Nostalgiaa, suuria tunteita ja loputtomasti klassikoita – porilaiset suosikit rokkasivat Enersense Areenalla Porissa
Suomirock eli neljäkymmentä vuotta sitten äärimmäisen vahvaa kautta monella tapaa; yhtyeitä oli paljon, levyt myivät hyvin ja yhtyeillä oli keikkoja, sillä esimerkiksi tanssilavat olivat vielä voimissaan. Siihen aikaan bändejä tuli joka suunnasta, mutta kaksi suurinta keskittymää lienevät olleen ainakin muutaman vuoden Tampere ja Pori.
Jälkimmäisestä kaupungista Yö aloitti yhtyeiden esiinmarssin, ja suosioon nousivat heidän lisäkseen Mamba, Eve ja Dingo, josta tuli se suurin ja menestynein koko maassa ihan kaikilla mittapuilla. Muistaakseni Yön Olli Lindholm sanoi aikoinaan Soundin haastattelussa, että se vaati muutaman lahjakkaan biisintekijän ja mainitsi muun muassa entisen bänditoverinsa Jussi Hakulisen sekä Dingon Neumannin ja Mamban Tero Vaaran.
Uskomatonta mutta totta, että nuo kaikki edellä mainitut yhtyeet soittavat yhdessä samalla lavalla ensimmäistä kertaa vasta armon vuonna 2024. Valitettavasti Olli Lindholm ja Jussi Hakulinen eivät voineet enää olla tapahtumassa fyysisesti paikalla, mutta heidän henkensä eli kyllä tilaisuudessa vahvana.
Dingosta on tulossa vuoden lopussa elokuva, Eve on julkaissut kuluvan vuoden aikana uutta materiaalia, Yö on jatkanut keikkailua ja Mamba on tehnyt kiertuetta juhlavuoden merkeissä. On siis enemmän kuin kulttuuriteko saattaa vihdoin ja viimein nämä nimet samoille lauteille, ja ilman muuta tuon oli tapahduttava nimenomaan Porissa.
Itselleni porilainen rock on ollut alusta lähtien äärimmäisen tärkeää, ja sen parissa on soitettu niin ilmakitaraa kuin päästelty liikutuksen aiheuttamia kyyneleitä. Kaiken lisäksi neljäkymmentä vuotta sitten Pori näyttäytyi itselleni varsin myyttisenä kaupunkina, koska pohjanmaalaisella pikkuskidillä ei ollut mitään asiaa eikä siteitä tuohon merikaupunkiin, joten musiikin avulla sai luotua melko hurjiakin mielikuvia sen olemuksesta. Nykyään kaupungissa on tullut vierailtua useamminkin, ja onpa puolisokin niiltä seuduilta alun perin kotoisin, mutta myyttinen se on vieläkin. Niinpä kuvaajan kera päätimme sukeltaa marraskuisena iltana sisään tuohon myyttisyyteen tutkimaan porilaisuutta ja porilaisten suosikkeja.
Illan aloittanut Eve ja hänen tietynlainen tyylikäs estetiikkansa niin musiikissa kuin ulkomusiikillisissa asioissa on vedonnut minuun aina. Kesällä 2023 Porissa järjestetyllä levyjulkkari- ja synttärikeikalla Eve ja hänen yhtyeensä olivat aivan huikeassa vedossa. Tuota vasten odotukset olivat korkealla, eikä todellakaan tarvinnut pettyä, sillä yhtye oli edelleen aivan uskomattoman hyvä.
Legendaarisen ”Carmina Buranan” (toivottavasti meni oikein) soidessa yhtye asettautui paikoilleen ja tuo aiemmin mainittu tyylikkyys oli vahvasti läsnä koko ajan. Bändi oli pukeutunut yhtenäisiin valkoisiin asuihin Even punaista teemaa lukuun ottamatta, ja koko bändi piti omalta osaltaan huolta siitä, että Even tokaisu ”tästä tulee huikea ilta” piti paikkansa. Huolimatta siitä, että Evellä on liuta hittejä sekä vanhoja klassikoita, ei keikka suinkaan nojannut niiden varaan, vaan keikka esimerkiksi aloitettiin uudemmalla ”Löytötavaraa”-biisillä.
Tyylikkyyden lisäksi, tai sen ohella, keikalla vallitsi sellainen tietynlainen herkkyys ja koskettavuus, johon kuuntelijan oli hyvin helppo samaistua. Yksi koko illan koskettavimmista hetkistä koettiin alun perin Dingolle tehdyn ”Kaikki Kaunis Katoaa” -biisin aikana, jonka kertosäkeessä lauletaan ”Miksi kaikki kaunis katoaa/rakkaat viedään meiltä liian aikaisin”. Samalla screenille heijastettiin Olli Lindholmin ja Jussi Hakulisen kuvat syntymä- ja kuolinvuosineen. Siinä oli mahdoton pidätellä kyyneleitä. Illan aikana Eve muisteli muutenkin muun muassa heidän antamiaan oppeja tuleville muusikoille, joista yksi oli kitaristi Eero Ranne, joka oli tänään itse lavalla jakamassa osaamistaan. Kunniaa saivat myös tuottajat kuten Pave Maijanen ja Dan Tigerstedt sekä Even kanssa myöhemmin työskennellyt Jimmy Westerlund, joka nähtiin Porissa lavallakin.
Eve itse sykki energiaa, läsnäoloa ja elämänvoimaa, mutta myös hänen bändinsä oli aivan priimaa ja soi uskomattoman hienosti yhteen muodostaen ehjän kokonaisuuden. Rumpali Antti Mäkinen piti huolta, että homma svengasi viimeisen päälle ja varsinkin biisien lopetuksissa hänen rumpunsa myös soundasivat suurille ja mahtipontisille. Muutenkin soundit olivat kirkkaat ja eheät, eikä mikään jyrännyt minkään toisen yli. Väheksyä ei voi rytmiryhmän basisti Teemu Niemelää, jonka soolo varsinkin ”Huuda Mua” -kappaleessa oli erittäin makeaa kuultavaa. Huolimatta siitä, että keikka oli jäähallissa ja hommat isollaan, niin ”Alaston kaupunki” -biisin aikana Eve osasi muuttaa paikan kuin intiimiksi klubiksi tulkitessaan biisin pelkästään soittamansa kitaran säestyksellä.
Sara Lindroosin ääni varsinkin ”Kuun Poika Luca” -biisin aikana siivitti sointia uusiin sfääreihin ja loi biiseihin upeita sävyjä. Mainitsematta ei voi jättää kitaristi Juha Aitakankaan soittoa, joka oli eleganttia ja nyansseilla täytettyä. Erittäin arvostettavaa oli bändin kyky heittäytyä rokkaamaan koko sielun voimin, kuten esimerkiksi upeassa ”Elä Kuin Näkijä” -kappaleessa, mutta myös arvokasta taitoa herkistyä ja hiljentää hurjastelua esimerkiksi kappaleessa ”Yhtenä Yönä”. Muutenkin keikan sisältö oli taidolla ja monipuolisesti rakennettu. Toivottavasti Even keikkoja tulee lisää, sillä tätä näkisi mieluusti ja paljon!
Eve onnistui hyvin täyttämään Enersense-jäähallia, jossa järjestelyt pelasivat mainiosti. Järjestysmiehet olivat ystävällisiä, jonoja ei juurikaan väenpaljoudesta huolimatta syntynyt ja roudaustaukojen aikana oli mukava liikkua pitkin hallia eikä vain mököttää paikoillaan.
Mamba on jäänyt illan yhtyeistä itselleni kaikista vieraimmaksi, mutta onhan heilläkin nyt sellainen liuta kansanlauluja repertuaarissaan, että kummaa olisi, jos yhtye ihan vieras olisi. Kitaristi-vokalisti Tero Vaara muisteli, että neljäkymmentä vuotta on tullut täyteen ensisinglestä ”Mitä Yhdestä Särkyneestä Sydämestä”, ja niin Mamba & The New Kallio Horns -nimen alla esiintynyt kokonaisuus polkaisi keikkansa käyntiin.
Hallin muulle yleisölle Mamba oli selvästi tutumpi, sillä kovasti yleisö tuntui osaavan laulujen sanat ulkoa ja melkoista yhteislaulua oli välillä kuultavissa. En tiedä onko oikein sanoa, mutta minun korvaani yhtye kuulosti iskelmällisemmältä kuin olin ensin ajatellut. Ensimmäinen koskaan kuulemani yhtyeen kappale oli ”Pyyhi Kyyneleet”, jonka svengiin ja meininkiin ihastuin heti, ja kyllähän tuo vallan mainio biisi tälläkin keikalla kuultiin. Iskelmällisyydellä haen ehkä sitä, että kappaleiden sovitukset olivat hyvin ilmavia eivätkä niinkään raskaita, kuten ensin ajattelin nähdessäni Vaaran kädessä Flying V -kitaran, joita yleensä ovat suosineet raskaan rockin soittajat. Sovitusten ilmavuus ei ole lainkaan huono asia kuitenkaan, ja kyllähän esimerkiksi ”Lauantai-iltana”, ”Älä Jätä Minua” ja toinen oma suosikkini ”Valokuvia” hienosti soivat.
Täytyy myöntää, että puhallinsoittimet toivat biiseihin omanlaistaan syvyyttä ja muutenkin hyväntuulisen oloisen Vaaran johtama bändi oli positiivinen yllätys, vaikka esimerkiksi ”Tyttö Tuollainen” tai ”Vielä On Kesää Jäljellä” eivät ehkä itselleni niin kovia juttuja olekaan. Jälkimmäisen aikana Vaara kokeili osaako yleisö laulaa biisin ensisanoista alkaen ja johti samalla vähän harhaan tempaisemalla pätkän ”Villihevosia”. ”Kiitos ja hyvää yötä” sanoi Vaara ja kiitos Mamba ensimmäisestä näkemästäni heidän keikastaan. I survived Mamba in Pori ja vielä hyvinkin!
Juontaja Julle vinkkasi, että tauolla olisi ollut porirock-aiheista karaokea tarjolla, mutta kyllä keikoillakin tuntui karaokelaulua riittävän.
Seuraavana oli vuorossa keikka, joka minua arvelutti kaikista eniten etukäteen. Yö on ollut itselleni äärimmäisen merkittävä bändi aikoinaan (ja vieläkin), ja taas toisaalta arvostan JP Leppäluotoa suunnattomasti laulajana varsinkin raskaamman rockin puolella. Huolimatta siitä, että tiesin Leppäluodon monipuolisuuden muusikkona ja vokalistina, niin silti tämä yhdistelmä arvelutti. Yhtye on henkilöitynyt kuitenkin niin vahvasti Olli Lindholmiin. Ilman muuta halusin kuitenkin antaa bändille mahdollisuuden, sillä on tärkeää, että hienot laulut elävät. No miten sitten kävi? Suoraan sanottuna minä en vieläkään tiedä.
Keikka alkoi ”Likaiset Legendat” -klassikolla ja kaikki oli kunnossa; Leppäluoto lauloi hienosti, bändi soi komeasti, halli täynnä jengiä ja kaikki oli näyttävää. Vieroksuntaa loi ehkä bändin hyväntuulisuus, koska olin tottunut Olli Lindholmin tietynlaiseen ei-niin-irroittelevaan esiintymiseen ja JP liikkui lavalla pistäen kroppaansa peliin ja kannustaen yleisöä mukaan. Tuntui, että se kuuluisa molli ja jähmeys olivat poissa, mutta voiko sellaisesta olla kriittinen? Välillä ehkä hämmensi musiikin raskassoutuisuuden poissaoleminen ja hetkittäin jopa mielen vallannut ikään kuin discomainen poljento. Toki on ymmärrettävää, että biiseihin halutaan ehkä tuoda uudenlaista näkökulmaa, mutta siinä on aina riskinsä ja herkkyytensä puritaaneille.
Rytmiryhmän basisti Timo Mynttinen ja rumpali Ari Toikka hoitivat osuutensa kosketinsoittaja Mikko Kangasjärven kanssa omilla korokkeillaan, mutta loppuvuoden keikat kitaraa soittava Samuli Erkkilä, laulaja Leppäluoto ja kitaristi Jari Latomaa pitivät huolta, että lavalla riitti liikettä. Itse otin varsinkin Latomäen siirtymisen lavan eteen ilolla vastaan.
Biisilistahan oli sinällään yhtä juhlaa, sillä on aina ilo kuulla sydäntä särkevä ja uudenlaisen sovituksen viitan ylleen saanut ”Niin Paljon Me Teihin Luotettiin” ja aivan helvetin komeasti kajahtanut sekä Leppäluodon tulkinnan myötä uutta selittämätöntä mahtipontisuutta ja syvyyttä saanut ”Rakkaus On Lumivalkoinen”. Ehkä juuri siksi selittämätöntä, että kun kappale on aika raskas kokonaisuus, niin Leppäluoto eri tavalla raskaita lauluja laulaneena osasi maustaa kokonaisuutta omalla tavallaan.
Väheksyä ei voi myöskään pelkistettyä ”Särkyvää”-biisiä ja aikoinaan kitaristi Markku Petanderin ilotulitusmaisella soololla maustettua ”Tia-Maria”-kappaletta. ”Porilaista periksiantamattomuutta” tuumasi Leppäluoto ennen ”Särkynyt Enkeli” -klassikkoa vastaukseksi omaan kysymykseensä, että miksi näiden biisien pitää soida.
Keikan koskettavin ja pysäyttävin hetki koettiin kuitenkin illan erityisvieraan Jussi Hakulisen tyttären Ellinoora Hakulisen esiintyessä ja hänen tulkitessaan tänä vuonna neljäkymmentä vuotta täyttäneeltä ”Nuorallatanssija”-levyltä kappaleet ”Laulu Meille Kahdelle” sekä ”Joutsenlaulu”. Ensimmäinen kaksikosta on itselleni erittäin tärkeä ja antaumuksella mukana hoilatessani omistin sen mielessäni omalle rakkaalleni. ”Joutsenlaulun” aikana paikka hiljeni ikään kuin kunnioituksesta ja oivalluksesta, että olimme jälleen jonkin suuren äärellä. Kerta kaikkiaan hieno ja koskettava vierailu! ”Nuorallatanssija” on itselleni huipputärkeä levy, joten hienoa, että se sai kunniaa tällä tavalla.
”Kuorotytön” aikana otin kontaktia paikallisiin, kun joku onnistui roiskaisemaan päälleni aimo satsin olutta ja toinen tivasi, että mikä oli Veikko Lehtirannan ensimmäinen auto. Onneksi ”Vie Mut Minne Vaan”– ja ”Kiitos & Kunnia” -biisien kulkeminen vei ajatukset taas muualle. Hienon puheen alustamana ”Ihmisen Poika”– sekä ”Minne Tuulet Vie” -biisit herkistivät kansaa ja keikan aikana lähelläni oli tarjolla sekä hienoa ja näyttävää paritanssia että riehakasta ryhmätanssia.
Olo oli show’n jälkeen edelleen ristiriitainen; keikalla oli paljon erittäin hyvää, mutta minulla on silti vielä totuttelemista. Huolimatta siitä, että luonnollisesti välillä tuli ikävä Ollia lavalle, niin suuret pisteet Leppäluodolle siitä, että hän veti biisit ihan omalla tyylillään. Aion toki vielä mennä bändiä katsomaan, sillä on tärkeää, että hienot biisit soivat ja jengi laulaa ja joraa. Silloin on aina tapahtunut jotain maagista.
Viimeisellä roudaustauolla osalla jengistä alkoi selvästi voimat hyytyä pikkujouluhengessä vietetyn klassikkoillan myötä, ja vähän Mikko Alatalon tunnetuksi tuoma känkkäränkkäkin oli tullut joillekin vierailulle. No, suurimmalla osalla kuitenkin oli vielä tahtoa ja voimaa hauskanpitoon sekä illan pääaktin pariin.
Dingo on myös ollut itselleni kaikilla mittareilla äärimmäisen tärkeä yhtye alusta lähtien, ja valitettavasti hekin ovat saaneet osansa jäsenien poistumisesta viimeiseen orkesteriin. Tämä ei sinällään tahtia haitannut, sillä ”Pyhä Klaani” -biisin soidessa taustalla yhtye nousi lauteille ja varsinkin yhtyeen uudempi polvi, eli rumpali Saska Ketonen, basisti Tom Eklund ja kosketinsoittaja Lende Peisa pitivät huolta siitä, että energiaa ja intoa riitti. Pidin kovasti Ketosen tyylistä soittaa ja esimerkiksi ”Kirjoitan”-biisissä hänen ja Peisan soitto loisti omanlaistaan groovea ja tyylikkyyttä. Basisti Eklund oli valkoisen puvuntakin alta paljastuneessa leopardiliivissään itse Mr. Rock ’n’ Roll (näin olin kirjoittanut muistiin).
Yhtyeen kitaristissa Jontussa elää myös sellainen ajaton rockhenki, ja vokalisti Neumannin ääni ja laulu kulkivat pääosin selkeinä. Välillä hän innostui repimään äänestään makean kuuloisesti kunnolla kierroksia irti. Osan biiseistä Neumann kantoi kitaraa yllään, mutta osan keikasta hän keskittyi vain mikrofonin varteen helistimen kera. Välispiikeistä en ihan selvää saanut, mutta myös Neumann taisi olla välillä vähän hämillään illan meiningistä.
Dingon tuotannosta ei huonoa settilistaa saakaan, joten olihan se hittiä hitin perään; keikka alkoi yhtyeen ensisinglellä vuodelta 1984, eli ”Sinä & Minä”. Sen jatkumossa soivat ”Lakatut Varpaankynnet” ja aina upea ”Lähetyssaarnaaja”, jonka yhteyteen oli sovitettu pätkä toista klassikkoa, eli ”Stairway To Heavenia”. Ennen ”Apinatarhaan”-biisiä Neumann kysyi yleisöltä ”mitäs teille apinoille kuuluu” lisäten toki laskevansa heidät itsensäkin tuohon mainioon apinoiden joukkoon. Kauniilla Jontun soololla väritetty ”Kulkuri & Kaunotar” hillitsi hetkeksi pahinta riehumisen huumaa herkistymisen merkeissä, mutta pian liekki syttyi jälleen, sillä erittäin iloinen yllätys oli ensilevyn ”Huumeita Japaniin” -biisi.
Itselleni ”Pistoolisankari” on yksi maailman hienoimpia biisejä ja se kolahtaa aina, vaikka se olisi vedetty a cappellana piereskelemällä. Tähän ei onneksi kuitenkaan tarvinnut Porissa mennä, vaan sain muiden mukana ihan perinteisesti laulamalla olla yhtyeen taustakuorossa. Välillä keikalla oli sooloilua sekä jammailua, jonka aikana Jonttu kävi kippaamassa rumpali Ketosen niskaan viilentävää vettä, mutta ainakin näennäisesti kaikki oli yhtä hymyä. Vaikka ehkä tuohon aikaan illasta suurin hurmos jäikin kokematta, niin olihan ”Nahkatakkinen Tyttö”, Autiotalo”, Levoton Tuhkimo” ja niin edelleen yhtä loputonta ikivihreiden sarjaa.
Dingon saattelemana oli hyvä siirtyä sateiseen iltaan. Keikkojen jälkeen jäin miettimään Even esittämää kysymystä, että miksi nämä kaikki illan käsittämättömät biisit syntyivät juuri Porissa. Vastausta minulla ei toki siihen ole, vaikka tässäkin on useampi spekulaatio esitetty. Vastausta emme saaneet myöskään Porin myyttisyyteen, koska illan musiikin luojatkin tuntuivat ihmettelevän asiaa.
Itselleni Eve oli illan koskettavin, mutta hienoja musiikillisia hetkiä oli pitkin iltaa. Uskon, että kaikki saivat koko rahan edestä nostalgiaa, nuoruutta, suuria tunteita, uusia muistoja sekä uskomattoman määrän suomalaisen rockin klassikoita. Sanoinkuvaamattoman hienoa, että tällainen historiallinen paketti oli saatu kasaan, ja Pori oli kaikkinensa meille hyvä. Kiitos Pori, Porin mukavat ihmiset ja ennen kaikkea porilaiset suosikit!
Kuvat: Martti Vesander