where people are obsessed with their screens to the point of shutting out the real world. The message of the video couldn’t have been clearer, and after the credits rolled, someone from the audience jokingly dared anyone to ask a selfie from Tuomas, Kai or Marko; the band members who were present for the occasion. I didn’t see too many people volunteering.
At the beginning of the listening session we were given small paper slips to write down our first impressions of the album. I’ll give you the same summary I scribbled down for the band and their management. Upon first hearing, ”Human. :II: Nature.” evoked questions I am eager to find answers for in the future, after giving the album a few more spins. Among all the tracks, ”Harvest” stood out above the rest as the album’s finest moment. You will not find a new ”Nemo”, ”Amaranth”, or ”Storytime” on this album. What you will find, instead, is a renewed and unleashed Nightwish, who take their music wherever they please, and who are courageous enough to expect the listeners to follow them along.
Review: Ossi Kumpula
Pictures: Jyri Kinnari