Nummirock 2013

Mitä olisikaan juhannus ilman Nummirockia? No, ei yhtään mitään, joten jälleen kerran otettiin suunta kohti Nummijärveä jo keskiviikkoiltana. Vaikka siellä on tullut käytyä jo vuodesta 1990 saakka, jaksaa joka kerta hämmästyä tuota paikkaa. Usko meinaa aina loppua sinne ajellessa, ja täytyy tarkastaa, ollaanko varmasti oikealla tiellä. Ja sitten yhtäkkiä metsän kesältä pamahtaa näkyviin mörrimöykkyjen armeija – perillä ollaan!

Tänä vuonna paikalla oli yllättävän paljon porukkaa jo keskiviikkona, ja viimeistään torstain aikana sai huomata, että Nummirock oli tänä vuonna kerännyt suhteellisen hyvän yleisömäärän. Hiukan tämä yllätti, mutta nähtävästi kovat kotimaiset nimet vetivät paikalle porukkaa, koska ulkomaisista bändeistä oikeastaan vain Amon Amarth oli isompi tärppi – no, varmaan myös Soilworkilla on kannattajansa, mutta bändi nyt ei ole mikään harvinainen näky Suomessa.

Torstai-iltana lämmiteltiin perinteiseen tapaan pelkästään olutteltan lavalla. Ja kyllä muuten pärähti Nummirock vuosimallia 2013 räväkästi käyntiin, kun festarin korkkasi nuoruuden innolla jyväskyläläinen Lost Society. Tänä vuonna debyyttialbuminsa julkaissut thrash-bändi näytti, että myös nuori sukupolvi osaa thrash metallin veivaamisen. Tänä vuonna festarin avausta ei voi moittia ainakaan energisyyden puutteesta, kiitos siitä Lost Societylle. Ja jos teinihemmoilla riittää pokkaa vetää Sodom-cover keikallaan, niin annettakoon siitä pointsit bändille!

Bändien välissä kuultiin olutteltan nurkkaan kyhätyllä lavalla myös akustista coverointia, joka ei tänä vuonna suuresti päässyt hetkauttamaan. Jyväskylän nuorison jälkeen puolestaan teltan lavalle saatiin vähän kokeneempaa verta Hämeenlinnasta, kun Pain Confessor asteli jo selvästi humaltuneen Nummirock-yleisön eteen. Tällä kertaa nuoruus voitti kokemuksen, ja syynä tähän olivat lähinnä Pain Confessoria kohdanneet miksausongelmat. Biisit pätkivät pahasti, ja tuntui, että aina kun oltiin pääsemässä vauhtiin, tekniikka petti taas. Ainakin itseäni tämä harmitti kovasti, koska bändin settilista oli todella vakuuttava. Pätkivää ”Lake Of Regret” -biisiä ei kuitenkaan ollut kovin nautinnollista kuunnella ja yrittää hoilata mukana.

Torstai-illan päättäjäksi oli valikoitunut Battle Beast, joka veti paikalle hyvin porukkaa. Kyllähän bändi oli livenä aivan toimiva nykyisenkin laulajansa kanssa, mutta koska en sen musiikille ole koskaan suuremmin lämmennyt, päätin siirtyä muutaman biisin jälkeen leiriin istuskelemaan. Jotain bändin biisien tarttuvuudesta kertoo se, että leirintään kuultu ”Show Me How To Die” soi sisäisessä jukeboksissa vielä seuraavanakin aamuna.

Perjantaina päästiin sitten kunnolla asiaan, kun koko festarialue avautui metallijuhannuksen juhlijoille. Vihreän päälavan, rannalla sijaitsevan Inferno-lavan ja olutteltan lavan lisäksi tänä vuonna rannan anniskelualueelta löytyi myös Free jam -lava, jonne kuka tahansa saattoi mennä esittelemään taitojaan silloin, kun rantalavalla ei ollut esiintyjää. Muutamia pumppuja siellä tuli vilkuiltuakin, ja aina siellä tuntui soittajia piisaavan, kun lähistölle itse satuin.

Osaltani perjantain musiikillisen annin korkkasi rantalavalla metelöinyt jyväskyläläinen Sons of Aeon. Tällä melo-deathillä päivä lähtikin oikein mukavasti käyntiin. Bändi kuulostaa hyvinkin ruotsalaiselta – ja hyvinkin tutulta. Tällaisia bändejä on viimeisen kymmenen vuoden aikana putkahdellut esille enemmänkin, joten mitään suuria tunteita Sons of Aeon ei aiheuttanut, vaikka bändin soittajat selvästi instrumenttinsa tuntevat.

Seuraavaksi laitettiinkin sitten humpaksi, kun Eläkeläiset päästettiin irti päälavalla. Ja kyllähän se humppamato kiemurteli pitkin peltoa edustaa humpan tahdissa. Eläkeläiset nyt oli… no, Eläkeläiset. Ei sitä bändiä voi naama mutturalla seurata, mutta jotenkin yllättävän kiltiltä show tällä kertaa vaikutti. En ainakaan huomannut kenenkään soittajan tippuvat tuoliltaan/lavalta, sammuvan, syttyvän tuleen tms. Mutta kyllähän humpat nyt juhannukseen kuuluvat!

Seuraavana kaljateltan lavalla musisoi Some Call This Tragedy -niminen ryhmittymä, joka jonkinlaista metalcorea edustanee. Suurta ihastusta bändi ei aikaan saanut, mutta mieleen kyllä tuli, että vokalistin kannattaisi varmaan muutamat laulutunnit vielä ottaa. Tuon Koff Live -lavan idea on juuri siinä, että paikalle tuodaan myös demobändejä esimerkiksi Nummirockin oman Demosetä-kilpailun kautta. Tämä on sinällään oikein hyvä mahdollisuus aloittelevillekin bändeille esitellä osaamistaan hiukan suuremmalle yleisölle.

Inferno-stagelle nousi seuraavaksi taas jyväskyläläisiä, kun Ghost Brigade tunnelmoi Nummirockin perjantaissa. Keski-Suomesta oli päästy paikalle pienemmillä matkakuluilla, koska bändissä vaikuttaa muutama sama tyyppi kuin edellisessäkin saman kylän bändissä.  Ghost Brigade tarjoili hiukan rauhallisempaa menoa Nummijärven iltapäivään, mutta teki sen kyllä taitavasti ja veti mukavasti porukkaakin paikalle. Bändi olisi voitu sijoittaa vaikka vähän myöhempäänkin ajankohtaan soittamaan.

Mokoma tuntuu olevan Nummirockin vakioesiintyjä, mutta tänä vuonna jätin tämän aivan suosiolla väliin. Hiukan täytyy myöntää, että naurahdin festarin Facebook-sivulta löytyvälle kommentille, jossa ensi vuoden toiveissa oli kommentti siitä, että Mokoman voisi ensi vuonna jättää pois tarjonnasta. Vai ovatko Nummirock ja Mokoma jo sellaisessa symbioosissa, ettei se yksinkertaisesti ole mahdollista?

Noin kuukausi ennen Nummirockia peruuntuneen In This Momentin tilalle buukattiin Shining (se ruotsalainen), joten Niklas Kvarforth pääsi sylkemään ja reuhaamaan rantalavalle perjantaina. Keikka oli hyvin tyypillinen Shining-keikka: välillä se tuntui pääsevän edes jonkin verran vauhtiin, mutta välillä taas puudutti suunnattomasti. Shining tuntuu henkilöityvän niin kovasti vokalistinsa käytökseen, ettei sen musiikillinen anti välttämättä ole parasta mahdollista. Eikä bändi valitettavasti oikein toiminut tälläkään kertaa kuin hetkittäin; esimerkiksi ”Submit To Self-Destruction” antoi jotain toivoa tämänkin bändin kohdalla.

Mutta sitten vyöryikin päälavalle viikinkihyökkäys Ruotsista eli Amon Amarth. Tällä viikolla uuden ”Deceivers of the Gods” -levynsä julkaiseva bändi on sekin käynyt Suomessa lukemattomia kertoja, ja selvästikin se on  kerännyt vankkumattoman kuulijakunnan käynneillään. Lavalla ei tällä kertaa nähty mitään ylimääräistä rekvisiittaa, mutta kyllä keikka toimi loistavasti ilman niitäkin. Setti oli todella toimiva aina keikan aloittaneesta ”War Of the Gods” -biisistä encorena kuultuun ”Guardians of Asgaardiin” saakka. Juuri tällainen metallikeikan kuuluukin festareilla olla: ei mitään turhia pitkiä jorinoita tai sooloja, vaan pelkkää paahtamista alusta loppuun. Myös yleisö oli hienosti mukana koko keikan ajan. No, ehkä nyt muutama pyro olisi voinut siivittää keikkaa, mutta en kuitenkaan valita tästäkään, mitä Nummirockissa tarjottiin. Plussaa tulee myös vokalisti Johan Heggin suomenkielisille spiikeille, sen verran oikeaoppisesti lausuttuina ne tulivat eivätkä tuntuneet ollenkaan turhalta yleisön nuoleskelulta. Tämä bändi vain yksinkertaisesti toimii!

Seuraavana kaljateltan lavalla musisoivaan Behexeniin suhtauduin hiukan skeptisesti. Bändi on klassikko, ja viime vuonna julkaistu ”Nightside Emanations” on jälleen loistava levy, mutta viimeisimmät näkemäni keikat ovat olleet melko puuduttavia. Mutta pääsipä tämä saatanallinen black metal -yhtye tällä kertaa yllättämään myönteisesti. Keikkahan toimi jopa puiden latvojen kohdalle laskeutuneessa auringonpaisteessa! Uskoni Behexenin live-esiintymisiin palautui Nummirock-keikan myötä.

Behexenin synkistelyn jälkeen oli hetken aikaa vaikeuksia siirtyä astetta iloisempaan menoon, mutta kyllähän Ensiferum taas vetäisi nopeasti meininkiinsä mukaan. Onhan se nyt vaan hienoa seurata, kun miehet (ja yksi nainen) vetävät nahkahamosissaan folk metallia! Sellainen soittamisen ilo välittyi kyllä bändistäkin. Oli myös hienoa, että Ensiferum oli laitettu soitamaan rantalavalle, jossa päästään aina intiimimpään tunnelmaan kuin päälavalla. Uusimmalta ”Unsung Heroes” -levyltä kuultiin luonnollisesti useampikin ralli, mutta myös vanhemman tuotannon kannattajia hellittiin. Ja eihän nyt ilman ”From Afar”
-biisiä voi olla Ensiferum-keikkaa, eihän?

Vallan mielenkiintoinen oli se tilanne, että heti Ensiferumin jälkeen Nummirock pääsi todistamaan Wintersunin keikkaa, onhan näillä bändeillä tunnetusti varsin selkeä linkki toisiinsa. Ja varsin maittava oli myös Wintersunin keikka. Kyllä tämä sinfoninen metalli toimi Nummijärven hämärissä loistavasti. Bändi soitti biisejä molemmilta levyiltään, ja eihän noita eeppisiä teoksia kovin kauheasti yhteen keikkaan mahdukaan. Mutta ei voi kuin hämmästellä bändin nokkamiehen nerokkuutta, joka toimii myös live-tilanteissa. Kyllä tämäkin keikka sai taas toivomaan, että ”Time II” ilmestyisi luvatusti jo ensi vuonna. Wintersun oli hieno juhannusaaton lopetus!

Lauantain aamupäivään kuuluu perinteisesti saunominen läheisellä leirintäalueella, ja ehdimme festarialueelle saunanraikkaina parahiksi Kalmahin alkuun. Yhden seurueemme jäsenen mielestä Kalmahin tuonti Nummirockiin oli vähintäänkin vuosikymmenen kulttuuriteko, sellaista hehkutusta bändistä olimme jo useamman päivän ajan kuulleet. Ja hyvinhän se keikka tärähti käyntiin, kun bändi aloitti keikkansa juuri ilmestyneen ”Seventh Swamphony” -levyn ”Pikemaster”-biisillä, jonka kertosäe on jokaisen turjakkeen helposti omaksuttavissa. Tässä vaiheessa aloin kyllä epäillä jonkun sujauttaneen aamukahviini sieniä, koska ensin meinasin kompastua nurmikolle nukahtaneeseen kanaan ja tämän jälkeen näin pitissä teletapin. Mutta kyllä, näille on muitakin todistajia. Kalmahin vokalisti mainitsi vaatimattomasti, että päivän pääbändi oli sitten laitettu soittamaan ensimmäisenä päälavalle. Ja hienostihan se bändi vetikin! Uuden levyn materiaalia esiteltiin Nummirockin yleisölle useamman biisin verran, mutta kyllä keikalla kuultiin vanhempaakin matskua, esimerkiksi ”The Black Waltz”. Ja piipahtihan siellä lavalla eräs suoukkokin. Joka tapauksessa Nummirockin lauantai avattiin niin energisesti, että melkein epäilytti, miten käy seuraavien aktien kiinnostavuusasteen.

Ainakin seuraavana olutteltan lavalle noussut Dirge Eternal kuului niihin bändeihin, joita ei tarvinnut kovinkaan aktiivisesti seurata. Seurueemme miespuoliset henkilöt taas innostuivat melkoisesti rantalavalla pomppineesta Sister Sinistä – tai ainakin bändin vokalisti Liv Jagrellista. En ole bändiä sen suuremmin aikaisemmin seurannut ja tuskinpa tulen seuraamista ainakaan Nummirockin keikan perusteella aloittaneeksi. Biisit kuulostivat keskenään hyvinkin samanlaisilta, ja mallia oli selvästikin otettu kasarihevin puolelta ainakin W.A.S.P:ilta ja Mötley Crüelta, nimittäin muutamankin kerran luulin, että bändi alkaa soittaa ”Looks That Killiä”. Ja ainakin sen Motörhead-coverin olisi voinut jättää soittamatta.

Insomnium puolestaan heitti päälavalla perusvarman keikan, josta huokui bändin vuosien varrella keräämä ammattimaisuus. Tässä voi olla vaarana se, että impulsiivinen innostus katoaa, mutta kyllä Insomnium nappasi kuitenkin pisteet keikasta kotiin. Tämän tunnelmoinnin jälkeen Bloodred Hourglass kuulosti pirteän tuoreelta tapaukselta, joka selkeästi oli innoissaan päästessään Nummirockin esiintymään. Bändin vokalisti kehotti yleisöä ostamaan uusinta tuotostaan, ja kyllähän tuon taitaa joutua hankkimaan, sen verran raivokkaasti Mikkelin viisikko death-thrashiaan juhannusyleisölle mäiski menemään.

Tämän jälkeen iskikin hienoinen bändiähky, joten seuraavat esiintyjät jäivät vähemmälle huomiolle. Suomessa vähintään yhtä usein kuin Volbeat ramppaava naapurimaamme Soilwork tuntui kuitenkin saavan kovastikin yleisöä puolelleen. Bändin viimeisimmän julkaisut ovat mielestäni valitettavasti olleet melko heikkoja esityksiä, joten bändiä tuli kuunneltua vain noin puolella korvalla, ja eipä se suuremmin häirinnytkään muuta toimintaa. Tämän jälkeen kalja-alueen pienellä lavalla oli taas bändillisen verran energisyyttä tarjolla, kun Mors Principium Est meuhkasi menemään. Bändi sai yleisön puolelleen pyyteettömällä innostuksellaan, ja keikka olikin ehdottomasti tämän pikkulavan paras koko juhannuksena. Pisteet siis ehdottomasti Suomelle Soilworkin jälkeen!

Tämän jälkeen alkoikin rannasta jo kuulua omituista ”Gambina, Gambina” -huutoa, sillä lavalle oli nousemassa Rytmihäiriö. Aikaisemmilla Nummirock-keikoillaan bändi on aina sijoitettu olutteltan lavalle, ja laulaja Unto Helo muistikin mainita, että nyt ollaan päästy vihdoin ”oikeitten festareitten” puolelle soittamaan. Eikä tämä valinta ollut turhaa, kyllähän Rytmihäiriö on paikkansa rantalavalla ansainnut. Kyllä siinä viinahammasta lähti melkein kolottamaan vielä festarin kolmantena päivänäkin, kun tätä bändiä kuunteli. Rytmihäiriö tuntuu olevan yksi niistä bändeistä, joka ei petä keikalla koskaan. Ja muuten, se teletappi oli taas mosh pitissä heilumassa – ja nyt sen huomasi bändikin.

Vuoden 2013 Nummirockin päätösaktiksi oli saatu juuri suhteellisen hyvä uuden ”Halo of Blood” -levynsä kanssa listojen kärkipäähän ponkaissut Children Of Bodom. Ja kyllä päätösbändin valinta osuikin taas nappiin. Heti keikan alussa kuultiin paljon radiosoittoa saanut ”Transference”-uutuus, jossa onkin kovin tarttuvaa riffittelyä. Muuten C.O.B. soitti varsinaisen hittikeikan ”Sixpoundereineen” ja ”Blooddrunkeineen”. Ja nähtiinhän tässä ehdottomasti illan leveimmät haara-asennot ja vihdoin myös niitä pyroja. Kosketinsoitintaiteilija Warmanilla tuntui myös olevan kovasti asiaa välispiikeissään. Viimeisenä biisinä soineen ”Hate Crew Deathrollin” tahdissa olikin hyvä todeta, että tässä oli Nummirock 2013. Leirissä viimeisiä juhannusjuomia tämän jälkeen nautiskellessamme totesimme, ettei ole epäilystäkään, missä ollaan juhannuksena 2014. Kyllähän Nummirock tietää, miten onnistuneet juhannuskinkerit järjestetään.

Teksti: Rudi Peltonen
Kuvat: Toni Kärkkäinen