Uutiset

Nyrkkitappelu – Mitä saisi olla?

Kirjoittanut Ville Kangasniemi - 2.5.2016

Elämme siinä mielessä onnellisia aikoja, että maassamme tehdään vielä vakavasti otettavaa punkkia. Nykypäivänä genreen mahtuu kaikennäköisiä venkoilijoita, jotka paahtavat menemään vailla sen kummempaa ideaa – vain soittamisen ilosta. Ja sitten on Nyrkkitappelu, joka osaa erottua joukosta tahattoman älykkäillä lyriikoilla että groovaavalla soinnillaan.

Heti ensiksi tamperelaishulttioiden kolmannen kiekon parissa korville hyppää äänityslaatu. Kun kaksi aikaisempaa levyä ovat kuulostaneet verrattaen puhtaalta, “Mitä saisi olla?” näyttää, miten räkä roiskuu. Punk-musiikin kanssa tosin ei ole mitään syytä arvostella sitä, onko levy äänitetty livenä vai instrumentti kerrallaan. Alkujärkytyksen laannuttua pääsee sisään jo hieman tutuksi tulleisiin kappaleisiin. Viime keikoilla on nimittäin soitettu uuden levyn kappaleita runsaasti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Biisien nimet ja sanoitukset ovat edelleen Nyrkkitappelun vahvin ominaisuus. Erityisesti Horo-Hepen lyyrinen taituruus ilmenee “Mä oon vitun fiksu” -rallissa, joka nouseekin levyn kovimpaan kärkeen. “Tää hetki saa mut pian aivovaurioon”, “Ulkonäöllä ja sukunimellä” sekä “Kaksipäinen kotka” ponnistavat myös korkealle Nyrkkitappelun katalogissa. Vaikuttaa hieman siltä, että lauluissa on mukana kiertue-elämän sykkeessä sattuneita kommelluksia, tai sitten olen vain kuullut bändäreiltä tarpeeksi tarinoiden taustoista.

Tempoa on hieman tiputettu, mikä on ehkä merkittävin muutos aiempaan materiaaliin. Vaikka ranteet ovat vähän löysemmät, kuulostaa bändi kuitenkin itseltään. “Mitä mä saan?” sisältää tunnelmallista kitarointia sooloineen – Dire Straitsin “Sultans of Swing” tulee mieleen välittömästi. Itse kun en ole syvemmin perehtynyt punkin alkulähteille, en osaa erottaa tai tunnistaa ilmeisiä pastisseja, jotka on suoraan kopioitu ensimmäisen sukupolven anarkisteilta. Tuskin tästä kukaan punkkia elänyt ja hengittänyt keesipää häiriintyy, vaikka bändistä paistaakin selvät viittaukset 70-luvulle. Se on tässä tapauksessa pelkästään positiivinen ominaisuus: olla välittämättä siitä, onko nämä temput jo nähty aikoja sitten, koska ei vain kiinnosta. Olkoon sitten uuden sukupolven kouluttajia punkin saralla, siinä missä santacruzit ja recklesslovet nykyään tuovat takaisin hiuslakkarockia pankkitili paukkuen.

Kahdella ensimmäisellä Nyrkkitappelun albumilla ei huonoja kappaleita ole. “Mitä saisi olla?” kuitenkin sisältää muutaman veisun, jotka mielellään skippaisi. Puolen tunnin levystä ei kyllä voi lähteä karsimaan, joten on tyydyttävä kuuntelemaan vaisummatkin vedot. Ehkä niistä oppii tykkäämään ajan myötä, kuten muusikko omasta vaimostaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen