Novelistsin ”C’est La Vie” jää hyvistä hetkistään huolimatta puolitiehen, mutta sellaista elämä on

Ranskalainen Novelists soittaa progressiivista metalcorea, jossa painotetaan riffittelyä ja djent-tyylisiä vaikutteita. Tutustuin bändiin vuonna 2014, kun yhtye julkaisi demonsa YouTubessa. Tuolloin moderni progressiivinen metalli ja metalcore olivat juuri nostamassa päätään, joten musiikki kuulosti erittäin tuoreelta ja kiehtovalta. Vuoden 2015 debyyttialbumi ”Souvenirs” jäi minulta hieman välistä, koska kappaleet eivät oikein tuntuneet sytyttävän. Mutta vuonna 2017 julkaistu ”Noir” oli kuitenkin jälleen levy, joka sai minut taas kiinnostumaan bändistä.

Bändin kolmas studioalbumi ”C’est La Vie” julkaistaan 24. tammikuuta, ja sen myötä yhtye astuu uudelle vuosikymmenelle. Onko musiikissa sitten tapahtunut muutosta? Käsillä oleva albumi on vähemmän aggressiivinen kuin yhtyeen aikaisemmat julkaisut. For The Fallen Dreamsin kaltaisten bändien esittämää pullistelevaa metalcorea ei tältä albumilta juuri löydy.

Albumilta löytyy vain kaksi raskasta ja intensiivistä raitaa, jotka ovat ”Modern Slave” ja ”Kings of Ignorance”. Ensimmäisenä mainittu on turvallinen aggro-kappale, jossa juoksutetaan välillä sormia otelaudalla ja välillä runtataan matalinta kieltä. Kappaleessa ei varsinaisesti tapahdu mitään merkittävää tai erityisen mieleenpainuvaa, ja sen kertosäekin kuulostaa hetkessä kyhätyltä ja koukuttomalta. Valitettavasti ”Kings of Ignorance” jatkaa samaa kaavaa, vaikka sen riffeistä ja breakdowneista löytyykin huomattavasti vangitsevampaa säntäilyä. Harmillisesti kuitenkin myös tämän kappaleen kertosäe jättää toivomisen varaa.

Levyn selvästi vahvimmat puolet tulevat esille muissa kappaleissa. Suurin osa albumin kappaleista ovat melodisia, polveilevia ja tunnelmaltaan mietteliäämpiä. Kappaleet ”Somebody Else”, ”Head Rush” ja ”Human Condition” ovat kitaristeille suunnattua herkkua täynnä toisiinsa vuotavia melodisia likkejä, arpeggioiden ja sointujen leikkimielistä ja vapaata yhdistelyä. Nämä kappaleet voisivat hyvin olla kotonaan Skyharborin, Polyphian tai vaikka Destiny Potaton tuotannossa. Nimikkokappale on puolestaan selvästi levyn erottuvin kappale, jossa tunnelmoidaan laveasti ja rauhoittavasti. Kitaraosuuksissa on paljon modernin kitarismin hienoja puolia plinimaisista sooloista kaiutettuihin sointuvalleihin, ja naislaulun hyödyntäminen tuo vielä oman kauniin lisänsä kokonaisuuteen. Kappale tuntuu kuitenkin ikävä kyllä loppuvan hieman liian aikaisin, ja mitään varsinaista kliimaksia tai vaihtoehtoisesti rauhoittunutta tilaa jammailulopukkeen tuomana ei saavuteta.

”C’est La Vie” on teoriassa oikein pätevä julkaisu. Vahvimmillaan kappaleista löytyy maukkaita riffejä, hienoa soittoa, rauhoittavia ja euforisia tunnelmia sekä myös pari hyvää breakdownia. Toisaalta taas esimerkiksi kertosäkeet ovat löyhiä ja helposti unohdettavia. Bändin kitarakuviot jättävät yleensä kertosäkeet varjoonsa, mikä puolestaan saa albumin kallistumaan enemmän juuri kitaristien ja muusikoiden puoleen kuin hyviä sävellyksiä etsivien. ”Somebody Else”, ”C’est La Vie”, ”Head Rush”, ”Rain” ja ”Human Condition” ovat toimivia ja minulla soittoon jääviä kappaleita, mutta rehellisesti sanottuna kaikki muut tuntuvat hieman vaisuilta ja ohimeneviltä hetkiltä vailla kiintopistettä.

6/10

Kappalelista:

  1. Somebody Else
  2. Deep Blue
  3. Lilly
  4. Modern Slave
  5. C’est La Vie
  6. Head Rush
  7. Kings of Ignorance
  8. Rain
  9. Human Condition

Kommentoi julkaisua