Nordiksella rytisi jälleen! Hellsinki Metal Fest palasi kuumempana ja suurempana toiselle vuodelleen

Hellsinki Metal Fest kohosi toiselle vuodelleen Helsingin jäähallin kupeeseen Nordiksen alueelle metalheadien iloksi, ja kasvanut festari tarjoili upeita keikkoja erinomaisin artistein ensimmäisenä päivänään. Kuuman kostea sää piti tunnelman helvetillisen hikisenä kuten olla pitää, ja alueelle saavuttuani olin todella vakuuttunut festarin miljööstä, ja alueen muutoksista: päälava oli saanut kasvupyrähdyksen viime vuodesta, ja jäähallin sisätiloissa istumakatsomotkin oli osittain otettu käyttöön kävijöitä varten. Vaikka itse alue oli mukavuuksiltaan mitä parhain, oli rannekkeenvaihdossa harmillisesti ongelmia. Moni joutui odottamaan sisäänpääsyä pitkiä aikoja, sillä ennakkovaihtopisteet eivät olleet vetäneet niin hyvin festarivieraita, kuin mitä järjestäjät olisivat odottaneet. Pienistä mutkista huolimatta oli tunnelma kuumassa perjantai-iltapäivässä metalheadien osalta hilpeän hyväntuulinen, ja ilmassa oli odotuksen tunnelmaa. Vuoden 2024 Hellsinki Metal Fest oli alkamassa, ja perjantaipäivä oli kuorrutettu mitä mielenkiintoisimmin artistein. Siispä pidemmittä esittelyittä perjantain keikkojen pariin!

Alueelle saapuessani kuului ulkokentältä raskaita thrash-metal säveliä kuopiolaisen Deathchainin voimin. Bändin viikkoa aikaisemmin Saarihelvetissä nähneenä pidin esimerkillisenä, kuinka paljon ihmisiä bändi oli kerännyt lavansa läheisyyteen, ja kuinka tälläkin festarilla bändi soitti aivan loistavaa settiä. Bändipaitojen meri ympäröi Deathchainia, ja tuntui siltä, että yleisön tunnelma oli viritettynä oikealle taajuudelle alkavaa ryminäviikonloppua varten. Harmillisesti ennätin paikalle vasta setin loppupäässä, mutta sen mitä kuulin bändistä, oli yhtä raskasta ja vakuuttavaa kuin viikkoa aikaisemmin Saarihelvetissäkin. Moshpitinkin olin huomaavinani lämmittelytuokiona, ja koin, että olen saapunut paikalle juuri kun bileet olivat alkamassa viikonlopun osalta – Loistavaa paahtoa alkavaan päivään.

Kasvaneen päälavan avauksen kunnian sai loistava Wolfheart. Bändi ei ole soittanut tänä kesänä Suomessa muilla festivaaleilla, ja Wolfheart kiitti yleisöään paikallaolosta settinsä aikana. Bändi on kiertänyt tänä kesänä vain ulkomaalaisia festivaaleja, ja uusi albumi on käytännössä valmiina, odottamassa julkaisua. Wolfheart veti päälavan edustalle hyvin yleisöä, ja päät moshasivat mallikkaasti. Kun setin toinen kappale ”The Hunt” alkoi soimaan, kohoilivat sarvet ilmaan ja yleisön huomio fokusoitui myös lavoja ympäröiviltä baari-alueilta kohti päälavaa. Olen kerta toisensa jälkeen uskomattoman vakuuttunut Wolfheartin lavakarismasta, ja erityisesti kappaleen ”Boneyard” aikana tuntui siltä, että koko bändi oli kuin liekeissä. Harmillisesti minulle jäi tunne, että setti jäi sisällöltään hieman laimeammaksi valoisassa iltapäivässä aiempiin livekokemuksiini verrattuna bändin parissa. Parhaimmat Wolfheartin keikat olen nähnyt hämärissä klubimiljöissä, joissa pimeys ruokkii bändin soundia. Onneksi talvi on tulossa uuden albumin ”Draconian Darkness” kera – ja toivottavasti myös hämärin klubikeikoin. Setin päätti komeasti ”The Hammer” ja tässä huomasin, että yleisö alkoi jo varovaisesti valua kohti sisälavaa tsekkiläistä Gutalaxia varten. Jään innolla odottamaan tulevaa uutta albumia, joka näillä näkymin julkaistaan 6. syyskuuta 2024.

Kenelle ei Gutalax olisi tuttu? Vaikkei bändin nimi itsessään sanoisi mitään, tunnistaa kuka tahansa enemmän ”metal-instagramissa” pyörineenä röhkivät örinät ja vessahuumoriaiheiset moshpitit, joissa on ulkomaalaisilla festivaaleilla nähty jopa bajamajoja crowdsurfaamassa. Tunnustan, että odotin tätä keikkaa HMF:n perjantain tarjonnasta eniten, ja kylläpä show olikin odotuksen arvoinen. Sisälavan kenttäalueella näkyi valkoisia haalareita, vessapaperirullia, sekä vessaharjoja, ja huomasin hymyileväni leveästi, kun Ghostbustersin tunnusmusiikki saatteli tsekkiläisen Gutalaxin lavalle. ”We love disco dance music, and so we are going to play it for you beautiful people!” – Näin aukesi moshpit, ja Gutalaxin tunnuksenomaiset röhkivät soundit pääsivät ilmoille tanssivan yleisön fiilistellessä mukana. Vaikkei bändin tuotanto ole itselleni entuudestaan kovinkaan tuttua, olin todella vakuuttunut bändin fanikunnan omistautumisesta kappaleen ”Poopcorn” aikana, jolloin pitissä kimpoili vessapaperirullia, ja vessaharjat kohoilivat ilmaan sarvien sijasta. Myös wall of death oli korvattu, kuten jo varmaan arvaattekin, ”wall of shitillä”, joka oli istumakatsomosta keikkaa seuranneelle suorastaan naurua herättävän hilpeä kokemus – kuten bändi totesi, säännöt ovat samat, mutta nimi on parempi. Yleisö hurrasi ”Gu-ta-lax! Gu-ta-lax!” ja minusta alkoi tuntua siltä, että en ehkä eksoottisempaa livevetoa ole metallin saralla aikaisemmin päässyt näkemään. Kappaleiden nimet nostattivat suorastaan punaa poskille. Bändin basistille omistettu kappale ”Robocock” esiteltiin yleisölle sellaisin esipuhein, etten niitä edes kehtaa tähän kirjoittaa, mutta voitte vain arvata mille osa-alueelle kommentit kiinnittyivät, ja millaisen vastaanoton bändi sai näine esitteilyinensä kappaleelle. Muita setissä kuultuja kappaleita olivat muunmuassa ”Vaginapocalypse”, ”Diarrhero” ja ”Assmeralda”, ja energia oli koko keikan läpi permannon osalta riehakkaan energinen. Huhhuh, keikka oli huumoria ja metallia parhaana pakettina, jossa vessahuumori kukoisti hilpeän yleisön voimin. Hymy huulilla oli helppo jatkaa iltaa päälavalle Emmurea varten.

Sitten synkempien uutisten pariin – Emmure saapui kuin synkkänä pilvenä päälavalle, ja toi mukanaan euforisia tiloja herättävät breakdownit suoraan Yhdysvalloista. Emmuren fanikunta koostui HMF:ssä selkeästi festarikansan nuoremmasta sukupolvesta, ja ilahduin huomatessani, kuinka myös varttuneempi polvi virittäytyi modernin deathcoren soundeihin. Bändin energia lavalla on suorastaan räjähtävää, ja kun ”You Asked for It” avasi setin ja Frankie Palmeri pääsi ääneen, olivat niskat eturiviläisillä jo kaksin kerroin. Emmuren soundia on mielestäni hankalaa lukita yhden genren sisälle. Elementtejä on niin deathcoresta ja metalcoresta, kuin nu-metalille ominaisista soundeista, mutta itse Emmurelle tunnuksenomaisena pidän taattua breakdown-nirvanaa. Vaikka soundi on raskas ja kitaroiden särö on tuntuva, on kokoonpanon musiikki suorastaan tanssittavaa, kuten Frankie Palmeri lavalla todisti esitellessänsä tanssitaitojaan two-stepin voimin. Kokonaisuudessaan setti oli täysiveristä modernia paahtoa, jossa kuitenkin bändi jouti tekemään töitä saadakseen yleisönsä moshpittiin. Pieni pitti saatiin aikaiseksi, mutta oliko soundi niinkin väkevää, että yleisö halusi keskittyä kuuntelemiseen? Setistä itselleni jäi erityisenä herkkuna mieleen kappaleen ”Smokey” järisyttävä raskaus, joka tuntui niin tärykalvoilla kuin niskalihaksissa pitkälle iltaan. Kokonaisuutena jäi minulle Emmuresta hyvä fiilis, mutta tuntui siltä, että bändi olisi odottanut yleisöltään enemmän.

Perjantai jatkui coresoundin siivittämänä The Amity Afflictionin parissa. Kuten jo bändin suosiosta pystyi bändipaitojen perusteella alueella olettamaan, oli päälavan edusta täynnä yleisöä Yhdysvaltalaisen metalcorebändin ottaessa lavan haltuunsa. Setin avasi kenties bändin tunnetuin kappale ”Pittsburgh (No Intro)” ja energia keikalle oli sen voimin sinetöity. The Amity Afflictionin energia huokui bändistä, ja yleisö fiilisteli mukana kukin tavallaan. Niin moshaajat kuin moshpittiläiset pääsivät tunnelmaan kuin ruokkien bändin energiaa, ja keikkaa oli ilo seurata. Hellsinki Metal Fest kuuli upean 14 kappaleen setin, jossa kuultiin tuotantoa kokonaisuudessaan kuudelta eri albumilta. Suureksi ilokseni vuoden 2014 ”Let the Ocean Take Me” albumin tuotanto pääsi oikeuksiinsa usein kappalein, joista ihoa kananlihalle nostattelivat muunmuassa ”My Father´s Son”, ”Lost & Fading” ja ”Don´t Lean on Me”. HMF kuuli myös tuoretta vuoden 2023 ”Not Without My Ghosts” albumin satoa, josta kappale ”I See Dead People” kuulosti livenä vielä upeammalta kuin kuulokkeistani. The Amity Afflictionin setin päätti dramaattinen ”Soak Me in Bleach”, jonka tunnelma sai suorastaan sanattomaksi. Tulkinta oli todella kaunis, ja kappale toi itselleni mieleen korona-ajan, jolloin kulutin ”Everyone Loves You… Once You Leave Themin” tuotantoa kuin karkkia. The Amity Afflictionin debyytti Suomessa oli upea, ja toivon bändin palaavan pian takaisin keikkalavoillemme.

Seuraavaksi suuntasin kohti pienempää ulkolavaa, jossa odotin innolla Deicideä – enkä ollut ainoa. Huikealla 160-sentin pituudellani en keikasta paljoa valtavan yleisömassan seasta nähnyt, mutta onneksi soundi ratkaisee. Deicide oli tähän väliin iltaa täydellinen annos paahtoa, jossa spontaanit niskalihasharjoittelijat ja moshaajat ulottuivat pitkälle lavan edustalta, ja tuntui siltä, että lavan kapasiteetti oli bändin suosiolle jopa alimitoitettu. Setin alussa oli pieniä starttiongelmia äänen kanssa, jotka kuitenkin korjaantuivat nopeasti keikan jyrähtäessä käyntiin kaikessa komeudessaan. Deicide soitti korvia hivelevän raskaan setin, jossa metallin synkin sävy kajahti ilmoille muunmuassa kappalein ”Once Upon the Cross”, ”Sacrificial Suicide” ja ”Sever the Tongue”. Kelpoa death metallia jonka olisin toivonut pääsevän suuremmalle lavalle kapasiteetin repeillessä liitoksistaan. Keikkaa seurannut ystäväni, joka oli päässyt lavan edustan tuntumaan kommentoi soundin olevan upea – tätä en itse päässyt parhaimmassa merkityksessä kommentoimaan jäädessäni taka-alalle väenpaljouden massassa. Fiilis kuitenkin ratkaisi tämänkin setin osalta, ja Deicide teki livenä lähtemättömän vaikutuksen pieneen death metal sydämeeni.

Ilta jatkui saksalaisen Heaven Shall Burnin voimin päälavan tuntumassa, jossa fiilis oli bändin osalta katossa. Raivo oli selkeästi päivän sana bändin energisessä setissä, ja paidaton Marcus Bischoff piti huolta siitä, että yleisö hikoili mukana täysillä. Hellsinki Metal Festival kuuli muunmuassa kappaleet ”My Heart and the Ocean”, legendaarisen coverin Edge of Sanityn kappaleesta ”Black Tears” ja raivoisan ”Endzeitin”. Heaven Shall Burnin jälkeen olin vaikean valinnan edessä, kun Satyricon ja Soen esiintyivät limittäin. Aloitin Satyriconin setin parissa pienemmän ulkolavan tuntumassa, kun törmäsin jälleen ongelmaan, jossa pituuteni petti minut jälleen. Keikka keräsi niin paljon yleisöä pariinsa, että jouduin jälleen tyytymään keikasta nauttimiseen audiovisuaalisin avuin. Se mitä kuulin, oli tosin kaikkea jota Satyriconilta voi odottaa. Myös loppumattoman battlevest massan ihailumahdollisuus oli mukava plussa, jossa näin toinen toistaan upeampia patchi-takkeja yleisön pakkautuessa kakkoslavan edustalle. Setti jyrähti käyntiin pahaenteisen synkällä ”To Your Brethren in the Darkilla”, joka herätti suoranaista hurmosta bändin uskollisessa fanikunnassa. Itselleni suoranaisia kylmiä väreitä iholle nostatti ”Filthgrinder”, jonka soundi oli kuin hunajaa sielulle. Satyriconin setti oli alun osalta aivan uskomaton, ja kun aika oli siirtyä Soenin pariin sisälavalle, mietin kahteen kertaan olisiko minun pitänyt jäädä kuulemaan setti loppuun. Kuulin, että setin oli päättänyt vuoden 2006 albumin ”Now, Diabolical”-albumin kappale ”K.I.N.G”, jonka näkemättä jäämisestä olisin pyyhkinyt katumuksen kyyneleitä, ellei Soenin setti olisi ollut myös jäähallin sisätiloissa unohtumaton.

Soenin keikka se sitten vasta upea olikin jäähallissa. Myönnettäköön, että Satyriconin soundien jälkeen keikka tuntui sisällöllisesti pehmeämmältä, mutta tämä oli upea kontrasti viimeisen parin tunnin jälkeiseen paahtosessioon. Ruotsalaisen Soenin setti aukesi kappaleella ”Sincere”, ja Joel Ekelöfin upea ääni kantautui upeasti sisälavan hämärässä tunnelmassa. Olisin odottanut bändin vetävän enemmän festarivieraita sisälavan äärelle, mutta ehkäpä ulkona odotettiin jo viimeisenä päälavalle perjantai-iltana astuvaa Avantasiaa. Soen soitti kokonaisuudessaan kymmenen kappleen setin, johon mahtui tuotantoa neljältä albumilta. ”Memorial” oli yksi viime syksyn ilahduttavimmista albumijulkaisuista, jota oli upeaa päästä kuulemaan livenä, ja vielä neljän kappaleen voimin. Itselleni yksi setin kohokohdista oli uuden albumin nimeä kantava kappale ”Memorial”, jota odotin kovasti pääseväni kuulemaan. Tällaisen keikan jälkeen en voi kuin vain toivoa, että Soen jatkaa Suomessa keikkailua jatkossakin.

Kokonaisuudessaan Hellsinki Metal Festin perjantai oli unohtumaton kattaus, josta oli lähes mahdotonta tehdä valintoja sen osalta, mitä menisi katsomaan. Mikäli jokin perjantain mahtavista bändeistä, joita en tässä artikkelissa maininnut kiinnostaa sinua, suosittelen ottamaan Ossi Kumpulan kirjoittaman liveraportin luettavaksi englanninkieliseltä puoleltamme. Artikkeliin löydät tästä linkistä.