Norjan viikinkiveteraani Helheim on julkaissut yhden uransa parhaista levyistä: Arviossa ”Rignir”

Kirjoittanut Antti Mikkolainen - 19.4.2019

Jo yli pari vuosikymmentä miekkaansa kalisuttanut Helheim ei näytä hyytymisen merkkejä. Veteraanibändi on viime vuodet pitänyt yllä rivakkaa julkaisutahtia, ja edellinen ”landawarijaR”-albumikin ilmestyi vain muutama vuosi sitten. Huhtikuussa Dark Essencen kautta julkaistava ”Rignir” on järjestyksessään yhtyeen jo kymmenes täyspitkä, ja totuttuun tapaan muinaisskandinaavinen perinne on vahvasti läsnä tälläkin kertaa. Tällä kertaa inspiraationlähteenä on toiminut myös yhtyeen kotikapungin Bergenin ilmasto erityisesti syys- ja talvikuukausina, jolloin luonnolla on taipumus nostattaa tummanpuhuvia tuntemuksia poloisen ihmisen mieleen. ”Rignir” tarkoittaa sadetta, ja koska levy on saanut innoituksensa luonnossa esiintyvistä sääilmiöistä, on kappaleetkin nimetty tätä silmällä pitäen. On sadetta, myrskytuulta, kylmää, lunta ja jäätä. Innoittajana ovat toimineet tietenkin myös Eddan jumaltarustot.

Helheim on aina vahvasti tuntunut jonkin verran tunnetumman maanmiehensä Enslavedin hengenheimolaiselta. Kummankin bändin kehityskulku on varsin samankaltainen alkaen viikinkiteemaisesta black metalista kehittyen lopulta progressiivisia aineksia sisältäväksi materiaaliksi. Kai tätä voi viikinkimetalliksikin kutsua. Aivan turhaan on Helheim jäänyt suosiossa verrokkinsa varjoon, ja väittäisin yhtyeen olevan jopa Enslavedia mielenkiintoisempi tapaus. Halutessaan voi yhtymäkohtia löytää myös Einar Selvikin ja Ivar Bjørnsonin hieman enemmän kansanmusiikivaikutteita sisältävään Skuggsjá-projektiin, ainakin mitä käsittelyssä olevaan uuteen Helheim-levyyn tulee.

Ensimmäinen asia, johon huomio kiinnittyy ”Rigniriä” kuunneltaessa, on black metal -vokaalien lähes täydellinen puuttuminen. Levy vietetään muutamaa kohtaa lukuunottamatta kokonaan puhtaiden vokaalien parissa. Tämä ei tosin ole uutta; ”Rignir” jatkaa melko luontevasti samalla linjalla edellisten levyjen ”raunijaRin” ja ”landawarijaRin” kanssa. Nyt tyyli on kuitenkin viimeistelty huippuunsa. Kappaleet ovat pidemmänpuoleisia ja tuotanto on hiottu viimeisen päälle toimivaksi. Kitarat kirskuvat black metalin tyyliin, ja rummut kumisevat tyylikkäästi. Tuotanto on totta vie kohdillaan, eikä mitään ylimääräistä härpäkettä ole väkisin tungettu mukaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levy starttaa varsin yllätyksellisellä albumin nimikkokappaleella, joka erottuu selvästi muista lätyn kappaleista ollen samalla lätyn parasta antia. ”Kaldr” esittelee hieman agressiivisemman otteen ja sisältää kaikuja vanhasta black metal -materiaalista. Vanhaa kunnon rääkylauluakin kuullaan. Seuraavana kuultava ja hämyisesti alkava ”Hagl” on taas jotain aivan muuta ja tuo progevaikutteet entistä selkeämpinä esiin. Raskaspoljentoisempi ”Snjóva” riffittelee raskaasti kehkeytyen hymnimäiseen kuoroon. ”Ísuð” sisältää lap steel -kitaraa, jota soittaa vieraileva muusikko Ole André Farstad. ”Vindarblástr” marssittaa levyä eteenpäin ja ”Stormviðri” tunnelmoi. ”Vetrarmegin” päättää levyn viikinkimäisiin tunnelmiin. Kaiken kaikkiaan levy soljuu läpi pääasiassa keskitemmolla, välistä jopa hitaahkosti ja variaation kustannuksella, mutta tästä huolimatta mielenkiinto pysyy yllä loppuun saakka.

”Rignirillä” soivat luonto, sen tummuus, sateen symboliikka sekä talvikuukausien estetiikka. Uskaltaisin väittää, että ”Rignir” on yhtyeen paras levy sitten vuoden 2011 ”Heiðindómr ok mótgangin”, joka oli eräänlainen linjantarkistus- ja paluulevy. Samalla uusi albumi lunastaa paikkansa yhtyeen parhaimmistosta. Anna siis sateen rummuttaa sieluasi ja heittäydy tummien tuntemusten vietäväksi; ”Rignir” ei nimittäin petä.