Nostalgian äärirajoilla – Sum 41 Tavastialla 17.3.

Kanadalainen pop punk -yhtye Sum 41 on kiertänyt menneen kevään ajan menestyksekkään ”Don’t Call It A Sum-Back!” -kiertueen parissa, joka maaliskuisena perjantaina saapui myös Suomeen.  Kiertueen myötä ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen maassamme konsertoinut bändi sai innokkaan vastaanoton loppuunmyydyltä yleisöltä.

Kiertue on ehdottomasti ollut bändille menestyksekäs, sillä suurin osa kiertueen keikoista on myyty ripeästi ennakkoon loppuun. Tämä näkyi illan aikana jo heti saapuessani Tavastian oville parisen minuuttia ennen niiden avaamista, jolloin ulkopuolelle oli kertynyt jo mukava määrä jonoa. Sisään astuessa ei ollut lainkaan epäselvää, etteikö tätä keikkaa olisi odotettu, sillä etusali oli pullollaan väkeä. Ovien auetessa varsinaiseen keikkasaliin viimeisetkin eturivin paikat täyttyivät sekunneissa.

Illan avannut kanadalainen Hollerado kohtasi siis Suomen ensivisiitillään varsin ison yleisön, eikä bändi lainkaan lannistunut paineen alla. Bändin rento ja svengaava autotallirock toimi hyvänä illan avaajana, enkä itse bändin setistä sen koommin moitteita keksi, vaikka kitarasäätelyä olisikin voinut olla hitusen vähemmän kappaleiden välissä. Bändin jäsenet tuntuivat selvästi nauttivan lavallaolosta, ja tämä innokkuus uhkui mukavasti bändin esiintymisestä. Etenkin toinen bändin laulaja-kitaristeista oli selvästi hyvin innokas bändin saamasta lämppäripestistä ja osoitti sen heittelemällä yleisöön paitoja ja ilmoittamalla antavansa kaikille levyn millä tahansa hinnalla – vaikka ilmaiseksi. En itse ehtinyt tutustua bändiin kuin vasta keikkaa edeltävänä päivänä, mutta tämä vieraus ei haitannut lainkaan.

Illan pääesiintyjä ei liiemmin esittelyjä kaipaa, sillä bändi on vastuussa osasta vuosituhannen taitteen tunnetuimmista punkbiiseistä. Bändi on vain kerran aiemmin tuonut show’nsa Suomen kamaralle vuonna 2010, minkä jälkeen bändi on julkaissut kaksi uutta levyä. Fanien vuosikausien odotus palkittiin heti, kun ”All Killer, No Filler” -levyn ”Introduction To Destruction” -introraidan jälkeen lavan eteen nostettu kangas laskettiin ja bändi siirtyi viime vuonna julkaistun ”13 Voices” -levyn ”A Murder Of Crows” -kappaleeseen.

Tästä bändi jatkoi pian saman levyn ”Fake My Own Death” -kappaleella, mutta viimeistään peräkkkäin soitetut ”The Hell Song” – ja ”Over My Head (Better Off Dead) -klassikot päästivät innokkaat fanit täysillä valloilleen. Yhtä hyppivää massaa ollut yleisö oli selvästi innokkaimmillaan näiden ja muiden taattujen täkyjen kuulemisesta, vaikka astetta vähemmälle jatkotoistolle jäänyt muu tuotanto tuotti toki myös riittävän posiitivisen reaktion. Etenkin ”Half Hour of Power” -debyytin sinkkubiisi ”Makes No Difference”, ”Chuck”-levyn avaava ”No Reason” ja samalta levyltä löytyvä ”Pieces”-tunteilu olivat mukavaa kuultavaa ja toimivat elävänä todisteena siitä, että bändillä on muutakin tuotantoa kuin ne tunnetuimmat ”In Too Deepit” ja ”Still Waitingit”. Uuden ”13 Voices” -levyn materiaali toimi myös varsin hyvin, ja siihen bändin setti luonnollisesti painottuikin. Pitti pyöri, mukana laulettiin ja pompittiin seitsemän vuoden odottelun edestä, enkä voinut olla muistelematta peruskouluaikojani, jolloin bändin tuotanto oli kovassa kierrätyksessä.

En ole itse tähän aiemmin sen koommin onnistunut kiinnittämään huomiota, mutta kaipa sen aika on nyt: mikä helvetti siinä kännykän näytössä oikein on, kun keikkaa on seurattava nimenomaan sen läpi? Olen itsekin toki sillä kannalla, että onhan pari kuvaa mukava räpsäistä muistoksi keikasta, ei siinä mitään – jotenkin tällä kertaa en vain voi olla mainitsematta asiaa. Hieman lyhyenläntänä yksilönä on hyvin ankeaa yrittää täysin mielin nauttia keikasta, kun ärsyttävän moni yksilö päättää nostaa keikan aikana näyttönsä moneenkin otteeseen nenäni eteen ottaakseen KOKONAISTEN KAPPALEIDEN pituisia videoita. Juu, onhan se hienoa saada muistoja otettua keikasta, mutta näiden videoiden ollessa äänipuoleltaan lähes yksinomaan paskalaatuisia, en juuri ymmärrä – eikö tämänkin kokemuksen olisi voinut vain tiivistää siihen pariin kivaan kuvaan? Ja kun valittamislinjalla ollaan, rauhoittukaapa samalla niiden tuoppien viskomisen kanssa, jooko?

Kaiken kaikkiaan ilta oli aivan yhtä antoisa, kuin odotinkin, sillä onhan tätä tullut jo vuosikausia odoteltua. Toki pieniä miinuksiakin löytyi, esimerkiksi jo riittävän pitkään settiin heitetty rumpusoolo ei jaksanut kiinnostaa juuri yhtään, enkä ”We Will Rock You” -lainan varsinaista virkaa juuri ymmärtänyt. Jotenkin laulaja Deryck Whibleyn lauluääni tuntui myös levyolemukseen verrattuna muutamaakin astetta varovaisemmalta, mikä oletettavasti johtuu pitkästä kiertueesta. Näistä, yleisömassan kännyköistä ja olkapääni kohdanneesta neljäsosatuopista (ja sen sisältöjen päälleni läikkymisestä) huolimatta poistuin illan toisen ”Pain for Pleasure” -hevihassutteluencoren jälkeen Tavastian ovista jälleen kerran tyytyväisin mielin. Mikäli Blink-182 tänne myös viimein saataisiin, olisi peruskouluaikojen Tomppa varsin tyytyväinen. Mukavana kruunauksena illalle toimi illan lämppäribändin laulaja, joka ovien ulkopuolella jutteli ulos astuneiden fanien kanssa ja ojensi kouraani levyn todetessani, ettei minulla riittävästi käteistä mukana ollut. Kiitokset hänelle!

Settilista:

1. A Murder of Crows
2. Fake My Own Death
3. The Hell Song
4. Over My Head (Better Off Dead)
5. Goddamn I’m Dead Again
6. Underclass Hero
7. Screaming Bloody Murder
8. There Will Be Blood
9. War
10. Motivation
11. Metal Mayhem (Black Sabbath – Paranoid)
12. Grab the Devil by the Horns and Fuck Him Up the Ass
13. We’re All To Blame
14. Walking Disaster
15. Breaking the Chain
16. Makes No Difference
17. The Fall and the Rise
18. Rumpusoolo
19. No Reason (”Chuck”-levyn introlla)
20. We Will Rock You (Queen-cover)
21. Still Waiting
22. In Too Deep
    Ensimmäinen encore:
23. Pieces
24. Welcome To Hell
25. Fat Lip
    Toinen encore:
26. Pain for Pleasure

Kirjoittanut: Thomas Frankton
Kuvat: Nelly Tatti