Nuoremman sukupolven edustusta – Chelsea Grin Tavastialla 26.2.

Helmi-maaliskuun taitteessa poikettiin hieman normista, kun Tavastian illassa kuultiin harvemmin Suomen kamaralla soittavia bändejä. Yhdysvaltalainen deathcoren jätti Chelsea Grin houkutteli uusimman ”Self Inflicted” -levyn kiertueen myötä Tavastian lähes täyteen astetta nuorekkaampaa yleisöä. Mukana menossa pyöri ranskalainen Betraying The Martyrs sekä australialaiset Make Them Suffer ja Void of Vision, joista kumpikin esiintyi ensimmäistä kertaa Suomen kamaralla.

Tavastialle oli saapunut jo mukava kourallinen yleisöä Void of Visionin aloittaessa soittonsa. Australialainen nu metalista ja hardcoresta vaikutteita ottava bändi oli jäänyt allekirjoittaneelta vähäiselle kuuntelulle ennen keikkaa, mutta bändin setti onnistui kuitenkin yllättämään positiivisesti. Bändin musiikki ei välttämättä kuulostanut korvaani järin omintakeiselta ja jäikin hieman tasapaksuksi, mutta muuhun yleisöön se vaikutti purevan. Harvemmin näin aikaisin – sunnuntaina järjestetyn keikan ovet aukesivat jo kuudelta – soittava bändi onnistuu lyhyen setin aikana saamaan yleisön näin hyvin puolelleen. Pitti pyöri, jalat tamppasivat maata ja kädet heiluivat ilmassa – tästä oli hyvä aloittaa ilta!

Make Them Suffer oli helposti itselleni illan odotetuin esiintyjä. Kevyesti sinfonisia elementtejä deathcoreen yhdistelevä bändi on onnistunut jäämään vuoden 2012 ”Neverbloom”-debyyttinsä jälkeen itseltäni paitsioon, mutta keikan julkistuksen myötä bändin tuotanto onnistui viemään jälleen mennessään ja oli keikkaa edeltävinä viikkoina reippaassa kuuntelussa. Pieneksi pettymykseksi keikka kuitenkin jäi – bändin lavaolemus jäi edeltävän esiintyjän jalkoihin, vaikka bändin musiikki huomattavasti vahvemmalla pohjalla lepäileekin. Bändin musiikin ollessa hieman vakavahenkisempää olisi järkevää harkita hieman koristellumpaa ja yhtenäisempää menoa. Etenkin kitaristi Nick McLernonin ja vokalisti Sean Harmanisin päälailla läpi keikan istuneet lippikset onnistuivat hajottamaan tunnelmaa ikävästi. Toki olin asettanut epäreilun korkeat odotukset bändille illan suhteen, mutta häiritsemään se vain jäi. Sounditkaan eivät olleet mistään parhaimmasta päästä, ja etenkin synisti-laulaja Louisa Burtonin puhdas laulu hautautui muutamaa kymmentä astetta liian suuren kaikuefektin syvyyksiin. Toki ”Let Me In” ja ”Ether” toimivat livenä, sitä en voi kiistää – odotin vain hieman enemmän.

Juuri uuden ”The Resilient”-levyn julkaissut Betraying The Martyrs onnistui sitten taas yllättämään niin helvetin vahvasti. Johtuipa sitten aiemman esiintyjän kohdalla pyörineestä pettymyksestä tai siitä, etten asettanut juuri minkäänlaisia odotuksia bändin kohdalle illasta, yhtyeen setti onnistui vakuuttamaan vahvasti. Bändin musiikki saattaakin olla kevyt sekamelska sinfonisuutta, raskautta ja kaikkea siltä väliltä, mutta esiintyminen uhkui niin täyttä intoa ja rakkautta esiintymistä kohtaan, että bändiä levyltä kuunnellessa vaivanneet ”tätä on nyt vaan vähän liikaa” -ajatukset olivat illan aikana jossain aivan muualla. Vokalisti Aaron Matts ei ole minua koskaan onnistunut hurmaamaan, mutta miehestä uhkui lavalla niin paljon britticharmia ja karismaa, etten voinut olla hymyilemättä läpi bändin valitettavan lyhyen setin. Uusimman levyn ”Lost for Words” -kappaleella alkanut setti painottui luonnollisesti juuri julkaistuun levyyn ja oli ohi aivan liian nopeasti. Minä nautin, yleisö nautti – ainakin muutaman kymmenen yleisösurffaajan perusteella – ja itse bändikin selvästi nautti lavalla olemisesta. Pyrin pitämään tekstini tiiviinä, joten totean asiani vain suoraan: Betraying The Martyrs oli illan paras bändi ja olisi voinut allekirjoittaneen ja oletettavasti monen muunkin puolesta toimia illan pääesiintyjänä, niin vahvan esityksen bändi yleisölle antoi.

Settilista:

1. Lost for Words
2. Man Made Disaster
3. Wide Awake
4. The Great Disillusion
5. Where The World Ends
6. Liberate Me Ex Inferis
7. Because of You
8. Unregistered
9. Life Is Precious

Ja sitten illan pääesiintyjään. Illan bändit tuntuivat noudattavan samaa kaavaa kuin Star Trek -leffat: ne vuorottelevat hyvän ja huonon (tai tarkemmin ”vain kohtalaisen”) välillä, eikä Chelsea Grin tähän juuri poikkeusta tehnytkään. Toki tämä johtuu varmaan suurilta osin aiemman bändin (liian?) mahtavasta setistä, mutta olihan niitä oikeita syitäkin, joista päivänselvin patsasteli lavalla läpi setin. Bändin vokalisti/keulahahmo Alex Koehlerin vokalisoinnit ovat tunnetusti hyvin epätasaisia liveolosuhteissa, eikä Tavastian esiintyminen ollut poikkeus tähän. Aluksi pyrin erottamaan heikosti miksauksesta läpi kantautuneita kähinöitä, mutta setin loppuun mennessä olisin halunnut tehdä juuri päinvastoin (kuten tovereilleni illan aikana tokaisinkin). Suoraan sanottuna olisin mieluummin kuunnellut pelkkää rumpali Pablo Viverosin vokalisointia kuin Koehlerin – Viveros tuntui osaavan hommansa ja kuulosti hyvältä, ja hän sentään soitti samalla rumpuja. En toki pyri tässä lyttäämään Koehleria täysin, kuulostihan hän ajoittain ainakin jokseenkin hyvältä – illan pääesiintyjältä vain odottaisi hieman enemmän.

Muu bändi hoiti tonttinsa toki hyvin, eikä Chelsea Grinin esiintyminen mitään tuskaisaa missään nimessä ollut. Etenkin edellä mainittu rumpali Viveros oli perkeleen loistavaa seurattavaa, enkä tiennytkään miehen olevan näinkin taidokas liveolosuhteissa. Bändi tuntui soittavan jonkinlaisen klikkiraidan tahtiin, mikä oli ehdottomasti hyväksi bändin esiintymiselle, sillä soitto kuulosti loistavan tarkalta ja hiotulta. Bändin setti painottui luonnollisesti bändin uusimpaan julkaisuun, joka kuultiin lähes kokonaan. Bändin setti oli myös rakennettu mukavanmallisesti: ensin kuultiin uutta materiaalia, sitten biisejä edelliseltä ”Ashes To Ashes” -levyltä, josta bändi sitten hyppi vuorotellen uuteen ja aina vain vanhempaan materiaaliin ”Desolation of Eden” -levyä (tai bändin esikois-EP:tä, koska samat kappaleethan löytyvät) edustavaan encoreen asti. Vain vuoden 2012 ”Evolve”-lyhytjulkaisu jäi edustamatta, mikä lienee vain hyvä päätös Koehlerin illan heikon ulosannin huomioon ottaen. Bändin esiintyminen ei siis ollut täysi susi mutta jäi silti pahasti loistavan lämppärinsä jalkoihin.

Settilista:

1. Skin Deep
2. Clickbait
3. Strung Out
4. Playing With Fire
5. Angels Shall Sin, Demons Shall Pray
6. Four Horsemen
7. American Dream
8. The Foolish One
9. My Damnation
10. Never, Forever
11. Scratching and Screaming
12. Broken Bonds
13. Cheyne Stokes
14. Recreant

Kokonaisuutena ilta oli menestys, vaikka pari illan esiintyjistä ei millään parhaalla mallilla ollutkaan. Tämänkaltaiset kiertueet onnistuvat harvemmin saapumaan tähän maailmankolkkaan, joten oli mahtavaa nähdä näin mukavasti yleisöä paikalla, sillä se osoittaa kohdeyleisön olevan yleisesti kiinnostunut muustakin kuin Sabatonista (kyllä, meitä kiinnostaa muukin kuin muutaman kuukauden välein Suomeen saapuva bändi). Riskejä siis voi ja kannattaa ottaa! Eipä tässä enää muuta, kiitokset järjestäville tahoille illasta, näitä lisää! PS: Pig Destroyer olis kova.

Kirjoittanut: Thomas Frankton
Kuvat: Sami Eräluoto