Nummirock 2019, lauantai, osa 3 – Armotonta menoa vaan ei heikoille

Sepi Kumpulainen Duo

Armotonta menoa

Noni, kättä pystyyn, kuinka moni teistä on ollut Sepi Kumpulaisen keikalla? Kättä pystyyn, kuinka moni on ollut moshpitissä Sepi Kumpulaisen keikalla? Aivan. Leirintäalueen oli keskiviikosta alkaen vallannut niin sanotut hyvät ilmat. Se sai aikaan jopa pientä kaipuuta perinteistä juhannuskeliä kohtaan kunnes koitti kesäkuun 22. päivä, joka alkoi nopealla ukkosella ja sadekuurolla. Siitä piristyneenä oluet auki ja keikkoja kohti. Päivän aloitti odotetusti hieman kevyempi tarjonta. Lauantain liskodisko taittuikin oikein mukavasti Sepi Kumpulainen Duon keikalla ja täyteen ammutulla KaaosKlubin lavalla. Tunnelma oli hyvä ja meno vähintäänkin armotonta Sepin piiskatessa juhlaväkeä yhä kovempaan meininkiin. Selkeästi hyväntuulinen keikka sai myös hyväntuulisen pitin, kun kansa kiersi duon soittaessa ympyrää.

Kumpulaisen keikkaa seurasi ainakin minun kovasti odottama Pulkkinen Live, joka myös veti suuren yleisön päälavan eteen. Ja sen moshpitin. Vaikka show onnistui hienosti ja sai yleisön osallistumaan touhuiluun, jäin silti miettimään, olisiko hieman pienempi tila tehnyt enemmän oikeutta Pulkkiselle ja Saulille. Päälavalla oli toisaalta ainoat screenit, joita show hyödynsi, joten päälava oli valintana oikein ilmeinen. Alkuun hieman tahmeahkosti käyntiin lähtenyt show otti kuitenkin haltuunsa, ja loppuun kuultu ”Ruusulaulu” jäi mukavasti soimaan varmasti itse kunkin päähän.

Pulkkinen Live

En itse välitä niinkään tuosta ruotsalaisesta Dynaztysta ja siirsin olemukseni Pulkkisen jälkeen leiriin ruokailemaan. Onneksi meillä on kuitenkin kuvaajamme Jarmo Hänninen (JH), joka välittää. Annetaanpa kameravelhon siis kertoa omia tuntemuksiaan: Ruotsalainen Dynazty oli ehkä päivän positiivisesti yllättävin tapaus. Hyvin ja pirteästi soittaneet naapurit vetivät mainion keikan hyvällä motivaatiolla. Oli ilo nähdä Nils Molinin niin sanottu oikea ääniala ja vahva laulu livenä ilman Amaranthen kolmikkolaulannan rajoitteita. Molin myös selkeästi nautti tilanteesta ja antoi varmasti kaikkensa. Mainiota! (JH)

Heikot sortuu elon tiellä

Ruoska

Päälavalla norjalaisen proge-metalli-ihme Leprouksen tahdit aiheuttivat epäfaneissa ehkä jokseenkin ansaittua ihmetystä. Kuvaajamme Jarmo olisi sovittanut yhtyeen soittamaan lähinnä Pori Jazzeille, mutta olihan sitäkin kerääntynyt kuuntelemaan joukko faneja. Minulle tuntematon, ja saa myös pysyä sellaisena. Kuunneltuna muutama kappale ja pakenen syömään, kaljalle ja katsastamaan Ruoskan paluukeikkakunnon Inferno-lavalle. (JH)

Tein saman päätöksen. Muutaman kappaleen kuunneltuani aloin pitää yhtyeestä, mutta välitöntä fania minusta ei kuitenkaan tullut. Muutama kappale vyön alle, kaljalle ja malttamattomana odottamaan Ruoskan keikkaa. Ja kova se keikka olikin. ”Ei voi muuta sanoo ku hattua nostaa”, erään suuren filosofin sanoja lainatakseni. Ruoska oli olennainen osa allekirjoittaneen ensimmäistä Nummirock-kokemusta vuonna 2006. Pienet nostalgiahetket koettuani huomasin, miten Ruoska oli pitkän tauon jälkeen selkeästi vielä metallikansan mielissä vetäen koko anniskelualueen ja Inferno-lavan edustan täyteen fanikuntaa. Bändiä oli selkeästi odotettu, ainakin siitä päätellen, miten hyvin yleisö lauloi mukana. Bändi veti innolla, ja Mennanderin tutut liikeet lavalla näyttivät edelleen toimivan kansan syviin riveihin.

Muutaman vuoden tauon Nummirockin lavoilta ottanut Mokoma otti päälavan haltuunsa päivän kääntyessä kohti iltaa. Mokoman noin 12 kertaa Nummen lavoilla nähneenä katselin muutaman biisin ja laitoin jalkaa nopeaan tahtiin jäätelökojun kautta leirintäalueelle, sillä oli jälleen neppiskisan aika. On mahtava nähdä, miten bändi on kuin kotonaan tutulla lavalla, tutun yleisön edessä. Kuvaaja-Jarmoon bändi teki hieman suuremman vaikutuksen: Jumankauta miten kaunista katsottavaa, kun bändi on kunnossa ja tulee pitämään hauskaa tutuille tantereille, vaikka solisti Annalan mukaan olisikin ollut mukavampi esiintyä puisella Inferno-lavalla. Nummijärven vastarannoilta puhaltava tuuli toi sopivaa viileyttä juhannuspäivään, sillä vaikka Mokoma heitti näennäisesti yllätyksettömän ja liki rutiininomaisen keikan, niin Mokoma yhdistettynä Nummirockiin ja molempien fanikuntaan, on se vain sellainen rakkauslapsi, että parempi olisi jatkaa putkea seuraavassakin Nummessa. (JH)

Swallow The Sun

Päivän kääntyessä iltaan oli vuorossa hieman raskaammat tahdit. Istutin oman ja muutaman valitun (vapaaehtoisen) leiritoverini takapuolet rannassa sijaitsevan Saunarekan hellien löylyjen armoille ja katseet kohti Inferno-lavalla aloittelevaa Swallow The Sunia. Tänä vuonna bändin soittoajankohta ja -puitteet olivat hieman paremmat kuin sen edellisellä keikalla vuonna 2017, sillä aurinko aloitti laskunsa Nummijärven horisontin taa, ja raskas soundi täytti ilman. Bändi onnistui luomaan alkuiltaan maagista tunnelmaa esiintyen varmalla kädellä hyvissä puitteissa. Bändin soitettua heitimme pyyhkeet niskaan ja suuntasimme jälleen leirin kautta valmistautumaan illan viimeistä keikkaa varten. Hukkasin muuten toisen sukkani leiriin siirtyessäni, mutta riittääpä noita sukkia tässä maailmassa…

Fight for your right – to party!

Iltapäivä vaihtui iltaan, ilta yöhön. Kesäkuisen iltatuulen puhallellessa lempeästi hyttysiä niskastamme tuli viimein aika jälleen auringon mennä mailleen ja antaa ehkäpä Suomen kovimman livebändin, Children of Bodomin, ottaa päälava haltuunsa. Kun kello löi puoltayötä, olivat jonot alueen porteilla jälleen pitkähköt. Pääsimme kuitenkin viimein sisään ja valtavalla ryntäyksellä anniskelualueen pöytien päälle tuijottamaan bändin livekuntoa. Se oli kova. Alexi Laihon viimeaikaiset käsiongelmat eivät näyttäneet haittaavan miehen soittoa, vaan Laiho otti lavan edustan totuttuun tapaansa välittömästi haltuun muun bändin lyödessä kovaa tahtia pimenevään iltaan. Hurttia huonoa huumoria ja timantinkovaa soittoa. Olen nähnyt Bodomit lukemattomia kertoja niin pienillä kotimaan klubikeikoilla kuin isoilla ulkomaisilla festarikeikoilla ja täytyy sanoa, että kotimaan keikat vain yksinkertaisesti tuntuvat paremmilta. Ehkä se johtuu siitä, että välispiikit voi vetää suomeksi huonoja vitsejä veistäen. Tai siitä, että yleisö osaa kappaleet ulkoa alusta loppuun. Keikka oli joka tapauksessa pelkkää ilotulitusta, ja siihen se myös päättyi. Viimeisenä kuullun ”Downfallin” aikana päälavan takaa nousivat tutut raketit, ja keikka päättyi ilotulitukseen ja tuttuun outronauhaan. Tässä vaiheessa varmasti väsyneinkin, lähes viikon mittaista juhannusta juhlinut festarivieras sai mitä odotti – adrenaliinipiikin perseelle ja energiaa mennä juhlimaan juhannuksen viimeisiä bileitä.

Järjestyksessäsi 34. Nummirock, olit pelkkää juhlaa. Siihen vaikutti osaltaan ehdottomasti parhaat kelit moneen vuoteen, mikä sai aikaan ilomielen niin vieraissa kuin artisteissakin. Voisin melkein väittää, että myös keikoilla nähtiin enemmän ihmisiä, sillä kenenkään ei tarvinnut jäädä pitämään sadetta leirinsä pressujen alle. Voisin myös väittää, että festareiden ensikertalaiset tulevat myös toisen kerran, vaikka ensi juhannuksen sää olisikin huonompi. Nummirock osoitti jälleen kerran omalla omituisella yhteishengellään, miksi se on kotimaamme paras paikka viettää keskikesän yötöntä yötä ystävien kanssa juhlien. Suuren työn Nummirockin eteen tehneet järjestäjät olivat myös varmasti tyytyväisiä. Kuvaajaltamme (JH) terveisinä mainittakoon mahtavat järjestelyt sekä mielenkiintoiset vieraat, käteen ojennetut lämpimät oluet sekä bändit, jotka antoivat kaikkensa yleisön viihtyvyyden eteen. Omasta puolestani kiitän uniini ilmestyneitä liskoja, ystäviäni, koko Nummirockin artistikaartia ja järjestäjiä; närästystä ja maksimaalista post-Nummirock-depressionia, ja hei – enää 51 viikkoa seuraavaan juhannukseen!

Teksti: J. Anttolainen & Jarmo Hänninen
Kuvat: Jarmo Hänninen Photography

Kommentoi julkaisua