Nuoruuden loppusoinnut – klassikkoarviossa Alice Cooperin 50-vuotias ”School’s Out”

Detroitilaislähtöisen teatraalisen kauhu- ja kabareerockin isoisän, Alice Cooperin (Vincent Furnier) viides albumi ”School’s Out” julkaistiin 30. kesäkuuta vuonna 1972 Warner Bros -levy-yhtiön toimesta. ”School’s Outin” on tulkittu olevan eräänlainen höllä konseptialbumi nuoruuden kadottamisesta koulutien päättymisen myötä. Todellisuudessa ”School’s out” tarkoitti fraasina ”järjen ottamista käteen”. Albumin nimikkobiisin koulunkäyntiviitteiset lyriikat ja juuri koulun päättymisen aikaan tapahtuneen albumin ilmestymisen myötä sen nimikkokappaleesta kehkeytyi ajaton koulun loppumisen tunnuslaulu. ”School’s Out” -albumi purkitettiin yhtyeen luottotuottaja Bob Ezrinin johdolla New York Cityn Record Plantissa.

Cooperin lisäksi uransa alkoaikojen Alice Cooper Bandiin kuuluivat kitaristit Glen Buxton ja Michael Bruce, basisti Dennis Dunaway sekä rumpali Neal Smith. Kaikki osallistuivat albumin biisien tekemiseen, tosin myös yhtyeen tuottajalla Bob Ezrinillä oli merkittävä rooli sävellys- ja sovitustyössä.

Levyn avaava albumin nimibiisi ei esittelyjä kaipaa. Buxtonin soittamalla mutta Brucen käsialaa olevalla topakan klassisella shuffleriffin avuilla jyräävä hienostunut hard rock -pala toimii kuin häkä Cooperin raspiäänen raapiessa vanhan ajan Amerikan rockille tuttua melodiaa Brucen soolokitaroinnin lyödessä tulta. Kappale ei suinkaan ole yksiulotteista ränttätänttää vaan sisältää hyvin biisiin ilmaa tuovan, musikaalimaisen väliosan koululaiskuoroineen. Hauska yksityiskohta kyseiseen kuoron käyttöön on se, että vajaata vuosikymmentä myöhemmin Ezrin käytti samaa koulukuoro-ideaa Pink Floydin ”Another Brick In The Wall (Part II):n” toteutuksessa.

Garage rockin ja twang-kitaroinnin melskeen omaava musiikkiteatteridemon omainen ”Luney Tune” kertoo ”lempeän” tarinan mieleltään järkkyneestä kertojahahmosta, joka päätyy telkien taakse edessään enää partaterä ja lopullinen ratkaisu. Kappale oli ilmestymisensä aikaan omiaan herättämään pelonsekaista kauhua Yhdysvaltain konservatiivipiireissä.

Musiikkiteatterikohtausta muistuttava ”Gutter Cat vs. The Jets” rakentuu Dennis Dunawayn polveilevan ja paikoin avantgardistisia mittasuhteita saavan bassosoolon ja -teemojen ympärille. Broadway-musikaali ”Catsin” innoittama viihderockooppera-tyyppinen kappale kertoo pohjimmiltaan katujengeihin hakeutuvien yksilöiden raukkamaisesta valtataistelusta. ”West Side Story” -musikaalin säveltäjiin kuulunut Leonard Bernstein otti sovitukselliset ohjat käsiinsä myös Cooperin kunnianhimoisella biisillä. Biisiin soitetut syntetisaattorit näyttelevät kappaleen festiivisessä kuorruttamisessa erityisen merkittävää roolia.

Samaa teematiikkaa edeltäjälleen epilogin omaisesti jatkoa tarjoava ”Street Fight” pääseekin sitten itse asiaan. Vanhan Batman-teeman kaltaisena jännitystä nostattavana ja Dunawayn bassokierron ympärille rakennetun katutappelukohtauksen ääniraitaa markkeeraavassa teoksessa peltiroskikset kolisevat ja kujakollit mouruavat.

Seuraavana vuorossa on Alice Cooper Bandin varhaisen kiertuekumppanin, The Doorsin sointiin ja äänimaisemaan vahvasti viittaava polka-vivahteinen blues-jazz-rönsyily, ja mitä luultavimmin hiljainen kunnianosoitus edellisenä vuonna edesmenneelle Jim Morrisonille omistettu ”Blue Turk”. Kappale kertoo Cooperin groteskille tyylille tunnusomaisesti kuolleen henkilön rakastamisesta. Kappale nimettiin Dave Brubeckin jazz-standardia ”Blue Rondo A La Turkia” mallintaen. Dunawayn hillitympien bassoteemojen ympärille rakentuva fuusiokappale osoittaa joka tapauksessa Alice Cooper Bandin monipuolisen musiikillisen osaamisen ja monimuotoisen venymiskyvyn.

Yhtye harppaa entistä kokeellisempaan suuntaan, jopa hieman korniudenkin puolelle onnahtavalla kabaree-progepaisuttelulla ”My Stars”. Crazy World of Arthur Brownin säväyttävää showhenkeä tavoitteleva kappale ei yllä tarkoitukseensa. Rasittavasta tilkkutäkkimäisyydestä kärsivä eepos hämmentää pianonkilkatuksillaan ja alkaa lopulta puuduttaa ylipitkäksi venytetyllä keinotekoisella spektaakkelimaisuudellaan.

Loppualbumin kurssin palauttaa oikeaksi yhtyeen koko tuotannossa hyvää keskitasoa olevan, leveän räyhäkästi Amerikan malliin rokkaava ”Public Animal #9”. Mötley Crüe nosti vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneellä debyyttialbumillaan ”Too Fast For Love” olevalla ”Public Enemy #1:lla” hattua kyseiselle kappaleelle paitsi sen nimellä mutta myös hyvin samankaltaiseksi sovitetulla kertosäkeellä, jossa jopa taustalaulut ovat keskenään hyvin samankaltaisia.

Keveän kutkuttavasta bossanova-himmailusta vahvasti David Bowien kulta-aikojen kokeellisen rockaavaan monimuotoisuuteen kurottava ”Alma Mater” kertoo puolestaan omaa kieltään ”School’s Outin” musiikillisesta kirjavuudesta. Albumin teatraalisella televisiotunnarimaisuudella päättävä ”Grande Finale” toimii albumin kappaleiden teemoja takauman omaisesti esiin nostavana montaasina fanfaarimaisen iloiseen lopputunnelmaan.

”School’s Out” nousi ilmestymisensä jälkeen Billboard’s Hot Top 100 -listan sijalle 88, ja heinäkuun lopulla se nousi kahden viikon ajaksi sijalle 7 pysytellen listalla 13 viikkoa. Kanadan albumilistalla se nousi samoihin aikoihin korkeimmillaan sijalle 3. Kyseessä on Alice Cooper Bandin ehkä juuri se kokeellisin kokonaisuus, jonka monikerroksisuus ja rönsyilevyys on jakanut mielipiteitä Cooperin fanikuntaa myöten. Albumi on innoittanut useita myöhempiä raskaan, teatraalisen rockin ja metallimusiikin nimiä.