North Of Hell-festivaalin lauantai oli täynnä nappisuorituksia legendaarisilta yhtyeiltä

North Of Hellin lauantai Oulussa oli täynnä sateisen seesteistä säätä ja rentoa festaritunnelmaa ennen elokuun puoltaväliä. Useista eri legendaarisista bändeistä koostunut festari ja festaripäivä oli nimensä veroinen. Helvetin raskaita esityksiä nähtiin ja yleisön viihtyvyys vain tuntui kasvavan.

Hieman myöhässä ensimmäisistä bändeistä, kuten kotimaisen metalcoren nousevan nimen Chronoformin jälkeen alueelle saavuttuani paikalla oli vain noin kourallinen ihmisiä ”ripoteltuna” sinne tänne. Pikavisiitti alueelle ennen hotelliin kirjautumista tapahtui kotimaisen melankolisen metallin legendan Dawn Of Solacen aikana.
Soundit olivat esityksessä sopivan tuhdit ja bassoa reilusti, mikä kaikui jo kauas Oulun Kuusisaaren lähettyvillä oleville silloille saakka.
Jyräävä ja kakofoninen loppu Kaaoszine stagella yhtyeeltä kuultiin ”I Am Chaos, I Am Destruction” kappaleella, joka vakuutti yhtyeen osaamisesta jälleen kerran.

Vierekkäiset lavat alueella kuin legendaarisella Saksan Wacken Open Air festivaaleilla konsanaan oli itselleni uudenlainen festarikokemus. Aikataulu olikin suunniteltu niin, että aina edellisen yhtyeen lopettaessa melkein heti perään aloittikin jo seuraava viereisellä Radio City stagella. Kumpikaan lavoista ei siis varsinaisesti ollut päälava-statuksella, vaan keskenään samankokoiset lavat olivat kuin kaksi suurta päälavaa.

Heti perään kuultiinkin sveitsiläis-ruotsalaisen Norna-yhtyeen keikka kello 15 iltapäivällä. Esitys oli ”doomahtavan mahtava”. Todella raskas bändi, jonka hypnoottista sointia on höystetty kireällä  huutolaululla. Yhtye tuntui selvästi nauttivan lavallaolosta ja yleisökin oli mukavasti tsemppaamassa bändiä raskaissa tunnelmissa. Porukkaa oli silti väljemmin kuin aiemman Dawn Of Solacen aikana lavan edustalla.

Tässä vaiheessa tein huomion miten isolla ruohokentällä oleva alue oli todella siisitissä kunnossa perjantain jäljiltä. Roskapönttöjä olikin ripoteltu sinne tänne alueen siistinä pitämiseksi, vaikka illan tullen ne kyllä täyttyivät kertakäyttötuopeista melkoisen äärimmilleen. Oluen ja muiden juomien hintavuus tuli myös North Of Hellin kohdalla selväksi, eikä oluiden kohdalla nähty kovin suurta valikoimaa. Itseasiassa olutvalikoimassa oli vain yhtä lagervaihtoehtoa, mistä on pakko antaa iso miinus festarille tässä kohdin. Teräviä löytyi valikoimasta ”Jekusta Giniin”, mikä toki lämmitti varmasti yleisöä välillä melko viileäksikin yltyvässä säässä.

Osittain varmasti oluen puutteen takia porukkaa norkoili pussikaljoittelemassa myös alueen ulkopuolella samaan aikaan, kun festivaalin aikataulu oli jo täydessä käynnissä. Mutta toisaalta näinhän se on monella muullakin festivaalilla ollut vuosikymmenet. Ja toisin kuin monella festivaalilla nykyään, sitä niin sanottua pussikaljoittelutilaa oli jätettykin sopivasti alueen ulkopullelle puiden katveeseen. Tässä mielessä myös narikkamahdollisuus alueen tuntumassa tuntui toimivan hienosti, mitä sitä sivustaseuraajana huomioin.

Sadepilvet saapuivat alueelle Wolfheartin soittaessa Kaaoszine -lavalla, onneksi hyvin kevyttä ropinaa. Yleisöä oli tuon jälkeen jo yhä hurjemmin alueella, mikä laittoi väkisinkin miettimään mistä hevareita riittää kolmelle festivaalille yhtäaikaa Suomessa. Tai oikeastaan neljälle, sillä samana viikonloppuna Tampereen Pakkahuoneellakin juhlittiin speed metalin tahtiin. Olemme toki metallin luvattu maa, että sinänsä ihmettelyt sikseen.

Saksalainen The Ocean tuntui kiinnostavan isompaakin yleisömäärää. Käsiäkin nousi reilusti ilmaan taiteellisen ja todella progen ja melodisen musiikin tahdissa. Vuoroin huutoa ja puhtaita lauluja tarjoilevan pitkän linjan yhtyeen soundit olivat kohdallaan, mutta lavakalustoa näkyi olevan selvästi  minimaalisesti. Laulaja viihtyi korokkeella lavan takaosassa hieman Toolin Maynard James Keenanin tyyliin.
Itselleni uudehkon The Oceanin musiikki toi mieleen myös Deftonesin melko vahvasti.

Kappaleiden rytmiikka oli kiehtovaa ja riffit makoisia. En aiemmin tiennyt yhtyettä kuin oikeastaan nimeltä, mutta keikan perusteella todella mukava uusi tuttavuus vaihtoehtomusiikkia.  Kappaleet tunteva sai varmasti paljon irti keikasta. Lopussa vokalisti vielä daivasi yleisön päälle, mikä kuvastaa miten fiiliksissä bändikin oli oululaisen yleisön edessä.

On tässä vaiheessa mainittava kaiken prääsäyksen ylistyksen keskellä, että festivaali jolla ihka oikeat elävät ankat kävelee ympäri festivaalialuetta ihmisistä tai musiikista piittaamatta, ei voi olla huono! Eihän? No ei! Kovasti ruuanhakureissulla tuntuivat nelistään olevan, ja saivatkin hymyilyä sekä festivaalikävijöiden sympatioita puolelleen kauempana lavoista olevilla ruokakojuilla.

Tolkuttomalla energialla liikkeellä ollut Zeal & Ardor esitteli vaikutteita yhtä paljon Bryan Adamsin tyylisestä musiikista, gospelista, nu-metallista, black/death metalista kuin folk musiikista. Lauluharmonioiden takuuna yhtyeellä oli lavalla pari taustalaulajaa. Päävokalistin huutolaulutkin lähti melkoisen asenteikkaasti. Vokalisti-kitaristilla huomioni kiinnittyi kaksihaaraiseen mikkiständiin, joiden mikkien välillä hän vaihteli sen mukaan lauloiko puhtaalla vai örinällä. Mielenkiintoinen seikka jota en aiemmin ole kenenkään päävokalistin nähnyt tekevän. Riehakasta moshausta keikalla oli niin lavalla kuin yleisössä, jota oli paljon Kaaoszine-lavan edustalla. Ennestään tuttu yhtye teki livenä varman vaikutuksen moneen sekä myös itseeni.

Periaatteessa Zeal & Ardorin musiikki noudattaa moneessa kappaleessa pääpiirteissään kaavaa, jossa kappale alkaa osittain puhtaalla acapellalla, ja etenee kertosäkeistöön tai b-osassa viimeistään huudon ja mätön puolelle. Kuitenkin kappaleiden sisällä tapahtuu paljon äkkivääriä sovitusratkaisuja, jotka viihdyttävät ja takaavat kaiken muun kuin tasapaksuuden. Vasta toisen keikan Suomessa soittaneen yhtyeen vokalistin lähes ainut välispiikki oli lyhyt ja keskittyi siihen etteivät paljoa halua jutella, vaan soittaa musiikkia. Ja aivan sitten mieletön keikka olikin loppuun asti.

Zeal & Ardorin aikana sateinen sää manattiin tiehensä, ja Rotting Christin vuoro tuli heti perään viereisellä lavalla kello 18.30. Muutenkin koko loppuilta olisi lähinnä yhtä manausta toisensa perään toistaan nimekkäimmiltä yhtyeiltä. Rotting Christin kreikkalaista mustaa metallia siirtyi kuuntelemaan käytännössä sama yleisömassa joka oli ollut hetkeä aiemmin viereisen lavan edustalla. Tykittävä äänimassa riipaisi nyrkit mukaansa ilmaan heti alkuun.

Legendaarinen, yli 30-vuotias yhtye takoi varmuudella mustissa nahkavaatteissaan kuin Manowar konsanaan Marshallin vahvistimet lavaa koristaen. Yhtyeen aihepiiri sisälsi messuamisen ohessa totutusti pakanallista mytologiaa ja synkkää energiaa.
Todella osaava soolokitaristi varasti jonkin verran showta sooloillaan, vaikka ne eivät olekaan yhtyeen musiikissa pääosassa. Voimaa ja nopeuttakin siis löytyi, vaikka Rotting Christiä pidetään osittain myös hitaan ja junnaavan black metalin mestareina. Myös erikoiset taustanauhat toivat mausteen tunelmaan jälleen kerran. Lopuksi ”Grandis Spiritus Diavolos”, joka on omasta mielestäni yhtyeen hienoin biisi kaikista kuulemistani, sai melkoisen ja tasaisen nyrkkimeren ilmaan.

Aikataulut pitivät ja jokaisella bändillä oli se tunteroinen soittoaikaa, paria poikkeusta lukuunottamatta. Jokainen tunti kuluikin melko nopeasti tämän ansiosta. Seuraavana esiintyneen grindcore-legendan Napalm Deathin alussa koettiin heti parinkymmenen sekunnin kämmi. Yhtye nimittäin soitti jo täysillä eikä PA:sta kuulunut mitään. Harvemmin näkee tällaista millään ammttitason keikoilla. Nopeasti tilanne korjaantui kuitenkin ja PA:n volume tulikin varsin kovana yhtäkkisesti. Yleisö oli lyhyeiden biisien välissä haltioissaan toivottamassa tervetulleksi birminghamilaista äärimusiikin legendaa.

Ja Napalm Deathan on sellainen bändi, että saa aikaan pitin vaikka väkisin. Itse huomasinkin tässä kohdi festarin ensimmäisen, jota edelsi vokalisti Barney Greenwayn villitsevä välispiikki.
Vokalisti Greenwayn lavaolemus on edelleen muutenkin yhtä yhden miehen circle pittiä, ja se vallan toimii kaikessa ehdottomuudessa, jota yhtyee asenteesta kumpuaa!
Uuden levyn materiaali alkupäässä vaikutti olevan hieman kokeilevampaa ”Nappista”. Yhtyeen lukuisat välispiikit ovat edelleen varsin kantaaottavia, kuten musiikkinsakin. Greenway kertoili muun muassa naisten oikeudesta omaan kehoon, joka on siheena ollut tapetilla jälleen etekin Yhdysvalloissa. Saatesanat ”kuka tahansa mies joka on niitä oikeuksia vastaan saa painua v****n”, näin vapaasti suomennettuna, saikin aikaan suuret suosionosoitukset.

Ennen reilun sekunnin mittaista legendaarista ”You Suffer” kappaletta Rotten Soundin Keijo käväisi myöskin lavalla huutamassa oman sekunnin mittaisen huudon yhtyeen mukana. Antifasistinen ilmapiiri jatkui setissä Dead Kennedysin ”Nazi Punks Fuck Off” kalssikosta tehdyllä versiolla. Kolme varttia vierähti yllättävän nopeasti yhtyeen remutessa ja circle pitkin pyöri alusta loppuun. Tulipa sieltä ulos nilkkaansa nyrjäyttäneitäkin, eli yhtyeen energia todellakin välittyi yleisöön asti.

Hypocrisy aloitti Radio City lavalla aavistuksen aikataulusta myöhässä, sillä ilmeisesti soundcheckit otettiin nyt varman päälle. Energisenä ja ärhäkkänä yhtye esiintyikin. Hypocrisy vaikutti jälleen olevan live-tilanteessa jopa parempi kuin albumilta kuunneltuna. Ainakin tämä North Of Hell -keikka antoi ymmärtää niin. Yhtye vokalistinsa Peter Tägtgrenin johdolla tuuttasi todella terävää ja tasaisen miellyttävää death metal -soundia koko keikan ajan ja suurimääräinen yleisö otti homman vastaan antaumuksellisesti keikaa seuraten.  Raskas setti oli melkeinpä täydellinen ”lämppäys” illan seuraavalle bändille, joka tulisi täyttämään Kaaoszine -stagen mörinällään.

Nimittäin ei enempää eikä vähempää kuin ”Corpsegrinder” Fisherin kipparoima Floridalainen Cannibal Corpse. Toden totta. Kaikesta päätellen yhtye oli monelle illan pääbändi. Kovimmat fanit pakkautuneena tietenkin etummaiseksi, mutta myös satunnaista kuulijaa tuntui kiinnostavan yhtyeen meininki. Bändihän on death metal -piireistä se joka on hieman samankaltaisessa asemassa kuin vaikkapa Iron Maiden metallissa yleensä; sitä mennään katsomaan myös siksi, koska se on edes kerran nähtävä.

Alkusetistä yhtye tarjoili tuoreempaa ja hitaampaa materiaalia, mikä on ymmärrettävää sillä teknisimmät raidat vaativat varmasti soittajilta lämmittelyä toimiakseen. Keikan meno lämpeni ja paranikin kokoajan loppua kohden. Soundit selkenivät pikkuhiljaa ja bändi lämpeni selvästi, eikä vokalisti Corpsegrinderin spiikeistä välittynyt huumorilla höystetty hyväntuulisuus loppua kohden ollut sekään huono asia. Mies mm. haastoi leikkisästi yleisöä ikään kuin he yrittäisivät voittaa hänet moshaamisessa. ”Don’t even think of beating me on this one” ja kappaleen jälkeen ”I still won, and I’m 52 years old” olivat lauseita, jotka kirvoitti hymyä suupieliin. Sekä tietenkin myös miehen paita jota komisti hänen oma naamaansa tekstillä ”Respect the Neck”. Pröystäilevä huumori sallittakoon näille amerikkalaisille.

Opeth aloitti reilun tunnin Cannibal Corpse-setin jälkeen omaa vuoroaan Radio City -lavalla varttia vaille kello yhdentoista. Alkuun uuden albumin ”Hjärtat vet vad handen gör” oli ainakin lähempänä lavaa kuunneltuna melkoista basson ylikorostusta ja tämän vuoksi koko soundi puuroutui. Onneksi jo toisessa ”Ghost Of Perdition” kappaleessa asia korjaantui rutkasti. Jonkin verran huutelujakin osakseen saanut bändi veti settinsä ammattitaidolla ja lopulta varsin hyvillä soundeilla. Tuntui siltä, että Opethin nykymuotoinen progerockimpi musiikki on joillekin metallin kuintelijoille hyvin haastavaa kuulla tai hyväksyä.

Selvästi tuohtunuttakin karjuntaa ja huutoja sekä ruotsinkielellä naljailua tapahtui kaukana lavastakin, mikä vaikutti hyvin lapselliselta. Jossain vaiheessa vokalisti Michael Åkerfeldt vaikuttikin jopa tuohtuneelta jollekin eturivin huutelijalle ja käski tätä ruotsiksi pitämään ”turvan ns. kiinni”. Toisaalta Cannibal Corpsen keikan kaltaisen vedon jälkeen mikä tahansa bändi olisi haasteen edessä metallifestivaalilla, ja tuntuikin paikoin että jotain pientä boostia Opethin keikassa itseasiassa saisi olla.

Varsin yllätyksetön oli myös settilista ainakin itselleni. Lähes samat kappaleet ilman ”Demon Of The Fall” klassikkobiisiä tällä kertaa kuultiin aiemmin kesällä myös Provinssissa. Myös samat vokalisti Åkerfeldtin läpät olivat osa esitystä välispiikeissä, kuin aiemmin kesällä. Parhaiten keikalla Oulun Kuusisaaren hämärässä toimi kaikesta huolimatta ne seesteisimmät kappaleet ja hetket, joilla yhtye osaa tuottaa jopa haikean tunnelman kekseliäillä melodioillaan. Huutelijoista ja mököttäjistä huolimatta oli suurin osa yleisöstä sitä kastia, jotka todella nauttivat keikasta ja siitä, että juuri Opeth päätti North Of Hellin kattauksen pimeässä illassa.

Jos jotain moitteen sijaa täytyy festivaalista tosiaan antaa, niin kalja. Sen hinta: 9 e. Vaihtoehdot: Koff lager. Mikä tahansa kovantason festivaali ymmärtää jo nykyään, että festivaalilla täytyy olla edes jokin erikoisolut vaihtoehtona. Toinen omituinen seikka oli merkkarikojun eli oheistuotemyynnin vähäisyys. Kaikkien illan aikana esiintyvien yhtyeiden paitoja ei edes ollut saatavilla; oikeastaan läheskään kaikkien. Lisäksi niitä mitä oli tarjolla – oli vain T-paitana.

Järjestelyssä kummastutti jälkeenpäin myös se, miten keikat loppuivat. Usein kun tapahtumissa soi musiikki myös bändien välissä nostattamassa tunnelmaa, ei sellaiseen oltu North Of Hellissä varauduttu. Etenkin Opeth olisi jonkinlaisen outrokappaleen kaivannut, yleisön jäädessä huutamaan lisää pitkäksi aikaa. Lopulta lavalle tuli vain juontaja pikaisesti kiittämään ja toivottamaan festivaalin päättyneeksi, mikä oli toki se toiseksi paras vaihtoehto rutkasti hämärtyneessä Oulun illassa.

Jos North Of Hell-festivaali ottaa huomioon pari pientä asiaa ja tekee ne paremmin seuraavana vuonna sekä muuten pysyy samanlaisena, haastaa se tosissaan kaikki muut kotimaiset metallifestivaalit. Jopa ne pitkän linjan legendaarisemmat tekijät, jotka ovat dominoineet vuosikymmeniä etenkin artistikattauksellaan.