Nummirockin lauantai oli kostea ja kylmä mutta lämpeni loppua kohden

Nummirock-kansa heräili väsyneenä ja hitaanlaisesti sateiseen juhannuspäivään ja ilmeisesti koko yön olikin rankkasateet valvottaneet leirintäalueella yöpyneitä. Itse saavuin Kauhajoelle noin klo 13 aikaan, ja rankkasade vaihtui oitis pieneksi tihkuksi ja lopulta lakkasi kokonaan. Päivä piti sisällään monenlaista tapahtumaa ja lava-aktia, eikä komedialtakaan – edes tahattomalta sellaiselta, aivan vältytty.

Rehupiikles aloitti lauantain legendaarisella rantalavalla, eli Nummirockin tapauksessa Inferno Stagella. Setin edetessä alkoi jälleen sataa, ja yhtye jossain vaiheessa vitsailikin tuoneensa sateen mukanaan, kunnes se jälleen hetkellisesti taukosi. Ei-metallista puolta festareilla edustanut Etelä-Pohjanmaan huumori-ylpeys soitti hyvin. Niin hyvin, että heti lauantain alkuun kuultiinkin varmasti yksiä festivaalin kovimpia muusikoita. Vanhoja klassikoitaan, kuten ”Piirtorajalan Tauno” (alkuperäisesti. ”Charlie Brown”) soittanut Rehupiikles veti väkeä siitä vanhemmasta päästä.

Monelle kävijälle lauantain kohokohta oli varmasti Hevisaurus. Lastenmusiikkiyhtye oli saanut paikalla lapsiperheitä, ja perheen pienimpiä oli paikalla vähintään kymmeniä. Pelkästään ”Jurahevin” sanomasta kiinnostuneitakin yhtye veti paikalle siinä missä illan myöhemmät pääesiintyjät. Huomattavaa keikalla oli selvästi pienempi desibelitaso, johtuen varmasti paitsi kohdeyleisöstä, niin myös ”aikaisesta” klo 14.30 esiintymisslotista.

Porukka tuntui kuitenkin viihtyvän ja sadekin taukosi taas hetkeksi. Saippuakuplien leijaillessa iltapäivässä yleisöä herkisti erityisesti ”Viimeinen Mammutti”. Lisäulottuvuutta kappaleen tuomaan tunnelmaan toi varmasti lavan laidoille kankaaseen teetetyt edesmenneiden Lemmyn, Jeff Hannemannin ja Alexi Laihon siluetit. Herkkyyden vastapainona viihdytti erityisesti hauskasti nimetty ”Kalloween”, jonka päämelodia lainailee John Carpenterin Halloween-elokuvan teemaa, sekä vaikkapa kosketinsoittaja Millipillin laulama, Kikan mieleentuova ”Liskodisco”. 

Kaaos Club-nimellä toimivassa anniskeluteltassa jatkoi lauantai-iltapäivän kevyemmällä linjalla. Jotain suomi-hard rockin tapaista soittava yhtye, Aston Kalmari, kuulosti lähinnä bilebändiltä, joka ehkä toi jotain viitteitä 90-luvun puolivälin Apulannan ja Klamydian suunnalta. Hieman yllättävä valinta ylipäätänsä Nummirockin line-upiin toisaalta. Yhtyeessä soittaa selvästi ammattitaitoisia muusikoita, mutta meno oli lopulta aika tavallista keskitempoa ”jee jee-rokkia”, vaikka biisien lyriikoissa ihan kivaa arkista sanomaa olikin. Keikalla kuultiin coverina mm. Jenni Vartiaisen ”Ihmisten edessä” mikä edusti varmasti keikan tyylikkäintä antia. Väkeä paikalla oli hyvin maltillisesti.

Sade taukosi lopulta vain jatkuakseen, onneksi lähinnä tihkuna, ja Inferno-lavalla alkoi kuhista, kun Lähiöbotoxin esiintymisvuoro lähestyi. Sitä ennen piti todistaa leirintäalueella toteutettua hääseremoniaa ”Children Of Seppo”-nimellä kulkevassa leirissä. Paikalla oli runsaasti porukkaa, mikä selitti sen, miksi muun muassa Aston Kalmarin keikalla oli vain kourallinen porukkaa.

Lähiöbotoxista on todettava, että yhtye on kolmen vuoden takaiseen live-kuntoon nähden vieläkin itsevarmempi lavalla. Ihan kuin se olisi edes ollut mahdollista, sillä tuolloin 2022 Nummirockissa Kaaos Clubilla esiintynyt rap-metal yhtye oli enemmän kuin elementissään yleisön pittaillessa hurjana. 

Nyt hieman isommalla lavalla esiintyneen Lähiöbotoxin setti oli hyvin pitkälti alusta loppuun uusien ja vanhojen hittien kavalkadia. Jengiä oli paikalla maltillisesti lavan kokoon nähden, mutta kuitenkin satapäin. Vaikka meininki oli yleisössä kovaa uusienkin biisien aikana, niin vanha parin ensimmäisen levyn Lähiöbotox-materiaali tuntui iskevän yleisöön parhaiten. Sitähän sanotaan, että kolmas levy on se vaikein, ja niin on ehkä myös Lähiöbotoxin kohdalla. Yhtyeen meininki ja into keikalla on edellen kuitenkin ainutlaatuinen. Niin ainutlaatuinen, että monen muun täytyisi ottaa siitä mallia. Hullunkuriset välispiikit, kuten Seksikäs suklaa (alias Viki Konssi) uudesta aliaksesta ”King Black Diamond” hauskuuttivat jo ennestään rentoon ulosantiin tottunutta yleisöä. Viimeistään Lähiöbotoxin parhaimmistoon kuuluvat ”Hyvä syy” ja ”Tuu kokeileen” hitit saivat circle pitin toden teolla pyörimään.

Itselleni ehkä se odotetuin yhtye oli Cemetery Skyline, joka valtasi päälavan klo 17.15. Yhtyeen jäsenet kulkivatkin jo festarikansan seassa heti päivällä hymyssä suin ja kuulemma jopa leirintäalueen leireissä asti moikkaamassa kansaa. 

Ja kyllähän tuo tykitti. Harvoin enää nousee mikään yhtye goottirokilla tai metallilla näin suvereenisti ja onnistuneesti melko isoksi nimeksi, kuten juontaja Vähähyyppäkin hieman muotoili. Cemetery Skylinen kappalemateriaalin tunnelmallisuuden ja iskevyyden mahtavaa yhdistelmää ei voi kiistää. Sateinen sää kiteytti vain sofistikoituneen goottia tunnelmaa ja mollivoittoisen musiikin ilosanomaa, johon myös vokalisti Mikael Stanne hieman viittasikin kappaleiden välissä verbaalisin ulosannein. 

Toisena kuultu ”Faithful Wish” sai porukkaa tuplaten päälavan läheisyteen. Tyylikästä oli myös nähdä, miten festaria voi nykypäivänä järjestää. Jo kolmannen biisin jälkeen alkoi screenille ilmaantua käsillä olevalta keikalta otettuja kuvia, jälkikäsiteltyjä sellaisia.  Näin huomasin tapahtuneen myös muiden päälavalla soittaneiden artistien keikkojen aikana.

Keikka jatkui ilman liikoja pröystäilyjä, ja keskittyi yhtyeen ensimmäisen albumin materiaaliin hyvillä soundeilla. Cemetery Skyline vaikuttaa olevan joukkuepeliä nimekkäistä muusikoista huolimatta, eikä egot nouse toistensa yli missään vaiheessa. Setissä kuultiin myös hempeämpi Roy Orbison cover ”I Drove All Night”, mutta muuten reipas pop-tempo ja -sävelet määräsi kokonaisuutta. Viimeisenä kuultu ”Violent Storm” hitti kruunasi kokonaisuuden pakollisena helmenä. 

Burlesque-esitykset ja RelaxTrio rytmittivät Cemetery Skylinen jälkeen alkuillan kulkua Kaaos Clubilla. Burlesque keräsi näistä yleisöä hieman enemmän, vaikka RelaxTrion rokkaava, psychobillyynkin kallellaan oleva svengi olisi isomman yleisön ansainnut. Samalla alkoi vaikuttaa siltä, että sadekin alkaisi väistymään loppuillaksi kokonaan, vielä kuitenkin epävarmuustekijänä harmaiden pilvien vuoksi.

Paitsi sateen poistuminen, niin musiikin äänekkyys, raskaus ja tempo alkoivat olla tuntuvasti kovempia seuraavan aktin myötä. Nimensä mukaisesti saksalainen deathcorea, black metalia ja death metalia suoltava Mental Cruelty suuntasi aggressiivisen energiansa suoraan yleisön suuntaan, jota oli ainakin alkuun paikalla maltillisesti molemmin puolin anniskeluaitaa. Kolmannesta kappaleesta alkaen pitti kuitenkin pyöri hetken, ja saipa yhtye yleisöä mukaansa pariinkin otteeseen kehumalla Suomea ja sitä, että kyseinen keikka on heidän ensimmäisensä Suomessa. 

Hyvin hyökkääviä huutokorina-sikakirkunoita päästänyt vokalisti oli paljon äänessä, vuoroin kahtasataa jyräävän ja hieman groovaavankin musiikin soidessa taustalla. Periaatteessa musiikillinen anti oli pääasiassa pelkkää kaaoksen ja breakdownien vuorottelua. Jossain vaiheessa nu metallihtavaa pomppu-komppiakin kuultiin, jolloin hengähdys järkyttävästä musiikkitaiteen raskaasta ryöpystä oli enemmän kuin paikallaan.  Vain pari kertaa keikan aikana kuullut puhtaat vokaalit koittivat tasapainottaa jotain, mutta saivat tehtyä sen vaivoin. Mental Crueltyn kaltaiselle yhtyeelle on aina slottinsa nykyaikaisella metallifestarilla ja loppujen lopuksi bändin esiintyminen tyylien kanssa flirttailuineen oli aivan viihdyttävää katseltavaa, sillä välispiikeissä oli paljon kieli poskessa-vibaa. Esimerkkinä lause ”this next song is about satan” ja poikamainen kikatus heti perään kertoi sen verran, että täysin tosikkona ei yhtye juttuaan toimita. 

Alestorm hurmasi vihreän mustan lavarakennelman sekoituksella, jättimäisellä kumiankalla ja iloisella hilipatihippa-metallilla. Vastikään uuden albumin julkaissut folk metallia tai ”merirosvometallia” edustava yhtye oli varsin viihdyttävä juomalauluineen, ja ennen kaikkea juuri sopivan viihteellinen alkuillan loppupuolen aktiksi päälavalle, joka soitti varsin pitkän setin. Yhtyeen musiikissa yhdistyy monenlainen tuttu aines aina Dropkick Murphys-yhtyeestä Ensiferumiin, Korpiklaaniin ja Nightwishiinkin. Jossain vaiheessa yhtäläisyydet jälkimmäisenä mainittuun kuuluivat lähes joka kappaleessa, riffissä ja melodiassa siellä täällä. Varsin humppaavaa ja powermetallihtavaa rytmiä tarjoileva yhtye on selvästi ammattimainen viihderykmentti ja keräsi varsin paljon, tuhansittain jopa, väkeä teltoistaan lavan eteen. Välispiikit, kuten ”thank you very much, yummy cock” saivat hymyn varmasti monen huulille. Yhtyeen musiikillinen anti on yllättävän monipuolinen folk-tyylisen metallin edustajaksi.

King Satanin tykitellessä Kaaos Clubilla oli aika pitää kahvi- ja kännykän lataustauko. Väkeä sillä suunnalla kuitenkin näytti olevan aivan mukavasti. Eikä aikaakaan kun Korpiklaani oli alkamassa ottaa Inferno Stagea haltuun, tosin hieman aikataulusta myöhässä. 

Viimeistään Korpiklaanin myötä koko ilta heräsi oikeastaan vasta kunnolla eloon. Tarkemmin sanottuna legendaarisen ”Ievan Polkan” tahtiin, joka kuultiin heti kolmantena. Aurinkokin näyttäytyi järven takaa kohti rantalavaa vihdoin, ja sellaiset karkelot lähti käyntiin, mitä vain Nummijärven juhannus voi tarjota. Yltiömelodinen ja menevä folk metal Korpiklaanin toimittamana sopii juhannuksen metallifestariin kuin vähintään kiuas saunaan ja vihta selkään.

Circle pit oli energinen ja riehakas sekä bändi todella kovassa vedossa. Korpiklaanin musikaalista taitoa instrumenttiensa käsittelyssä täytyy vain ihailla. Vaikka moni yhtyeen menevämmät hittikappaleet ovatkin jonkin verran samasta puusta veistettyjä keskenään, mukaan mahtuu variaatiota sopivassa kohdin ja sopivassa määrin settiä. Setissä kuultiin muun muassa coveri Peer Güntin ”Bad Boys Are Here”-kappaleesta ”Päät Pois tai Hirteen”-nimellä ja tärkeimpiä Korpiklaanin originaaleja tuoreesta ”Saunaan”-singlestä ”Vodka”-klassikkoon. Hyvin harvan paikalla olleen ja seisoneen pää oli nyökyttelemättä musiikin tahtiin.

Tyrantti-yhtyeen aloittaessa Kaaos Clubilla noin kello 23 aikaan paikalla oli vielä maltillisesti väkeä. Osa varmasti vielä keräili itseään Korpiklaanin hurjista karkeloista. Tyrantin setin ollessa kolmannessa kappaleessa paikalle oli päässyt jo koko joukko Tyrantista kiinnostuneita, ja puolessa välissä settiä porukka jo hieman pyöri pitissäkin vanhan kunnon ”Veritiikeri”-kappaleen tahtiin.

Tyrantin tyypit soittivat jopa hieman kliseistä heavy metaliaan hymyssä suin, ja tuntuivat siis ennen kaikkea viihtyvän lavalla. Erikoiseksi yhtyeen musiikin tekee se, että vaikka periaatteessa heillä on kaikki perinne-hevin kliseet käytössä, heillä on aivan oma juttunsa.

Tyrantin ansioksi on luettava riffi- ja melodiarikas materiaali, sekä nahka-Samin taito herätellä yleisö mukaan meininkiinsä. Kitaristi Henri Segerin tuliset soolot ja tiukka soitto muutenkin takasi porukan lämpenemisen kylmenevässä juhannusillassa. Kylmä keli oli muutenkin puheenaiheena välispiikeissä, mutta oivana lämppärinähän Tyrantti tuntui muutenkin monelle toimivan Nummirockin esiintyjäkaartin kulkiessa kohti vimeisiään. Lopussa yhtye palasi vielä vanhaan kokoonpanoonsa nahka-Samin ottaessa bassovastuun yhtyeen ”kesäpoika” Atelta. Hitit, kuten ”Cobra” ja ”Rikotaan äänivalli” tekivät tunnelman heavy metalliseksi kertaheitolla illan päätteeksi. Jälkimmäisessä kitarasuuruus Seger lainaili tapansa mukaan Iron Maidenin ”Aces High”-sooloa omansa jatkeeksi.

Porukka oli pakkautunut päälavan eteen hyvissä ajoin jo alkujuonnon ajaksi, kun illan päättävä Turmion Kätilöt alkoi astella lavalle. Nummirock onkin nykyisin pitkälti sitä yleisöä, joka… noh, rakastaa Turmion Kätilöitä ja tämä näkyi ainakin yleisön määrässä. Toki huomioiden sen faktan, että Nummirockissa on aina kömmitty päätösesiintyjän ajaksi teltoista ja kömmeleistä kohti päälavaa.

Itse en valitettavasti voi sanoa olevani otollisinta ”TK”-yleisöä. En, vaikka miten olen yrittänyt joskus löytää yhtyeestä itselleni jotain, edes tarpeeksi kiinnostavaa. Tälläkin kertaa vain hetkittäin yhtyeen repertuaarissa tapahtui jotain omasta mielestä tarpeeksi hätkähdyttävää tai kiinnostavaa. Isot disco-bileet Turmion Kätilöt toki järjestivät, mutta ainoa musiikillinen ansio tuntui olevan hyvä ja orgaanisen kuuloinen bassosoundi, ja kivat kosketinsoitinmelodiat silloin kun ne olivat pääosassa. Ansioksi toki voidaan myös laskea se, että lyhyillä ja nopeasti loppuvilla teknokappaleilla se saa kahta tai kolmea nuottia karjumalla kertosäkeistöjen aikana yllättävän monta yleisön kättä ylös. Siitäkin huolimatta, että yhtyeen soittimet tai taustanauhat peittävät live-miksauksessa osan lyyrisestä sanomasta.  Pääasia tuntuu olevan, että sanojen tavutus osuu rytmiin.

Jotenkin sitä alkaa väkisin miettiä, miten Nummirock on noussut maineeseensa edellisen 20 vuoden aikana. Turmion Kätilöt kyseli alkuun ”mitä vittua sinä haluat?”, ja heti perään toisen kappaleen alkajaisiksi ”osataanko siellä rakastaa?”. Kieltämättä sitä toivoisi Nummirockin päälavan päätösaktilta jotain spesiaalimpaa, kuten useina aikaisempina vuosina on ollut. Silloin joskus samalla paikalla oli STONE tai Children Of Bodom, joskus vieläkin kauemman aikaa sitten esimerkiksi Satyricon, joten yksi Dimmu Borgir tai Lordin paluu ”Nummeen” esimerkiksi voisi kuulostaa hyvältä vuoden 2026 festivaalilla, kun edessä ovat Nummirockin 40-vuotisjuhlat. Joka tapauksessa, monen vakiokävijän unelmissa juhlavuosi alkaa jo nyt konkretisoitua suunnitelman asteelle.