Nyrkkitappelu pistää bileet pystyyn uudella ”Ongelmanuorten Sävellahja” – levyllä

Ypö – Viis – yhtye lauloi aikoinaan, että ”Energia on A ja O, ei oo soittotaitoo”. Samalla se kiteytti paljon sitä, mistä punk -musiikissa oli kyse ja kuinka kuin vastaiskuna progen muusikkomaisuudelle jokainen pystyi ottamaan soittimen käteen ja luomaan. Pitkä matka on kuljettu niistä ajoista, sillä vaikka esimerkiksi Nyrkkitappelun uudella ja yhtyeen viidennellä kokopitkällä levyllä ”Ongelmanuorten Sävellahja” energia on edelleen a ja o, niin bändistä löytyy soittotaitoa ja hyvin paljon muutakin. Yhtyeen laulaja Hepe kuvailee osuvasti, että ”levy sisältää 12 kappaletta pohjoismaista punkrock-fantasiaa, joissa samanaikaisesti lennetään kaupungin kattojen yllä ja kynnetään syvintä mahdollista katuojaa”. Tuota paremmin sisällön tematiikkaa on vaikea kiteyttää.

Bändillä on aina ollut iskeviä ja sloganin omaisia biisien nimiä, mutta niissä on ollut myös iskevää sisältöä. Tällä kertaa kinkerit tempaistaan äreesti käyntiin ”Tästä se lähtee” – biisillä ja kuin kuorolauluna se on varsin energiatasoja nostava potku nivusiin. Biisihän on mitä oivin levyn avaukseksi ja pidemmällä kaarella ajateltuna se sopii melkein mihin vaan; viikonlopun alkuun, kumppanin iskuun ja niin edelleen. Biisin tarttuvuuden huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kadulla dallaillessa hokee itsekseen vain, että tästä se lähtee. 

Videobiisinäkin tutuksi tullut ”Farkkuhaarniska” jyrää kuuntelijansa yli yksinkertaisen, mutta svengaavan riffin ja rumpufillin saattelemana.  Biisissä on tarttuva kertosäe ja biisi sisältää monta elementtiä, jotka minua miellyttävät koko levyn mitalta. Näistä mainittakoon isolla köörillä vedetyt stemmat sekä niiden melodisuus, tarttuvat kertosäkeet ja Juha Pölläsen monipuoliset kitarakuviot, jotka värittävät oivalla tavalla monen kappaleen äänimaailmaa. Huomioon otettavaa on myös punkin parissa ei niin yleiset kitarasoolot esimerkiksi ”Nopeet lasit” – ja aiemmin mainitussa ”Farkkuhaarniska” – biiseissä.

Tikissä on myös rytmiryhmä, sillä rumpali Luca takoo kuin eläin ja esimerkiksi ”Hyvä jätkä selvinpäin” on tempoltaan sellainen, että rumpalin kädet ovat koetuksella. Jee Jee Lavonen basson varressa heittelee vaivattomasti koukun sinne tänne ja varsinkin juuri mainitun ”Hyvä jätkä selvinpäin” – biisin bassosoolossa on taitoa ja munaa. 

Minä diggaan Hepen ulosantia laulajana ja hänen tapa laulaa muodostaa lauseista ihan oma maailmansa. Laulussa on melodiaa ja ajoittain jopa tietynlaista herkkyyttä, mutta samalla se on käskevän voimakasta eikä siinä ole mitään epävarmaa momenttia. 

Biisien nimiä on turhaa enempää luetella, mutta kyllähän esimerkiksi ”Tästä se lähtee”, ”Farkkuhaarniska”, Kyykkyviini”, ”Mummopyörä” ja ”Hjalliksen vene” ovat tarttuvuudessaan silkkaa hittimateriaalia. Viimeiseksi mainittu kappale on mielestäni sävellyksenä sekä sovituksena erilaisuudessaan ässäkamaa ja tällaiseen herkkään rokuun tekstin karski romanttisuus iskee täysillä. Suurena kyykkyviinin ystävänä voin tuskin enää koskaan käydä Alkossa ilman päässä soivaa lausetta ”nääs tällä pyllyllä käydään alahyllyllä”.

Biisien teksteissä ei minun tulkinnan mukaan ole tarkoitus nurista ja valittaa, vaan siellä syvimmänkin katuojan realismissa nähdään joku valo ja levyn yllä on tietynlainen huolettomuuden aura. Elämää ei oteta liian vakavasti ja se on huomattavasti valittamista vaikeampaa.  Tarinoissa elää terve itsetunto eikä vaikeimmassakaan paikassa olla luovuttamassa, vaan taisteluhenki elää, oltiin sitten poliisiautossa taputusten saattelemana tai aseman tunnelissa pummaamassa.

Bändin valtteja on musiikin rullaavuus ja eläväisyys sekä soiton tiukkuus. Huolimatta siitä, että räkäisyyttä ja rähjäisyyttä on siistitty pois, niin yhtyeen ulosanti on kaikessa dynaamisuudessaan sellaista, että kyllä oikeat punkkaritkin voivat vielä huoletta heilua mukana. Toki on mahdollista, että isoina annoksina yhtyeen hirmuinen ja armoa antamaton energia hengästyttää kuulijan, mutta albumin mitta on siinä suhteessa järkevä. Kokonaisuus on hyvin yhtenäinen ja vaikka viimeiset biisit eivät ehkä sisällöltään olekaan enää ihan yhtä rikasta kuin alkupään kappaleet, niin paikkansa niilläkin levyllä on. Levyn jälkeen kuuntelijana olo kuin hellästi piesty, mutta silti tuntuu, että kaikki on heti aloitettava alusta uudestaan. Ei ole silti täysin mahdotonta ilman minkäänlaista sarkasmia, että joku päivä bändi olisi laulaja Hepen sanoja lainaten ”Suomen suurin rockbändi”.  Tästä levystä jää niin eloisa olo, että bändin materiaali on edelleen ehdottomasti irtosuhteisiin yllyttävää nuorisomusiikkia, ja sellaiselle on aina tarvetta. Livenä tämä musiikki toimii varmasti kuin häkä ja minä olen ainakin keikalla tassu pystyssä valmiina morjestaan. Täytyy vielä antaa varoitus, että levy on autoa ajaessa melkoisen riskialtis, sillä voi tolpat räpsyä aika lailla. Nyt voin sanoa, että kokemusta on.