Nummirock 2015 osa 2: perjantai 19.6.2015

Juhannusaattona Nummirockissa saatiin jo aamupäivästä nauttia virkistävästä sateesta, mutta ei siinä auttanut kuin vetää sadetakkia niskaan ja suunnistaa kohti festarialuetta. Ehdimme paikalle sopivasti Mors Principium Estin aloiteltua oman settinsä. Porilaisten melo-death saikin heti vaikut irtoamaan korvista, joten perjantainkin aloitus oli erittäin onnistunut. Väkeä oli vielä paikalla melko vähänlaisesti, koska yleisö varmasti nautti vielä leireissään festarimeiningeistä. Meidän paikalle päässyt seurueemme, joka taisi tässä vaiheessa käsittää vasta kaksi henkilöä, piti kuitenkin kuulemastaan.

Minun osaltani Nummirockin toisen päivän starttasi vihreän päälavan ensimmäinen esiintyjä eli kotimainen heviorkesteri Battle Beast. Dramaattisesta miehistönvaihdoksesta huolimatta Battle Beast on edelleen energinen ja tiukasti soittava live-bändi, jonka vauhdikas esiintyminen tarttui nopeasti myös yleisöön. Battle Beastilta on totuttu näkemään hyviä keikkoja, mutta Nummirockissa bändi tuntui olevan erityisen liekeissä. Kappalevalinnoista sen verran, että kaikki kolme levyä olivat hyvin edustettuina, ja mikseivätpä olisi, lukeutuvathan ne kaikki kotimaisen metallin ehdottomaan A-luokkaan. Siitäkin syystä, vaikka live-esiintyminen toimii edelleen, uuden kokoonpanon todellinen tulikoe tulee olemaan uuden musiikin tekeminen. (Jyri)

Hevistä siirryttiin sutjakkaasti parin bändin thrash-putkeen, jonka aloitti yksi Wacken Metal Battlen finalisteista eli Helsingin semifinaaleista jatkoon päässyt Nuclear Omnicide. Tämä nuori bändi osoitti, että kyllä suomalaisella thrash metalilla on tulevaisuutta. Meininki oli energistä, ja yleisökin alkoi kömpiä vähitellen koloistaan katsomaan, miten sitä rässiä vedetään. Omasta puolestani tämä yhtye olisi voinut hyvin olla Suomen Wacken Metal Battlen voittaja. Heti perään polkaistiin Inferno-lavalla käyntiin melkoinen mylly Lost Societyn säestämänä. Bändi on nopeasti noussut isompien kastiin, eikä todellakaan turhaan. Energia oli Nummirockinkin keikalla melkoinen niin lavalla kuin yleisössäkin, sen verran lujaa mosh pitit lähtivät pyörimään. Pyrojakaan ei lavalla säästelty. Mutta pääosassa oli luonnollisesti rähväkkä thrash metal, joka sai niskat nytkymään suunnalla sun toisella.

Kuuden aikaan juhannusaattona siirryttiinkin sitten aivan toisenlaisiin tunnelmiin, kun päälavalle nousi Suomen paras pakanametalliyhtye Moonsorrow. Bändin keikoista on nyt saanut pitkästä aikaa nauttia Suomessakin – ja tämä näkyy myös yleisöpaljoudessa. Tällä kertaa Moonsorrow taisi saada mahdutettua settiinsä jo viisikin biisiä. Erityisesti ”Kivenkantaja” sai aikaiseksi selkäpiitä pitkin juoksevia kylmiä väreitä; ja tulipa samalla todistettua, kuinka aikuiset miehet herkistyvät kyyneliin asti musiikin edessä. Moonsorrow’n soitosta huokuu hurja varmuus ja osaaminen. Toisaalta bändi on omanlaisensa genren edustaja, josta löytyy jotain todella suomalaista – mikä tietenkin sopii juuri juhannukseen – mutta samalla myös jotain hyvin kansainvälistä. Täytyy myöntää, että tämä bändi oli yksi juhannuksen ja Nummirockin parhaimmistoa.

Moonsorrow’n jälkeen täytyi keikkaa jäädä vielä jälkipuimaan seuraavan bändin ajaksi, mutta suunnistimme jälleen rannan suuntaan sopivasti todistamaan Korpiklaanin keikkaa. Nyt päästiinkin sitten humppaamaan, kun luvassa oli alkoholinhuuruista folk metalia. Ja kyllähän ne humpat irtosivatkin hyvin! Korpiklaani oli taas oma iloinen itsensä, eikä se fiilis voi koskaan olla tarttumatta. Myös tämä bändi sopii juhannusfestareille kuin pipo päähän! Myös Jyri piti kovasti kuulemastaan:

Korpiklaani oli minulle yksi odotetuimpia esiintyjiä koko tapahtumassa, sillä edellisestä Korpiklaani-keikastani oli vierähtänyt jo reilusti yli vuosi. Kyseessä oli myös bändin vuoden ensimmäinen keikka Suomessa. Korpiklaanin kohdalla tietää aina saavansa eloisaa esiintymistä, taitavaa soittoa ja iloista meininkiä, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Yleisöllä ja yhtyeellä oli silminnähden hauskaa heti keikan aloittaneen ”Viinamäen Miehen” ensinuoteista lähtien. Käsitykseni Korpiklaanista yhtenä maailman parhaista live-esiintyjistä vain vahvistui. Harva bändi saa yleisön eläytymään keikoillaan yhtä omistautuneesti ja eloisasti. Korpiklaanin settilista keskittyi pitkälti kahden uusimman levyn kappaleisiin täysin oikeutetusti, sillä viimeisimmillä albumeillaan Korpiklaani on kyennyt ylittämään itsensä uudelleen ja uudelleen. Taitavan soiton ja hyväntuulisen esiintymisen myötä kappaleet kuulostivat livenä entistäkin paremmalta. Tunnin mittainen soittoaika oli ohi hetkessä, mutta toivottavasti Korpiklaani saadaan Suomeen taas pian. (Jyri)

Sitten saatiinkin todistaa vaihteeksi ruotsalaista osaamista, kun päälavalle kiipesi Arch Enemy. Bändi on käynyt Nummirockissa aikaisemminkin, mutta nyt se oli paikalla ensimmäistä kertaa nykyisen vokalistinsa Alissa White-Gluzin kanssa. Neitokainen osoittikin ottaneensa haltuunsa ”War Eternal” -levyn lisäksi vanhemman materiaalin. Vaikka itse olen yhäkin hiukan enemmän kallellaan edellisen vokalistin Angela Gossow’n paremmuuteen, en voi missään tapauksessa moittia nykykokoonpanoa. Arch Enemy täräytti iltaan todella kiukkuisen setin. Lieköhän tällä keikalla viimeistään ”My Apocalypsen” aikaan tämänkin kirjoittajan ääni kadonnut?

Se täytyy häpeäkseen myöntää, että Whorion jäi täysin statistin rooliin, koska keskityin tämänkin keikan sosiaaliseen toimintaan. Mutta kun seuraava ruotsalaisvahvistus kiipesi lavalle, olin jälleen sekä paikalla että läsnä. Dark Funeral saapui Suomeen jo toistamiseen vähän ajan sisällä. Tällä kertaa bändi ei keskittynyt keikallaan vain yhden levyn soittamiseen vaan antoi läpileikkauksen tuotannostaan uusimmalta singleltä aina vanhempaan materiaaliin. Itse asiassa Hyvinkään Steelfestissä soitettu ”The Secrets of the Black Arts” taisi loistaa enemmänkin poissaolollaan encorea lukuunottamatta. Hiukan tasapaksu keikka kuitenkin jälleen oli. Soitto kyllä kulki sutjakkaasti, mutta jotenkin sellainen tekemisen meininki tältä bändiltä tuntuu olevan hukassa. En tiedä, vaikuttaako tähän kokoonpanon muutos vai jokin muu.

Heaven Shall Burn kuuluu itselläni niihin bändeihin, joita en kotioloissa juurikaan kuuntele. Siitä huolimatta bändi on pari kertaa onnistunut vakuuttamaan energisellä keikallaan. Tällä kertaa sellaista vaikutusta ei kuitenkaan illan esiintymisestä tullut. Ehkä oma (mielen)tila oli jo tässä vaiheessa iltaa jotenkin väsähtänyt, mikä näkyi sitten innostuksen puutteena.

Kuitenkin jaksoin vielä innostua illan päättäneestä Forever Onesta, joka on vuosien jälkeen aktivoitunut keikkarintamalla. Bändihän soittaa Sentenced-covereita, joten yhteislaululta ei Nummirockin yössä voinut millään välttyä. Ja miksipä olisi pitänytkään? Sentencedin klassikoita kuultiin yössä – ja kyllä jengi näistä tykkäsi. Hiukan bändin pitkä tauko tuntuu näkyvän esiintymisvarmuudessa, ja olisiko nautituilla virvokkeilla myös jotakin osuutta asiaan? Tästäkin huolimatta viimeisenä Foster’s Livessä kuultu ”Farewell” jäi kaikumaan päähän joksikin aikaa.

Juhannusaatosta voi tämän jälkeen sanoa, että päivä oli pitkä mutta hyvin se vedettiin loppuun asti!

Teksti: Rudi Peltonen ja Jyri Kinnari
Kuvat: Jarmo Hänninen