”Nostalgia on hevonpaskaa, muistikuvat joskus häilyviä” – klassikkoarvostelussa Radiopuhelimien 20-vuotias ”Oulu on kaupungin nimi”

Radiopuhelimien yhdeksäs albumi ”Oulu on kaupungin nimi” ilmestyi maaliskuussa 2000. Albumia on yleisesti ottaen pidetty eräänä paitsi yhtyeen eheimmistä kokonaisuuksista, myös susirajan takaa tulevan kotimaisen vaihtoehtorockin ehdottomista kulmakivistä. Teatteriohjaaja Esa Kirkkopellon Ylioppilasteatterille vuonna 1996 ohjaaman ja Radiopuhelimet laajemmin teatteritaiteen yleisölle esitelleen ”Kostamus-sinfonian” jälkimainingeissa syntyneet albumit esittelivät kokeellisemmin maalailevan mutta myös samalla kiihkeästi rokkaavan oululaisviisikon. Teatterikiinnitys oli tuonut omanlaistaan laveutta ja monipuolisuutta yhtyeen reikäpäiseen ilmaisutyyliin. Allekirjoittaneen mielestä tämä kyseinen seikka kuului koko ajan vahvemmin yhtyeen 1990-luvun loppupuolen albumeilla (”Avaruus” 1997 ja ”Hiljaista!” 1998). Ehdottomasti parhaiten tuo kehitys kuului kuitenkin vuosituhannen vaihteessa julkaistulla ”Oulu on kaupungin nimi” -albumilla.

Radiopuhelimet oli karistanut ensimmäisten levytystensä jyrkimmät hardcore-kaahailut ja noise rock -surinat ilmaisustaan jo kyseistä albumia paria levyä aiemmin. Se oli häivyttänyt niiden tilalle svengaavampia moninaisen juurimusiikin ja post-hardcoren elementtejä, psykedeelisia vivahteita, The Stooges -tyyppisiä proto-punk- ja funk-mausteita, mutta myös vengompia ja avantgardempia Captain Beefheart -henkisiä, vinoja musiikillisia piirteitä. ”Oulu on kaupungin nimi” -albumilla kyseiset sävyt jäsentyivät saumattomimmin yhtenäiseksi ja ytimekkäimmäksi kokonaisuudeksi kuin millään yhtyeen tätä aiemmalla albumilla.

Laulaja J.A. Mäki, kitaristit Jarno Mällinen ja Katz, basisti Antti Annunen ja rumpali Jyrki Raatikainen olivat soittaneet tässä vaiheessa yhdessä nelisen vuotta. ”Oulu on kaupungin nimi” -studioalbumituotanto oli yhtyeen kyseiselle kokoonpanolle kolmas laatuaan, ja tuolloin yhtyeen tuoreimman jäsenen, Katzin (Esa Nissi), lausuntojen mukaan se oli yhtyeelle myös jossain määrin palkitseva ja ryhmäyttävä onnistumisen kokemus. Albumin äänittivät Demorecin siirrettävällä studiokalustolla tuttuun tapaan entinen Kauko Röyhkä & Narttu -kitaristi, ”Puhelimien” luottotuottaja Riku Mattila sekä Deep Turtlesta tuttu kitaristi Pentti Dassum. Äänitykset koostuivat kahdesta kolmen päivän sessiosta joulukuussa 1999. Äänityspaikkana toimi Oulun Atrian vanhan lihajalostamon lähettämön konttorirakennuksen entisissä tiloissa toiminut Radiopuhelimien treenikämppä ja tarkkaamona treenistä kerrosta alempi huone. Albumin miksauksesta vastasi niin ikään, totutusti, Mikko Karmila Finnvoxilla Helsingissä. Albumin alkuperäisen version masteroi Mika Jussila. Kaksi päivää kestäneessä miksaustyössä Karmilan oikeana kätenä toimi Mällinen tammikuun 2000 puolivälissä.

Biisien tempot ovat kiivaan yhtyeen mittakaavalla keskitempoisia ja rytmit luomusti rokkaavia. Albumin alkuperäisen CD-version miksauksen ja masteroinnin yleissoundi on tosin varsin kuivakka ja jopa latteahko. Myöhemmin prässättyä tuplavinyylilevyä varten tehty albumin uudellenmasterointi sai kuitenkin kokonaisuuden potkimaan aivan uudella tavalla ja toi sen äänimaailmaan sopivasti myös korvaa miellyttävää pehmeyttä. Samalla albumin soundimaisemaan on onnistuttu kovertamaan enemmän syvyyttä ja voimakkuutta albumin alkuperäiseen äänituotantoon verrattuna. CD-masterin pohjalta tehdystä, poikkeuksellisen erinomaisesti onnistuneesta uudelleenmasteroinnista vastaa Pentti Dassum.

Albumin vääntyilevät voimarock-kappaleet, kuten avausraita ”Syvemmälle”, jota Tapio Wiikin soittamat urut kasvattavat soundipoliittisesti, ja sen perään ampaiseva, kiihkeä instrumentaali videobiisi ”Eläintarhaan!” Käynnistivät pelin räväkästi. Keinahteleva ja tekstinsä puolesta hirtehisen pohdiskeleva ”Hullun opetus” sekä yhtyeen siihenastista elinkaarta viisain sanakääntein puntaroiva ”1986/2000/?” avasivat aivan uudenlaisen sivun Radiopuhelimien ilmaisussa. Tom Waitsille tyypilliseen tapaan lenkkaava, humaani kuvaus ”Vaisto vie”, hykerryttävä turhautuneisuuden tiivistävä tylytys ”Sama tarina”, albumin indie-klassikoksi muodostunut nimikkobiisi sekä humoristisen kostonjanoinen ”Seuraavassa sodassa” rakentavat jatkosta miltei saumattoman kokonaisuuden rungon. Jimi Tenorin puhaltimilla ja syntetisaattorilla täydentämä, arkista ihmisen ja luonnon välistä suhdetta koruttoman kauniisti kuvaava ”Hailuoto” albumin päättävänä kappaleena lopettaa kokonaisuuden mykistävän kauniisti. Kyseessä on suoranainen kotimaisen 2000-luvulla tehdyn, vaihtoehtoisen rockin hiomaton jalokivi.

Vuonna 2014 albumista julkaistun tuplavinyyliversion bonusbiisinä kuullaan alunperin Dassumin Zerga-levymerkin ”Zergan Cabaret Nocturno vol. III ”-kokoelmalla julkaistu, rivakka ”Myrskyn silmässä”, joka äänitettiin myöskin kyseisen albumin äänityssessioissa mutta joka lopulta jätettiin pois varsinaiselta ”Oulu on kaupungin nimi” -albumilta. Syynä kappaleen albumilta pois jättämiseen oli kitaristi Mällisen mukaan se, ettei kappaleen laadullinen eikä soitannollinen taso yltänyt yhtyeen jäsenistön mielestä albumin muiden kappaleiden tasolle. Kappaleena ”Myrskyn silmässä” ei allekirjoittaneen mielestä ole heikko. Muuhun albumin materiaaliin verrattuna ainoastaan hieman perinteisempi kuin myös kulmikkaampikin. Se oli ehkä myös lähempänä ”Avaruus” tai ”Hiljaista!” -levyjen materiaalin tunnelmaa. ”Myrskyn silmässä” -biisin pois jättäminen kokonaisuudelta kertoo toisaalta taas omaa kieltään albumin kappaleiden keskimääräisestä, korkeasta laadukkuudesta.

Samoihin aikoihin albumin tuotannon aikoihin, teatteriohjaaja Juha Hurme sai ”Kostamus-sinfoniasta” innoittuneena sysäyksen ”Radiopuhelimet”-näytelmän teolle. Näytelmä toteutettiin yhteistyössä yhtyeen kanssa. Näytelmässä Radiopuhelimet esitti itseään ja omaa tuotantoaan playbackina, mm. ilmakitaroin. Yhtye kiersi myöhemmin samaisena vuonna esittämässä Hurmeen ohjaamaa esitystä ja soittamalla näytöspaikoilla illan päätteeksi livekeikkoja.

Mällisen kirjoittamaa ”Hailuodon” tekstiä lukuunottamatta Mäen treenikämpällä kirjoittamien muistiinpanojen ja raakiletekstien pohjalta syntyneet sanoitukset sisältävät kaikessa totutussa raadollisuudessaan ihmisläheisiä, syvää näkemyksellisyyttä ja analyyttisyyttä sisältäviä toteamuksia, jopa viisauksiksi luonnehdittavia ajatusvirtoja. Esimerkkinä tästä mainittakoon: ”Vaisto vie ja edelleen eksyminen kuuluu kulkemiseen, mutta enää ei jokaista virhettä tarvitse tehdä uudelleen.”

Albumin nimikkobiisin tekstissä Mäki porautuu puolestaan kotikaupunkinsa 1990-luvun lopun Nokia-buumin aikaisen teknologiahuuman ja liian aikaisin, liian paljon osakseen saaneen pikkukaupungin uusrikkaiden arvojen ja porvarillisen politiikan kieroutuneeseen arvomaailmaan. Ruodinta kohdistuu myös vuosituhannen vaihteen keskisuomalaisen kaupunkikulttuurin ristiriitaisuuksiin. ”Oulu on kaupungin nimi, Pohjanlahden harmaa helmi, paha renki ja huono isäntä, rahalla pilattu ystävä… Isot pojat tekee historiaa, repii alas ja rakennuttaa miljonääreille kaksioita.”

Albumin kansikuvan nostokurki Oulun torin rannassa peittää rannasta avautuvaa näkymää merelle. Betoniseinällä, auringonlaskua vasten kuvattuna se symboloi Perämeren pääkaupungin 1990-luvulla lopulla tapahtunutta muutosta, mutta myös poliittista, taloudellista, teollista ja väestörakenteellista murrosta. – Eikä suinkaan pelkästään hyvässä.

Albumi on Radiopuhelimienkin albumikatalogissa eräänlainen vedenjakaja vanhemman, hyökkäävämmän, räyhäävämmän ja vastaavasti uudemman, pohdiskelevamman ja luonnonläheisiä ilmiöitä puntaroivan ilmaisutyylin välillä. Yhtye onnistui ”Oulu on kaupungin nimi” -albumillaan myös luomaan nahkansa uudelleen ja eheästi. Lisäksi se onnistui keski-ikäistymään yhtyeenä tyylilleen uskollisesti, silti pehmentymättä. Radiopuhelimet onnistui kyseisellä albumillaan kypsymään ja jalostumaan musiikillisesti menettämättä särmikkyyttään, uskottavuuttaan tai rivien välistä purskahtelevaa humoristisuuttaan.

Kotimainen musiikkimedia Nuorgam valitsi taannoin ”Hailuodon” erääksi 2000-luvun parhaimmaksi kotimaiseksi rock-kappaleeksi. Viime vuonna Soundi-lehden toimittajien kesken tehdyssä ”2000-luvun parhaat albumit” -äänestyksessä ”Oulu on kaupungin nimi” sai myös osakseen merkittävästi ääniä.

Kommentoi julkaisua