Loppukeväästä kohdalleni sattui useampi EP, joten ajattelin koota ne yhteiseen katsaukseen. Tähän arviorykelmään pääsivät helsinkiläiset Nuke Mutants ja The Chant, kajaanilainen Overboost sekä tamperelainen Masterstroke. Overboost julkaisi tänä keväänä esikoislevynsä, Nuke Mutants toisen EP:nsä, The Chant vastaavasti kuudennen pienlevynsä ja Masterstroke yhtyeen viimeiseksi jäävän jäähyväislevyn.

Neljästä yhtyeestä Nuke Mutants on ehdottomasti räävittömin ja räkäisimmän kuuloinen. Helsinkiläinen psychobilly rock -yhtye tarjoilee EP:llään viisi energistä ja hikistä rockrallia, jotka eivät taatusti jätä sanattomaksi. Muun yhtyeen tavoin taitelijanimellä esiintyvä vokalisti Willy Spastic rääkyy ja kirkuu jokaisella kappaleella niin, ettei toivomisen varaa jää. Yhtyeen soundi on omaperäistä rock ’n’ rollin ja irkkupunkin sekoitusta, joka pakottaa ruumiinosat liikkeelle.

Aloitusraita ”Goddamn Wicked” alkaa Harley Davidsonin kaltaisella tyhjäkäyntirummuttelulla, johon murakat riffit ja Willyn äkäiset vokaalit sekoittuvat. Nimensä mukaisesti kappaleesta saa kieroutuneen vaikutelman. ”B.A.D.” on suorasanainen ja häpeilemätön rock-ralli, jota ei kehtaisi kuunteluttaa omille vanhemmilleen. ”Groove Punks” -EP:n kolmas raita polkaistaan liikkeelle mielipuolisella energialla, johon Nuke Mutantsin pienlevyn huippuhetki nousee. ”Acid House” ja ”Glue Sniffer Blues” jatkavat uskollisesti yhtyeen viitoittamalla törkyisellä linjalla ja pitävät tunnelman huipussa loppuun asti.

”Groove Punks” on puhdasta rockin ja irkkupunkin sekoitusta olemalla mahdollisimman siivoton, kaunistelematon ja todella koukuttava. Nuke Mutantsin EP on viihdyttävä ja pitää rimansa korkealla alusta loppuun. Vaikka ”Groove Punks” on vasta yhtyeen toinen levy, helsinkiläisyhtye on saanut hiottua soundinsa todella mielenkiintoiseksi. Jos jotain negatiivista EP:stä haluaa sanoa, se on levyn kesto – pikkualbumi ei kestä kuin reilun vartin, ja tätä mielipuolista rock ’n’ rollia olisi kuunnellut mielellään lisää. Suomalainen rokki on pääsääntöisesti puhtaaksi puunattua, mutta Nuke Mutants herättää jälleen eloon rockin pimeämmän puolen.

9/10

Kappalelista:

1. Goddamn Wicked
2. B.A.D.
3. Give Me The Groove
4. Acid House
5. Glue Sniffer Blues

Nuke Mutants Facebookissa

Helsingistä tuleva The Chant on kaikista neljästä yhtyeestä vanhin ja kokenein – yhtye on saanut alkunsa ennen vuosituhannen vaihdetta ja julkaissut levyjä tasaiseen tahtiin vuodesta 2008 alkaen. ”Approacher” julkaistaan juhannuksen tienoilla, ja se antaa lisää näytteitä The Chantin atmosfäärisestä rockista. Nuke Mutantsin ja OverBoostin musiikkiin on helppo hypätä kyytiin, mutta ”Approacher” vaatii maltillisempaa lähestymistapaa.

”Approacher” on tässä arviossa käsiteltävistä neljästä pienjulkaisusta melodisin ja tunnelmallisin. Siitä on myös hankalin saada otetta, mutta kun albumin jaksaa kuunnella useamman kerran siihen syventyen paljastaa se hienoutensa. Levyllä on monipuolisesti kaikkea – niin kauniita ja hitaasti lipuvia melodioita kuin jykeviä kertosäkeitä, joissa särisevät riffit ja vokalisti Ilpo Paaselan voimakkaampi laulutyyli antavat kontrastia. Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta tuovat esiin The Chantin melodista ja tarttuvaa puolta. ”To Surrender” nousee vaivatta EP:n radioystävällisemmäksi kappaleeksi mielenkiintoisten kertosäkeidensä puolesta. Levyn kaksi viimeistä raitaa ovat rauhallisempia, ja niissä on painotettu tunnelmointia – nimikkokappale lipuu rauhallisesti, ja siitä huokuu harmonisuutta. ”To Be Seen” liikkuu samoilla vesillä, mutta kappaleen loppuun on tuotu erilaista näkökulmaa.

”Approacher” on kaunista, melodista ja rauhallista rockia, joka sopii erinomaisesti lomalle rentoutumismusiikiksi. Levyn kaksi jälkimmäistä kappaletta ovat niin rauhallisia, että niitä kuunnellessa mukavassa asennossa voisi nukahtaa. Kokonaisuutena ”Approacher” on kaunis levy, mutta ei valitettavasti herättänyt itsessäni suurempia elämyksiä. Jos satut pitämään rauhallisuudesta ja mietiskelystä, on The Chantin ”Approacher” sen taustalle hyvä valinta.

7+/10

Kappalelista:

1. Unsolved
2. To Surrender
3. Approacher
4. To Be Seen

The Chant Facebookissa

Kajaanilainen hard rock -yhtye OverBoost sai alkunsa kolme vuotta sitten, ja yhtye julkaisi esikois-EP:nsä toukokuussa. Yhtyeen omien sanojen mukaan he vaalivat hard rockin ja bluesin perintöä, minkä huomaa OverBoostin musiikista. Miespuoliset solistit ovat yleisiä rock-yhtyeissä, mutta kajaanilaisyhtye erottuu muista naissolisti Hanne Kiviojan avulla.

”1 st” pitää sisällään neljä raitaa, jotka rakentuvat enemmän tai vähemmän kertosäkeidensä varaan. ”Better Safe Than Sorry” ja ”Losing My Mind” tankkaavat nimiään ahkerasti, eikä niistä oikein jää mitään mieleen. Kappaleissa kuullaan hienoja kitarasooloja, mutta ne eivät pelasta muuten persoonattomia kappaleita. ”Tearing Me Apart” on väkinäinen kevyempi kappale, joka ei herätä tunteita suuntaan eikä toiseen. Kuitenkin levyn päättävä ”Pleasure And Pain” yltää levyn parhaaksi oivallisten sanoitusten ja mielenkiintoisuutensa ansiosta.

Kajaanilaisyhtyeen debyytistä huomaa, että kyseessä on ensimmäinen levy. Jo kappalelistaa katsomalla saa viitettä siitä, ettei EP:llä mennä paljoa pintaa syvemmälle. Kaksi ensimmäistä kappaletta kuulostavat sille, että ne rakentuvat täysin kertosäkeidensä ympärille. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa, mutta näissä kappaleissa mennään niin turvallisella kaavalla, että lopputulos on persoonaton. ”Tearing Me Apartissa” ollaan uskaltauduttu jo vähän pidemmälle turvallisilta vesiltä, mutta päätösraidassa on jo alkanut löytyä jutun juurta.

On täysin luonnollista, että uran alussa musiikin suhteen lähdetään liikkeelle sieltä, mikä tuntuu yhtyeen tyylille sopivimmalle. Haasteena on kuitenkin tehdä omasta musiikista erottuvaa. OverBoost tietää varmasti, miltä haluaa kuulostaa, mutta ei ole saanut rakennettua omaa persoonaansa niin pitkälle, että herättäisi kunnolla mielenkiintoa. Esikois-EP ei ole täysin susi ja osoittaa, että osaamista ja potentiaalia yhtyeestä löytyy. ”1st” on antanut perustan OverBoostille, jonka pohjalta sen on hyvä jatkaa oman soundinsa etsimistä.

4/10

Kappalelista:

1. Better Safe Than Sorry
2. Losing My Mind
3. Tearing Me Apart
4. Pleasure And Pain

OverBoost Facebookissa

Tamperelainen melodista metallia soittava Masterstroke pyöräytti ulos tämän vuoden alkupuolella kuudennen julkaisunsa. 15 vuotta kattavan uransa aikana yhtye on ehtinyt julkaista neljä täyspitkää, mutta vuoden 2016 loppupuolella Masterstroke päätti ”Edge Of No Return” -albumin jäävän viimeiseksi julkaisukseen. Rumpali Janne Juutisen mukaan lopettamiseen ei liittynyt draamaa, vaan yhtyeen jäsenet vain huomasivat, ettei heillä enää ole kipinää bänditoimintaa kohtaan. ”Edge Of No Return” on nimensä mukaisesti jäähyväislevy.

EP:llä on kuusi kappaletta, joista neljä oli kaavailtu tulevalle viidennelle täyspitkälle. Albumin kaksi muuta raitaa ovat aiemmin julkaisemattomia, ja ne on äänitetty eri ajankohtina. Nimikkokappale aloittaa levyn räjähtävästi ja kuljettaa kuuntelijan power metalmaiseen, elektronisilla elementeillä täydennettyyn äänimaailmaan. ”Fool’s Dance” jatkaa samalla linjalla muttei niin puhdikkaana kuin edeltäjänsä. ”World Of Shadows” tuo esille vokalisti-kitaristi Niko Rauhalan monipuolista ääntä. Kappaleessa on miellyttävää synkkyyttä, ja tuntuu kuin ”World Of Shadows” syleilisi pimeyttä. Neljäs kappale ”Final Sacrifice” on hieno reilu viisiminuuttinen progemainen power metal -paahto, jonka vastapainoksi ”One By One” tarjoaa väkeviä vokaaleja ja synkistelevää tunnelmaa.

EP:n viimeisenä kappaleena tulille pyörähtää ”Turn Away” dance mix -versio, joka kuljettaa kuuntelijan 90-luvun diskolattialle. Alun perin kappale on ilmestynyt äkäisenä metallirallina Masterstroken vuonna 2007 ilmestyneellä ”Sleep”-albumilla, mutta dance-versio on oikeastaan yllättävän hauska – siinä yhdistyvät raskaus ja ysärimäinen tykyttävä discobiitti, eivätkä ne kuulosta hullummilta yhdessä. ”Edge Of No Return” on viihdyttävä kokonaisuus. Vaikka levyn äänitykset olivat venähtäneet, lopputulos on yllättävän eheä eikä vaikuta siltä, että levy olisi hätäpäissään kasattu kokoon. Toki viimeinen kappale hyppää kokonaisuudesta rajusti ulos, mutta kun kyseessä on yhtyeen viimeinen julkaisu, miksipä sitä ei olisi kannattanut levylle mukaan laittaa? Itse en ehtinyt tutustua Masterstrokeen sen ollessa aktiivinen, mutta korjaan asian nyt.

8-/10

Kappalelista:

1. Edge Of No Return
2. Fool’s Dance (A New Chapter)
3. World Of Shadows
4. Final Sacrifice
5. One By One
6. Turn Away (Chaingun Liberator Dance Mix)

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen