Nummirock -23 antoi parastaan

Juhannuksesta on nyt kulunut muutama viikko ja henkiset vammat alkavat hiljalleen näyttää parantumisen merkkejä. Juhannusta on juhlittu ja sen huomaa. Puhun tietenkin omalla kohdallani jo perinteeksi ja eräänlaiseksi epäpyhiinvaellukseksi muodostuneeta juhannuksen juhlinnasta Nummirockissa ja sen jättämästä tyhjyyden tunteesta sielun synkkien sopukoiden laitamilla. Tuo kotimaamme ehdottomasti festareiden festari, keskikesän suurin ja kaunein tapahtuma, käytiin jälleen 21.-24.6. Nummijärven rannalla Kauhajoella. Erikoisia hahmoja, toinen toistaan erikoisempia tapahtumia, tarinakärry ja vessapaperi. Niistä oli tämä juhannus tehty.

Keskiviikko – ”etkot” ja virallinen ensimmäinen päivä.

Aamu alkoi helteisissä tunnelmissa. Mieleen hiipi vääjäämättä viime vuoden helleaalto, joka johti useampaan nuupahtamiseen ja ensiavun nestetankkaukseen, johon eivät omat juomat auttaneet. Vahvaa pohjakuntoa alkuviikon ennakkobileiden kautta haettuna kollektiivisen päätöksemme mukaan ei tulisi pieni auringonpaiste kaatamaan. Päivän teemaan kuului vahvasti lippuluukun avauksen odottelu ja jonotuksen fiilistely, joka johti moneen leirintäalueen ympärikävelyyn ja lippuluukun ankaraan tuijottamiseen. Luukun viereen olikin roudattu laatikoittain sipsejä evääksi, jotta pidempääkin jonottamisesta haaveilleet ja muuten vain jonossa varmuuden vuoksi hengailleet rokkarit saivat evästää muullakin kuin nestemäisellä ohralla.

Muutaman lippuluukkureissun jälkeen ranteeseen ranneke vuosimallia 2023 ja illan keikkoja odottelemaan. Tuttuun tapaan Nummirockin avasi ensimmäisenä bändinä KaaosKlubilla soittanut Nummirock Ensemble, joka varmalla otteellaan sai kauan kaivatun festarifiiliksen nousemaan todenteolla. Päivän muista bändeistä jäi mieleen varmalla otteella veivannut Chronoform ja mielenkiintoinen, hurjan määrän yleisöä kerännyt Vermilia. Erityisesti mieleen jäi Elvenking, Italiasta saapunut folk metal -bändi joka ei tuntunut käsittävän miten aurinko ei vaan laske. Bändin mukaansatempaava musiikki ja varsinkin erikoinen V-mallin viulu soivat päässä selvästi vielä seuraavanakin päivänä, ja keikan jälkeen yleisöstä löytyi varmasti uusia faneja.

Torstai – suuren urheilujuhlan tuntua

Päivä alkoi hieman sateisen koleissa tunnelmissa, mutta hieman viilentynyt ilma ei haitannut lainkaan alkuviikon helteiden jälkeen – päinvastoin. Sateinen ilma toimi myös hienosti saunarekan tilojen testailuun, jonka lauteille saimme mahtumaan tiiviin tunnelman lisäksi myös yhteislaulua sekä huonoja vitsejä. Ilmassa alkoi olla sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua, sillä tänään festarit potkaistaan täysillä käyntiin ja kisakunto oli huipussaan.

Tuskassa maailmanmainetta kerännyt soutupitti nähtiin myös nummessa Fintrollin keikalla eikä letkajenkaltakaan vältytty. Fintroll saikin aikaan kunnolliset juhannustanhut soittoajasta ja ilmasta huolimatta. Ja ilmasta puheenollen, sehän parantui kuin itsestään auringon hiipiessä pilvenreunan takaa paahtaen päälavan edustan täyteen iloa ja energiaa juuri sopivasti Stratovariuksen aloittaessa. Jos keikkaa pitäisi kuvailla lyhyesti ja ytimekkäästi; tykittelyä. Viihdyttävää tykittelyä. Bändi nautti, yleisö nautti ja vaikken itse juurikaan powermetallista perusta, nautin. Nautin myös kovasti Abortedin setistä. Inferno Stage jyrisi ja mörisi ja meininki oli kunnollista. Paljon on aikaa kulunut siitä kun viimeksi olen bändin nähnyt, mutta eipä tuntuneet vuodet herroja painavan, sen verran vakuuttavasti bändi keikkansa tarjoili.

Ei liene kenellekkään yllätys, että Nummirockissa esiintyvät artistit eivät välttämättä soita pelkkää kuolometallia. Itselleni päivän pääesiintyjä oli ehdottomasti Business City, jonka keikkaa odottelemaan siirryin sen verran ajoissa että tuli nähtyä myös pääalavalla viimeisenä soittanut Stam1na. Stam1na soitti kuten Stam1na soittaa aina, eli energisesti, hyvin ja hyvällä huumorilla. Business Cityn keikkaa taisi odottaa lisäkseni myös muutama muukin, sillä KaaosKlubi tuntui olevan ääriään myöten täynnä innokkaita happoteknon ystäviä. Ja hyvä niin.

Perjantai – vauhti kiihtyy ja tahti kovenee

Edellisen illan teknon tahdit takaraivossa tutisten ja asianmukaisesti varustautuneena, eli sandaalit jalassa ja rässiliivi niskassa oli päivä hyvä aloittaa Nyrkkitappelun merkeissä. Inferno Stagen eteen jo soundchekin aikaan hyvänmuotoisen yleisön keränneen bändin keikka oli kunnolista rokkijuhlaa jonka aikana löysin itseni eturivistä huutamasta biisien sanoja lähes teini-ikäisen fanipojan innolla.

Innostuneisuutta oli myös ilmassa Gutalaxin keikalla. Tiesin ennakkoon mitä odottaa, mutta jollain tasolla yllätyin siitä kuinka moni oli ottanut oman vessaharjan ja valkoiset suojahaalarit mukaan ihan vain pyöriäkseen Gutalaxin pitissä. Näin jälkeenpäin olisi hauska tietää minkä lähikaupan vessapaperivarastot bändi oli käynyt ostamassa kokonaan itselleen vain viskoakseen ne lavalta yleisön päälle intronauhan soidessa. Siitä en sitten tiedä mistä lauloivat, sillä sanoitukset taisivat olla enemmän erilaisen kunnallistekniikan toimintaäänten imitointia ja yleistä kurlausta kuin varsinaisia sanoja. Erityismaininta kuitenkin järkkäreille, jotka olivat jo ennen keikan alkua varustautuneet haravoidensa kanssa siivotakseen alueen ylimääräiset sellutuotteet parempaan talteen.

Perjantain kunnollisin keikka kuultiin kuitenkin mielestäni Vaderilta. Tai paremmin muotoiltuna keikka tunnettiin, sillä tavoilleen uskollisena Vader soitti aivan mielettömän kovaa. Mikäli harrastaisin spekulointia tai tietäisin saatika ymmärtäisin mitään musiikin soittamisesta tai soittokamoista, sanoisin, että Vader on löytänyt sen Spinal Tap -leffasta tutun Nigel Tufnelin kuuluisan kitaranupin, jonka volumepotikka kääntyy asentoon 11. Tämä ei lainkaan haitannut itseäni eikä myöskään sitä jatkuvalla syötöllä pyörinyttä ja kuhissutta pittiä, jota myös Vaderin nokkamies tuntui arvostavan.

Päivän aikana muuten käytiin myös Wacken Metal Battlen finaali, jonka voittaja lähtee keikalle Wacken Open Airiin Saksaan edustamaan Suomea. Kisan ansaittu voitto meni Helsinkiin Omnivortex –nimiselle death metal bändille, johon jokaisen kannataisi tutustua. Päivän käännyttyä iltaan ja illan alkavaan yöhön itselleni päivän viimeinen bändi oli jälleen Before The Dawn, joka esiintyi Inferno Stagella. Olen kyseisen orkesterin nähnyt ennenkin samalla lavalla ja samalla spotilla ja kyllähän se nyt täytyy myöntää, että kun bändi sytyttää omat juhannuskokkonsa pimenevään iltaan, se vaan toimii.

Lauantai – saatanan hyvä päätös

Lauantai valkeni hyytävän kylmän yön jälkeen raikkaana ja reippaana hurtin huumorin voimin kun KaaosKlubin puolella päästiin nauttimaan stand upista. Vaikka vitsit olivat itseltäni jo hieman vähissä, tuskaista olotilaa ja vääjäämätöntä paluuta arkeen helpotti kuitenkin tieto siitä, että vielä on täysi päivä festareita luvassa. Jonkinasteinen väsymys kuitenkin painoi hartioilla ja se oli havaittavissa myös leirintäalueella. Eikä mikään ihme, olihan koko viikko ollut täynnä toimintaa ja ankaraa juhlintaa. Aamun tunnelmat muuttuivat pikkuhiljaa parempaan päin päivän edetessä eikä edes seuraavan päivän pakollinen kotimatka tuntunut niin huonolta ajatukselta kuin se oli aamulla tuntunut.

Päivän erikoisimpiin akteihin kuului selkeästi Intiasta keskelle Kauhajoen metsää saapunut Bloodywood. Yleisöä riitti ja tunnelma oli hyvä vaikka itselleni kyseinen orkesteri olikin aivan tuntematon ja meni jonkinlaisen kuriositeetin piikkiin. Vanha kunnon Ruoska piiskasi yleisöä tuttujen tahtiensa kanssa Inferno Stagella ja näkyipä yleisön seassa muutama vessaharjasoturikin heilumassa. Samalla lavalla myöhemmin soittanu Blood Red Throne todisti, että vaikka bändin keski-ikä alkaa olla viidenkymmenen paremmalla puolella, ei se estä vetämästä kovaa ja tiukkaa keikkaa.

Inferno Stagella nähtiin myös ehdottoman tiukka kotimaisen diskometallin ykköstykki Turmion Kätilöt, joka tuntuu betonoineen paikkansa Nummirockin ohjelmistossa. Disko selvästi toimii, sillä yleisöä oli paikalla kiitettävästi ja voinen veikata, että mikäli bändin solistit olisivat vain päättäneet yhteistuumin lopettaa laulamisen, olisi yleisö kuorolauluna hoitanut homman kotiin. Myös Vorna lunasti jälleen paikkansa festareilla, vetäen ansaitusti KaaosKlubin teltan täyteen yleisöä. Päivän ehdottomasti odotetuin artisti oli kuitenkin päälavan viimeinen esiintyjä Behemoth, tuo Puolan Suuri Saatana. Suurta oli myös show, lavarakennelma ja tunnelma. Loppuun asti hiottu show ja tarkat askelmerkit sekä hienot yksityiskohdat niin pyrojen kuin muun esiintymisen puolesta lunasti kaikki antamansa lupaukset. Vaikka Behemothin olen nähnyt niin klubikeikalla kuin suuremmillakin lavoilla, on bändi parhaimmillaan ulkoilmakeikalla juurikin ulkomusiikillisten seikkojensa vuoksi. Ja ne pyrot! Liekkejä oli niin perkeleesti! Ehdottomasti kovin ja komein show koko viikolla.

No, mitä jäi mieleen? Nummirock on ennenkaikkea henkinen tila, eräänlainen nirvanaa muistuttava paikka keskellä metsää, jossa ihminen rakentuu kerta toisensa jälkeen uudelleen hieman paremmaksi kuin ennen. Päällimmäisenä mieleen ei välttämättä jää yksittäiset bändit tai keikat, vaan se tunnelma ja ne ihmiset, joita tapaa keikkojen välissä. Se hullunkurinen huumori ja huolella rakennetut leirit, joilla on oma teemansa. Vakiotyypit, joita ei tapaa missään muualla. Vanhat tutut ja uudet tuttavuudet, joiden kanssa voi käydä syvällisen keskustelun Ladan kardaaniakselista, Aku Ankasta ja mölkyn säännöistä. Itse keksityt kultit ja uskonnot, jotka ovat olemassa vain tässä universumissa, tällä leirintäalueella, tähän aikaan vuodesta.

Pelkkä leirintäalue on niin omalaatuinen pieni mikrokosmoksensa, jotta sen kokeminen tulisi mielestäni sisällyttää opetussuunnitelmaan ja säilöä tuleville sukupolville esimerkkinä siitä, miten hyvät puitteet takaavat vuosi toisensa jälkeen onnistuneet festarit, joiden ympärille kehittyy oma alakulttuurinsa. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin sekä muihin sporttihenkisiin viittauksiin päätän raporttini tällä erää.

Nummirockin sydän ja sielu – Katso kuvat yleisöstä