Norwegian Hellcamp, 4.10.2014 @ Stadthalle, Schweinfurt, Saksa
Kun kesän festarikausi on loppunut, voikin suunnata sisätiloissa järjestettäviin tapahtumiin. Ulkomaisen syyskauden pääsi tänä vuonna osaltani avaamaan Saksan Schweinfurtissa järjestetty Norwegian Hellcamp, joka nimensä mukaisesti keskittyi vuonojen maan bändeihin. Homman nimi oli siis black metal; järjestäjätaho puolestaan on sama kuin Satans Convention – ja Kings of Black Metal -kinkereitten taustalla. Niinpä suuntasin lokakuun alussa Baijeriin, jonnekin Saksan takahinkiälle nähdäkseni ja kuullakseni norjalaista musisointia.
Tilaisuus oli etukäteen saanut tiukkaa kritiikkiä ymmärtääkseni jossakin paikallislehdessä. Saksalainen kukkahattusetä vaati kirjoituksessaan jopa koko Norwegian Hellcampin peruuttamista. Vaikka nyt liikuttiinkin hyvin katolisella alueella, ei tilaisuutta vastaan hyökätty uskonnon vaan politiikan takia: joidenkin tapahtumassa esiintyvien bändien tiukka kallistuminen oikealle ei Saksassa miellyttänyt. Tähän mm. Den Saakaldte reagoi kirjoittamalla tilaisuuden Facebook-sivuilla sanoutuvansa irti kaikesta politiikasta ja toivovansa, että itse tapahtumassa keskityttäisiin nauttimaan musiikista ja unohdettaisiin politiikka täysin. Tämähän sopi ainakin minulle, joten aurinkoisena lauantaipäivänä raahasin luuni Schweinfurtin Stadthallille, joka myöhemmin osoittautuikin varsin hyväksi keikkapaikaksi.
Auringosta pääsi astumaan yhden aikaan iltapäivällä pimennettyihin sisätiloihin, jossa jo hyvä määrä porukkaa odotteli salin ovien aukeamista. Noin vartin verran ilmoitetusta aikataulusta myöhässä innostuneet black metallin ystävät pääsivät saliin, ja lähes samalla hetkellä ensimmäinen bändi Slagmaur astui lavalle. Aloitusslottia ei olisi paremmin voinut valita, sillä Slagmaur johdatti kuuntelijat heti hienosti black metallin kylmään maailmaan. Teurastajaksi, siaksi ja korpiksi pukeutuneet muusikot vetivät täysillä, vaikka soittoaika ei ehkä ollut kaikkein armeliain. Väkeäkin oli paikalla jo mukavasti, mutta salissa kuitenkin pystyi liikkumaan hyvin jopa lavan edustalle. Heti ensimmäisen bändin aikana kiinnitti huomiota saliin loihdittuihin hienoihin soundeihin, jotka tällaisessa kolkossa paikassa eivät aina ole itsestäänselvyys. Slagmaurin keikka oli ohitse aivan liian nopeasti, vaikka bändi lähemmäs kolme varttia soittoaikaa saikin. Mahtava aloitus Norwegian Hellcampille!
Pienen tauon jälkeen lavan valtasi bergeniläinen Vulture Industries, joka toi oman ava
nt garde -pläjäyksensä Saksaan. Väen määrästä huomasi, että tämä poppoo ei ollut se kaikkein odotetuin esiintyjä, sillä porukka tuntui valuneen tuopposen ääreen. Tästäkin huolimatta Vulture Industries osoitti olevansa omassa kastissaan tekijäryhmä. Tällä kertaa mukaan ei ollut otettu mitään ylimääräistä rekvisiittaa, vaan musiikki oli pääosassa keikalla. Ja hyvinhän se kulki. Bändin ja erityisesti vokalisti Bjørnar Nilsenin esiintymisen jälkeen ei voi ainakaan poistua keikalta huonolla tuulella, sen verran innoissaan hän tuntuu lavalla – ja välillä lavan ulkopuolellakin, mm. salissa tanssiessaan olevan.
Mainos päättyy
Vulture Industriesin keikan loppupuolella suuntasin kuitenkin tsekkaamaan keikkapaikkaa myös salin ulkopuolelle. Pieneen aulatilaan oli tungettu pakolliset merkkarikojut ja mukavan kokoinen levymyyntipiste sekä virvokkeiden myynti, joka välillä ruuhkautui kovasti. Voisiko jokin suomalainenkin festari muuten ottaa mallia ulkomailta tutusta käytännöstä: juomaliput/kupongit/kortit ostetaan paikasta A, jonka jälkeen näiden kanssa mennään hakemaan juomaa paikasta B. Siinä tiskillä ei enää tarvitse teluta rahojen tai korttien kanssa, vaan ostokset merkittiin Norwegian Hellcampissakin korttiin. Jouduttaa toimintaa melkoisesti! Lisäksi keikkapaikalta löytyi toinen baari yläkerrasta, josta pääsi myös terassin puolelle vilvoittelemaan ja halutessaan nauttimaan nikotiiniannostaan. Yläkerran parvella oli myös istumakatsomo, jossa kuuleman mukaan varsinkin loppuillasta olivat paikat kovasti varattuina.
Pidemmäksi aikaa en ehtinyt jäädä paikkoja katsastamaan, vaan pikaisen mojiton jälkeen oli jälleen kiirehdittävä salin puolelle, jossa aloitti oman settinsä Sarkom. Tämä ensimmäinen ”perinteisempi” bläkkisbändi sai jo väkeä aivan toisella tavalla paikalle. Viime vuonna hienon ”Doomsday Elite” -lätyn julkaissut bändi olikin coprse painteissaan hienoa katseltavaa ja erityisesti kuunneltavaa. Keikka keskittyikin pitkälti tuo uusimman julkaisun materiaaliin. Bändi oli omien sanojensa mukaan huomannut viikko aikaisemmin, että se on lähdössä Saksaan ilman kitaristia. Lavalla nähtiin kuitenkin tällä keikalla kaksikin kitaristia, kun Tjalve (Den Saakaldte) ja Nihil (Endezzma) tulivat apuun. Riffittely sujui miehiltä ilman ongelmia, ja täytyy sanoa, että tässä vaiheessa Sarkom oli päivän ensimmäinen helmi.
Mutta onneksi edessä oli vielä monta muutakin kohokohtaa – tai oikeastaan koko loppupäivä oli yhtä tasaista hehkutusta. Heti Sarkomin perään vuorossa oli Endezzma, joka jostain kumman syystä on jäänyt itseltäni hyvin vähälle huomiolle. Mutta tämän keikan jälkeen on tämä vain yhden täyspitkän julkaissut retkue ehdottomasti otettava tarkempaan syyniin, niin hieno kokemus Endezzman keikka Norwegian Hellcampissa oli. Bändi tarjoili raakaa riffittelyä, tarttuvia bm-melodioita ja veristä show’ta. Juuri tällaista black metal parhaimmillaan on, siitä saimme todisteen Saksassa.
Mainos päättyy
Ensimmäinen pääesiintyjäksi nostettu bändi oli oslolainen Den Saakaldte, joka itsellenikin oli yksi päivän odotetuimmista akteista. Keväällä ilmestynyt ”Kapittel II: Faen I Helvete” on viihtynyt soittolistoillani hyvin aktiivisesti, minkä takia odotin keikaltakin jotain hienoa. Bändi täyttikin odotukset suhteellisen mukavasti. Tunnin mittainen setti oli jo oiva osoitus Den Saakaldten musiikillisesta monipuolisuudesta. Tälläkään keikalla ei pelkästään paahdettu klassisen black metallin keinoin, vaan keikka rakennettiin hitaampien ja nopeampien osuuksien vaihtelun varaan loistavasti. Ainut miinuspuoli keikassa oli nykyinen vokalisti Eldur, joka tyytyi seisoskelemaan lavalla ilman minkäänlaista kontaktia yleisöön. Mutta tämä on muun kokonaisuuden joukossa vain pieni puute.
Viime vuosien aikana olen saanut todistaa niin monta Aura Noirin keikkaa, että tällä kertaa bändi jäi hiukan sivuseikaksi, koska tässä oli sopiva aika viettää aikaa yläkerran terassilla hengaillen. Sen verran, mitä bändiä ehdin käydä vilkaisemassa, oli meno taas kerran perusvarmaa. Tämä on yhtä aikaa sekä Au
ra Noirin vahvuus että heikkous: keikoilla ei tule vastaan suuria yllätyksiä. Hyvin se black thrash paukkui tälläkin kertaa. Seuraavana salin haltuun ottaneen Ragnarokin puolestaan tapitin tiiviisti alusta loppuun saakka. Pitkän linjan bändin keikka Schweinfurtissa oli omalla tavallaan vedenjakaja, koska täällä vokalistin paikalle nousi ensimmäistä kertaa bändin perustaja, aikaisemmin rumpusetin takana nähty Jontho Panthera. Hiukan tämä uusi rooli tuntui hämmentävän Jonthoa, mutta varmasti keikkailun myötä tämä heikkous saadaan poistumaan. Myös Ragnarokin keikka oli perusvarmaa settiä, jossa esiteltiin bändin materiaalia vuosien varrelta – taisipa keikalla tulla biisi jokaiselta bändin täyspitkältä. En tiedä, johtuiko uudesta kokoonpanosta vai jostakin muusta, mutta bändi käytti sille varatusta 75 minuutin soittoajasta pelkästään kolme varttia. Harmillista, sillä mielellään Ragnarokia olisi kuunnellut pidempäänkin. Hyvänä lämmittelijänä se joka tapauksessa toimi illan viimeiselle pääesiintyjälle.
Enpä muista nähneeni samassa tilassa niin paljon Taake-paitoja kuin ennen puolta yhtätoista Norwegian Hellcampin keikkapaikan salissa. Ehkä tällä osoitettiin arvostusta bändille, joka ennen tapahtumaa oli saanut kyseenalaista kunniaa, kun tapahtuma haluttiin perua bändien poliittisiin suuntauksiin vedoten. Ilmassa väreili joka tapauksessa odottava tunnelma, kun selvästi virvoitustiskin antimia nauttinut yleisö oli kerääntynyt odottamaan bergeniläistä, yli 20-vuotiasta Taakea. Odotusaika oli aikaisempiin bändeihin verrattuna pitkä, koska Ragnarok ei ollut käyttänyt kaikkea sille suotua soittoaikaa. Odotusta lisäsi varmasti myös se, että 
aikataulussa Taaken soittoajaksi oli ilmoitettu mystinen ”open end”. Mutta tarkalleen klo 22.30 verhot aukesivat ja tuttu intro sai Stadthallen kaikumaan. Intron lopuksi lavalle asteli vihdoin bändin keulakuva Hoest mustassa viitassaan ja kallomaskissaan; jos ei vielä tämä, niin viimeistään ”Hordalands Doedskvad, Part I” sai koko salin räjähtämään. Tätä bändiä todellakin oli odotettu Norwegian Hellcampissa! Keikka eteni bändin varman materiaalin voimin, eikä mitään suuria yllätyksiä settilistassa koettu, mistä täytyy antaa pientä miinusta. Jos bändille annetaan mahdollisuus soittaa haluamansa ajan, voisi mukaan ottaa sellaisiakin biisejä, joita ei viime aikoina keikoilla ole kuultu. Taake toki osaa asiansa, ja pitkä kokemus näkyy varmuutena keikalla. Bändin live-kokoonpanokin on viime vuodet pysynyt samana rumpalivaihdosta lukuun ottamatta. Bändi oli illan odotetuin akti, ja se lunasti hienolla keikallaan paikkansa. Mutta mitään erityistä se ei lupauksista huolimatta tällä kertaa tarjoillut. Keikka ei kestänyt tuntia pidempään, joten tuo open end -lupaus oli enemmänkin ”paljon melua tyhjästä”. Mutta hyvä, että bändistä sai nauttia jälleen kerran edes tuon tunnin verran.
Kaiken kaikkiaan Norwegian Hellcamp oli mukava tapahtuma, josta ei löydy sen suurempaa valitettavaa. Tila oli yllättävänkin sopiva tapahtumalle, väkeä oli paikalle tullut mukavasti, vaikkakaan kaikkia 750 lippua ei ollut myyty loppuun. Varmaan tämänkin takia järjestelyt toimivat sutjakkaasti. Soundit olivat tarpeeksi hyvät, eikä bändien välissä tarvinnut kovin kauan odotella seuraavaa esiintyjää. Voisin siis kuvitella, että eksyisin kinkereihin uudelleenkin, jos ne vielä järjestetään – ja kaksipäiväisenä, joohan?!
Mainos päättyy
Teksti ja kuvat: Rudi Peltonen
