Norjalaisbändien juhlaa Blastfestissä Bergenissä 17.–20.2.2016, osa 2/2
Bergenissä järjestetty Blastfest keskittyi tänä vuonna 100-prosenttisesti norjalaiseen musiikkiin. Ensimmäisten päivien jälkeen vitsailin, että minun pääbändini on tullut jo nähtyä ja voin keskittyä sosiaaliseen puoleen. Mutta vielähän festarilla oli paljon tarjottavanaan.
Perjantai 19.2.2016
Perjantaina ennen festareitten alkua Bergenissä näkyi jopa hetkellisesti outo valoilmiö nimeltään aurinko. Onneksi sitä kesti vain hetken, ja pian tuli taas räntää ja vettä vuorotellen. Muuten täydellisessäkin kaupungissa on varjopuolensa, Bergenissä se on ehdottomasti sää, joka on vähintäänkin kostea suurimman osan vuodesta. Mutta sääilmiöitä tänne ei tultukaan nyt seuraamaan, joten nokka kohti Blastfestiä jälleen iltapäivän tunteina.
Mainos päättyy
Osaltani perjantain aloittajaksi osui Solefald, joka edustaa Norjan häröilyosastoa. Muutenkin perjantain kattaus kallistui jonkin verran tähän suuntaan. Solefaldin keikka alkoi intronauhalla, jonka soidessa lavalla nähtiin vain taiteilija maalaamassa. Tämän jälkeen bändi saapui lavalle (taiteilijan jatkaessa työtään) ja potkaisi käyntiin hämäräperäisen tunnin. Jollain tasolla vaikutuin bändin esiintymisestä, sen verran mielenkiintoisella tavalla se yhdisteli keikkaansa bläkkiä, folkia ja jopa industrial-vaikutteita. Tuntui myös, että bändillä oli sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Myös Solefald-aiheinen maalaus valmistui keikan loppuun mennessä. Aivan yhtä vaikuttunut en ollut päälavan seuraavasta aktista. Manes meni itselleni jo liian elektroniseksi, mutta kuvaajamme tuntui tykänneen bändin keikasta kovastikin.
Minulle puolestaan kolahti noiden päälavan bändien välissä Sardinenin puolella veivannut Slegest. Tein valinnan bändin puoleen aivan viime sekunneilla; samaan aikaan yläkerrassa olisi voinut todistaa One Tail, One Headin keikkaa. Mutta koska olin bändin nähnyt hiljattain, osui arpa siis Slegestin kohdalle. Tämäkään valinta ei ollut lainkaan huono: bändin monia eri metalligenrejä sekoittava musisointi osui kuulohermoon mukavalla tavalla. Eteenpäin groovattiin vauhdilla ja voimalla. Kuultiinpa keikalla jopa saksofonisoolo, mikä ei ehkä ole ensimmäinen asia, jota metallikeikalta odottaisi. Myös bändin levy-yhtiön edustajia oli nyökyttelemässä keikalla hyväksyvästi, ja he kehuivatkin omaa suojattiaan monin sanakääntein. Ihan niin suurta hehkutusta en itse olisi bändille antanut, mutta vähintäänkin Kehityskelpoinen-leiman.
Manesin kikkailun aikana harjoitin siis lähinnä alakerrassa tarinointia, mutta sitten olikin taas aika kiivetä Studion puolelle kuuntelemaan, mitä annettavaa Norjan Funeralilla puolestaan olisi meille. Jaksoin seurata bändin fiilistelyä noin puoli keikkaa, mutta oivalliselta hidastelulta se kuulosti ja upposi doomin ystäville varmasti kuin kuuluisa kuuma veitsi voihin. Itse uhrasin puolet keikasta alakerran stonerille ja ehdin vilkaista Krakow’n keikkaa hetken aikaa. Bändi ei sinällään ole saanut minua aikaisemminkaan innostumaan, mutta hyvinhän se asiansa kuitenkin hoitaa.
Mainos päättyy
Häröilybändien putki jatkui vielä myös päälavalla, jonne ICS Vortex johdatti viime vuonna ”Arcturian”-levyn julkaisseen Arcturuksen. Hellhammerin rumpukioski oli taas vakuuttavan näköinen ja kokoinen, ja kyllähän tuo mies rummuttelun jalon taidon osaa. Vortex puolestaan sätki lavalla tuttuun tyyliinsä äänijänteitään venytellessään. Meininki oli juuri tälle bändille sopivan hämärä. Tässä vaiheessa itseäni alkoi varmaan painaa jo pienoinen festariväsymys, joka osittain johtui ehkä siitä, että perjantain bändit eivät minuun täysin pyyteettömästi iskeneet. Siksi pitikin käydä taas hetken aikaa katselemassa meininkejä muualla kuin soittolavojen tuntumassa. USF Verftetin miinuspuoleksi täytyy laskea entisestään vähentyneet istumapaikat. Perjantaina jalat nimittäin tuntuivat olevan tulessa pelkästään seisoskelusta.
Mutta eipä sitä auttanut valittaa, sillä loppuillan ajaksi nämä taidepläjäykset loppuivat ja palattiin perusasioiden äärelle. Arcturuksen jälkeen pienemmillä lavoilla oli taas harmittava päällekkäisyys, kun yhtä aikaa keikkansa heittivät Cor Scorpii Sardinenissa ja Djevel Studiossa. Valinta ei kuitenkaan ollut liian vaikea – kohti Studiota siis. Tässä vaiheessa sai kokea varmaan pahimman ryysiksen tuossa kopperossa, mutta Djevel kyllä puolitti väkipaljoudesta aiheutuneen harmituksen, onhan se ehdottomasti yksi kovimpia Norjan ”uudemmista” black metal -bändeistä. Kun yhtyeestä löytyy sellaisia tekijämiehiä kuin vokalisti Erlend Hjelvik (Kvelertak), rumpali Dirge Rep (mm. Gehenna) ja basisti Mannevond (mm. Koldbrann), ei jälki voi olla huonoa. Tämän Djevel osoitti myös Blastfestissä. Keikka oli aivan alusta lähtien täyttä tykitystä ilman turhia hiimailukohtia. Viime vuonna ilmestynyttä ”Saa Raa og Kald” -levyä selvästi promotoitiin vieläkin, ja näinhän se täytyy tehdäkin. Djevel oli ehdottomasti kaiken hidastelun jälkeen illan kovin akti.
Putki jatkui tästä hienosti, kun päälavan valtasi 1349. Lavalla nähtiin siis toinen kova kannuttaja perjantain aikana, kun Frost antoi omalle patteristolleen kyytiä. Reilun kymmenen vuoden takainen ”Hellfire”-levy oli keikalla hyvin edustettuna, mikä jopa hiukan yllätti. 1349 on myös siitä mielenkiintoinen bändi, että yleensä se on täyttä murhaa, mutta välillä saattaa syyllistyä hiukan tasapaksuihin keikkoihin. Tällä kertaa näin ei onneksi käynyt, vaan 1349 paahtoi menemään täysillä läpi koko keikkansa. Minun puolestani tämä yhtye olisi saanut olla koko perjantain pääesiintyjä, mutta eihän minua sentään soittojärjestystä päästä suunnittelemaan.
Vielä tämän jälkeen oli edessä valinnan paikka, kun samaan aikaan olisi lauteilla ollut 3rd Attempt ja Nekromantheon. Oma valintani kallistui ensimmäisen puoleen muutamastakin syystä: bändi heitti marraskuussa Oslossa todella intensiivisen keikan ja soitti toisaalta alakerran Sardinenissa, jossa ei ollut niin kova tungos kuin Studiossa. Vaikka syyt olivat osittain hyvinkin itsekkäät, ei valinta mitenkään huono ollut. Vasta yhden levyn julkaissut 3rd Attempt nousi heti levyn ilmestyttyä kovaan kuunteluun. Blastfestissä se jälleen osoitti olevansa myös pirun kova live-bändi, joka antaa kaikkensa yleisön viihtyvyyden eteen. Vokalisti Ødemark sai jälleen verensä vuotamaan lavalla. Vier
ailevina tähtinä nähtiin myös Blood Red Thronen miehistöä, mikä täydensi keikkaa hienosti. Tähän olikin hienoa päättää oma Blastfest-perjantainsa. Koska jalat todellakin olivat tässä vaiheessa kuin tulessa eikä Ihsahn bändinä kiinnostanut laisinkaan, päätin siirtyä toisaalle, mistä löytäisi istumapaikankin. Kuvaajamme Jani sinnitteli kuitenkin vielä paikalla, koska odotti Ihsahnin esiintymästi kovasti. Bändi oli aloittanut keikkansa tarkalleen aikataulun mukaisesti, mutta yleisöstä oli tuossa vaiheessa kadonnut ainakin kolmannes. Moni muukin oli siis minun laillani siirtynyt toisaalle jatkamaan iltaansa. Myöskään toinen Kaaoszinen edustaja ei keikasta innostunut, koska keikan alkupään biiseistä puuttui se kuuluisa ”jokin”.
Lauantai 20.2.2016
Viimeistä festaripäivää käynnisteltiin taas iltapäivään asti Garagessa istuskellen, mutta hyvin ehdimme jälleen pelipaikalle Kholdin alkuun. Pitkälti Tulus-miehistöstä koostuva bändi on vakuuttanut aina, kun olen sen livenä onnistunut todistamaan. Saman se teki myös helmikuussa 2016 Blastfestissä. Keikassa ei ollut mitään erityistä ja raflaavaa, mutta bändin eleetön, junan lailla eteenpäin kulkeva jyräys vain on niin hypnoottista, ettei se voi kuin viedä mukaansa. Täytyy antaa erityiskiitos festariorganisaatiolle siitä, että jokaisen päivän päälavan avausakti oli erittäin toimiva valinta. Samalla porukka saatiin paikalle heti festaripäivän alkuun.
Sardinenin puolella vuoroon pääsi puolestaan piakkoin uuden levyn julkaiseva Vredehammer, jonka black/death kaikui aivan hyvälle määrälle yleisöä. Bändi on selvästi yksi noususuhdanteesta nauttiva trio, ja tokihan tälle soisikin lisää suosiota. Jokin aivan viimeinen niitti bändin esiintymisestä kuitenkin tuntuu puuttuvan, että se pääsisi suurempien kastiin. Lisää treeniä, lisää keikkaa, niin hyvä tästä vielä tulee. Samaa ongelmaa ei ole päälavan seuraavaksi haltuun ottaneella Einherjerillä. Viimeisin ”Av Oss, For Oss” -levytys valoi uskoa siihen, että bändillä on vielä paljonkin annettavaa viikinkimetallin kentillä. Tuolta levyltä kuultiinkin Røkerietin lavalla useampi viisu. Tuskassa vielä triona keikkansa vetänyt bändi on nyt saanut täydennystä kokoonpanoonsa ja vokalisti Grimar oli ainakin Blastfestiin ottanut basson haltuunsa. Vaikka uusi levy on toimiva kokonaisuus ja iskee takaraivoon myös livenä, oli hienoa kuulla keikkasetissä myös parinkymmenen vuoden takainen ”Dragons of the North”. Kokonaisuutenakin keikka oli silkkaa hienoutta!
Seuraavaksi kävin vilkaisemassa Sahgin doomailua, mutta koska se ei saanut innostumaan sen suuremmin, kiipesin ennakkosuunnitelmistani poiketen Studion puolelle vain todistaakseni ehkä yhden koko festarin energisimmistä keikoista. Blood Tsunami paiskoi omaa thrash metaliaan sellaisella voimalla ja energialla, että vanhusta alkoi melkein hikoiluttaa. Bändi aiheutti ehdottomasti yhden koko festareitten isoimmista Ohos-efekteistä, mikä kertoo aina siitä, että tarjolla on ollut äärimmäisen tiukka pläjäys. Pieni rässipala lauantai-iltaan tuli juuri sopivaan kohtaan, varsinkin kun bändi tarjoili sen äärimmäisen tiukalla otteella. Tämän bändin rumpujen takaa löytyy muuten eräskin Faust-niminen herra.
Tässä vaiheessa bändien seuraamisessa tuli hienoinen luova tauko, kun seuraavat aktit jäivät taustamusiikin asemaan. Muutaman vuoden tauon jälkeen aktivoitunut Red Harvest oli aivan napsakkaa kuunneltavaa, samoin uudelleen kasattu Green Carnation. Jos näistä paluun tehneistä bändeistä jompikumpi pitäisi nostaa paremmuusjärjestyksessä edelle, niin oma valintani osuisi Red Harvestin kohdalle. Blastfestissä raportoijaa kuitenkin taisi vaivata jo jonkinlainen bändiähky, koska tässä välissä huomio kiinnittyi ennemminkin muihin asioihin kuin lavalla musisoiviin henkilöihin.
Mutta yksi oli vielä jäljellä – ja tämä sai myös huomioni palaamaan lavalle. Oikeutetusti festarin viimeisen päivän (ja samalla koko Blastfestin) pääesiintyjäksi oli nostettu Bergenin omat pojat eli Abbath. Vaikka debyyttialbumi ”Abbath” ei ansaitsekaan suurinta mahdollista ylistystä, live-keikkaa odotin joka tapauksessa suurella innostuksella. Keikka pyyhkäistiin käyntiin levynkin avaavalla ”To War!” -rallilla, ja siitä sauhuttiin eteenpäin niin omien kuin herra Abbathin aikaisempien bändien covereiden voimin. Tosiasia ainakin toistaiseksi on se, että Immortalin ”Nebular Ravens Winter” toimii keikallakin paremmin kuin vaikkapa bändin oma ”Fenrir Hunts”. Mutta ei se tarkoita, että Abbath huono olisi, ei todellakaan. Lisäksi bändin nokkamiehen itseironia on vailla vertaansa: mukana keikalla olivat kaikki mahdolliset kliseet ja asennot, joista on tehty kovasti kuvamuunnelmia. Myös Kingin lavapreesens on vakuuttava ja intensiivinen – muut live-soittajat jäävät väistämättäkin näiden kahden herran varjoon. Keikalla kuultiin siis bändin oman debyyttilevyn biisejä, Immortal-covereita ja muutama I-cover. Aika näyttää, millaiseksi bändin oma tuotanto kehittyy myöhemmin. Mutta Blastfestissä Abbath puolestaan näytti olevansa loistava live-esiintyjä. Tähän oli hyvä päättää Blastfest 2016 ”All Shall Fallin” sävelten kaikuessa päässä. Ensi vuonna uudelleen!
Teksti: Rudi Peltonen
Kuvat: Jani Kormu / Kormugraphy
